Amatööri puutarhaharrastelija, aktiivinen marttailija ja ammattimainen taivaanrannanmaalari kirjoittaa puutarhasta ja muista itselleen rakkaista aiheista.



maanantai 31. tammikuuta 2011

Nenä valkoisena.

Taas on nenä täynnä puupölyä, kun kävin puuhailemassa harrastuksen parissa. Hirmuista aivastelua aiheuttaa tämä puuha!

Mutta asiat etenevät. Saunanpenkin osat ovat nyt aivan valmiita pintakäsiteltäväksi. Ruuvinreiät on porattu, ja samalla opin taas uutta: ruuvinkannoille tehtävää upotusta kutsutaan senkkaukseksi, ja sillekin on olemassa oma teränsä (jösses, millepä ei olisi! Löysin puutyöluokan kaapista erityisen ikävännäköisen hammaslääkärin työkalunkin, sen, jolla rapsutellaan hammaskiveä tai muuta töhnää hammasväleistä. Mitähän sillä puutöissä tehdään, en tiedä, enkä ole varma, haluanko tietääkään. Brrr!). Eli reikiin on tehty myös senkkaukset.

Myös tiikkihyllyn valmistuminen lähestyy pikkuhiljaa. Saimme kuin saimmekin Puusepän kanssa (= Puuseppä sai) liukuovikaapin ovet irti siklattavaksi, ja nyt sekin on "kahta milliä" vaille tehty. Enää kaapin runko, ja sitten on kaikki lakka irrotettu joka ainoasta hyllyn pinnasta! Voi sitä nautintoa, kun pääsen vetelemään sellakkakerroksia ja näkemään tiikin ihanan kuvioinnin ja upean kiillon... Minusta tiikki(viilu) on yksi kauneimmista ja ilmeikkäimmistä puupinnoista, mitä perushuonekalussa voi olla.

Tänään puutöiden pariin pääseminen oli aivan erityisen terapeuttista. Aamulla oli nimittäin taas siivouspäivän ilot ja riemut käsillä, eikä puuhaa kohtaan tuntemaani pohjatonta ällötystä lieventänyt edes kuntopyöräily, joka sekin maistui tänään - ei puulta vaan... no, vaikka... hernekeitolta, minkä luen kaikkein viheliäisimmäksi ruokatuotteeksi maan päällä. Muutenkin jostain syystä tänään kaikki oli hankalaa ja naama oli nutturalla. Pienen autuaan tauon toi kampaajalla käynti, mutta sitten alkoi hirvittävä ruuanvalmistusurakka (kukas käski valita ruuaksi pitkään haudutettavan lihapadan, häh?), enkä edes ehtinyt syödä sitä ennen kuin piti ampaista kohti puutyöluokkaa.

Poran äärellä ja siklin kanssa piti onneksi keskittyä vain puuhun, joten kaikki muut, harmittavat ajatukset sai työnnetyksi poispois. Ja nyt ei harmita yhtään. Paitsi se, että aivastuttaa. Atshii!! Pöly on niin hienoa, ettei sitä kertakaikkiaan saa niistämälläkään nenästä pois. Se häipyy pikkuhiljaa, suurinpiirtein vuorokauden kuluessa. Parin-kolmen suihkussakäynnin jälkeen nenä alkaa tuntua jo ihan siedettävältä.

Ai niin: aamu alkoi melkoisella väri-ilottelulla. Aamurusko on illan pas... ei onneksi pitänyt paikkansa, sillä ainakaan vielä lumi- tai muutakaan sadetta ei ole tullut. Taivas oli kyllä huikean sävyinen!



Eilisellä pulkkamäkireissulla (vasemmalla väijyy EV:n Stiga nälkäisenä mäen laella) nappasin muutaman epätavallisen lumikuvankin. Kaikkea se tuuli värkkää.



Sielläkin sai nenän valkoiseksi: vaikka ilma oli muuten aivan täydellisen upea ja aurinko sai jopa hien valumaan selkää pitkin, kun työntelin pihalla kolalla tuulen kasaamaa lunta hetken aikaa, mäellä sen sijaan tuuli melkein kehosta läpi. Luojan kiitos toppatakin hupusta!! Muuten olisi mennyt valkoiseksi muukin kuin nenä.

lauantai 29. tammikuuta 2011

Aina ei jaksa edes kirjoittaa.

Välillä ei vain ole virtaa, tai ei ole mitään sanottavaa, tai kertomisen arvoista.

Nyt on ollut virtasesta puutetta, tekemistä on kyllä ollut. Torstaina olin mukana perustamassa Keski-Uudellemaalle Naisten Pankin solua (=toimintaryhmää). 18 naista into piukassa yhden asian vuoksi! Siinä sitä olisi kuulkaa saatu vaikka talo rakennetuksi, mettä kaadetuksi (jos olisi ollut tarvetta) tai alikulkutunneli poratuksi jonnekin, mistä ei vielä ali pääse. Hurraa, NP Keski-Uusimaa!

On vähän niinkuin olisi perustanut moottoripyöräjengin, jos sen noin lyhentää, mutta menköön tällä kertaa. Samaa energiaa ja tarvittaessa samaa räyhäkkyyttä taitaisi löytyä tästäkin porukasta, jos oikein lähdettäisiin jonkun MC-klubin kanssa samalle viivalle. Ainakin Halavatun Papat naisenergia jyräisi nurin mennen tullen! Muista en niin tiijä.

Eilen illalla sain ystävättäreni pitkästä aikaa kylään. Herra Mies oli iltariennoissa, ja aikuisseura oli enemmän kuin tervetullutta. Söimme mätileipiä ja joimme hieman kuohuviiniä, ja puhuimme suut vaahdossa monta herran tuntia. Siinä meni pakkoruotsit, Thaimaan matkat (en minä, vaan he), ydinvoima, sisustussuunnittelu ja autotallin vieressä olevan kukkapenkin siirto (en minä, vaan he). Onneksi Eka Vekara sujahti sänkyyn suhteellisen näpsäkästi, eikä ylimääräisiä korvapareja ollut kuulolla. Oli aivan ihanaa!!

Tänään olenkin sitten ollut kiukkuinen vaimo ja kärtyisä äiti. Muokkaan selvennyksen vuoksi: EI johdu kuohuviinistä :-D Hyvä minä >-/. Yritin petrata alkuillasta ennen EV:n nukkumaanmenoa osallistumalla lautapelien pelaamiseen, ja sain kuin sainkin tikistetyksi itselleni joitakin irtopisteitä. Välillä - usein - ei vain jaksa näitä naisenroolejakaan palkintopallisijoituksille saakka. Kun lihamurekekin jää mauttomaksi eikä tule tehdyksi edes salaattia ruoan kanssa. Äh. Ja sitä mureketta jäi huomiseksikin...

Tunnelman kohottajaksi pari muistutusta tulevista tapahtumista.


Etupihalla kukkii omenapuu.

Ihana tiarella eli pitsimyssy.


Iirikset (tässä kevätkurjenmiekkoja) ovat suuria suosikkejani.


Punavihma, joka kuulemma kelpaa jäniksille.


Vanha nokkosperhonen kuvattu viime hääpäivänä.


keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Muistutan mieleen.

Olen tänään käyttänyt runsaasti aikaa (pyykin silittämisen ohella) Alan T:n seurassa. Pyöritän kovalevyltä jakson Puutarhurin ABC:tä toisensa perään ja uppoudun ihanaan vihreyteen ja värikylläisyyteen.

Minä olen väri-ihminen. Vihreän erityisesti, vaikka suurin surminkaan en sitä ylleni pukisi. Olenkin päättänyt, että puutarhani teema on "vihreys". Heleä vihreys, jossa on havujen (synkkää) tummaa vihreää vain mausteeksi. Vihreys ja värit.

Sitä odotellessa:

Kun tulppaanit vielä kasvoivat.

Kuunliljat nousevat aina hi-taas-ti...

Puutarhatuttavalta saatuja varjoliljoja. Pisamia!


Kevättä! Ainoat keltaiset kukat pihallamme.

Oi ihana toukokuu...

maanantai 24. tammikuuta 2011

Kyllä kummenee!!


Ette takuulla usko tätä, kun en usko oikein itsekään, mutta eikös tässä ihan ilmiselvästi ole kokonaista neljä hopeaeukalyptuksen (niitä tähän on kylvetty) terhakkaa alkua. On, on!! Siinä ne töröttää tärkeän näköisinä niinkuin olisivat suurempaakin suunnittelemassa.

Ja etteikö muka usko siirtäisi vuoria ja tuijotus saisi siemeniä itämään, mitä?


Toinen vuorensiirto-osasto tapahtui viikonloppuna ikeeassa. Pitkään jos pitkäänkin olin haaveillut eteiseen pöytätasosta tai vastaavasta. Jostakin, jonka uumeniin saisi tavalla tai toisella kätketyksi eteisen muilla tasoilla loihuavat avaimet, nappikuulokkeet, lompakot, nenäliinapaketit, mainitsinko jo avaimet ja autonavaimet... Ja simsalabim: siinä on taso (jota myös sivupöydäksi voi kutsua). Taikaan tarvittiin elementti, jota en tähän saakka ollut huomannut. Piti ottaa mies mukaan kauppaan. Johan lähti tasoa pukkaamaan auton takakontista sisään (paketti painoi muuten 28 kiloa, joten oli ihan tyrällisyysriskinkin kannalta kivaa, että mies oli mukana).

Tänään olin taas puutöissä kansalaisopistolla. Pesuhuoneen pikkupenkki lähti syntymään aika rivakasti! Edellinen on vielä hengissä, mutta on ollut disponibiliteetissä jalkojensa vinouden = istujan kannalta epäturvallisuuden (tähän ei minusta sovi turvattomuuden) eksistenssinsä vuoksi. Mäntylautaa käytän, taas. Oikohöylää, tasohöylää ja sirkkeliä saivat tuta ne pätkät, joita Puumestasta Keravalta jälleen hain (siellä ollaan tosi kärsivällisiä ja ystävällisiä tällaisia pienostajiakin kohtaan, minkä ilolla panen aina merkille). Ja tattada-taa: Puuseppää konsultoituani päädyin jälleen tuntemattoman työkalun, jyrsimen ääreen. Pyöristin joka ainoan reunan laudan- ja rimanpätkistä, jotka penkkiin ovat päätymässä. Ei pitäisi olla paljaallakaan pepulla ikävää istuskella.

Puuosista tuli aika kivannäköiset, kun jokainen reuna, siis myös päätyreunat, ovat pyöreähköt. Ensi kerralla ei tarvinne enää kuin koota kapine, ja sitten sillä voi alkaa paraatipuoltaan saunan tauolla lepuuttaa. Tekisi kylläkin mieli käsitellä se vielä jollakin, jotta se ei ihan saman tien imaisisi kosteutta itseensä. Mahtaakohan saunasuojatuotteita saada sävytettyinä? Mahtaa, sanoo hän googlauksen jälkeen. Jos tekisi männystä vähän tummemman.

Ensi kerralla joudun kantamaan koululle myös sen tiikkihyllyn alakaapin. Eivät nimittäin ainakaan minun konsteillani irtoa ne liukuovet, jotka kaapissa ovat. Ovet pitäisi saada käsitellyiksi irrallaan toisistaan, sillä ne, kuten kunnon liukuovien kuuluu, menevät osaksi limittäin eikä sinne väliin pääse siklillä erkkikään. Pitää tuumata yhdessä Puusepän kanssa, miten asia kannattaisi hoitaa.

Olen edelleen ihan lapsellisen innoissani kaikesta uudesta, mitä kurssilla opin. Haluan ehdottomasti jatkaa tätä ensi syksynä!

perjantai 21. tammikuuta 2011

Talven ihmemaa.

On niin ihmeellistä, että keskellä kevättä - kuten muistatte, nyt on kevät - on vielä näin kaunista kuin oli tänään. Joka paikka täynnä pumpulipallosia, ihanassa sinisessä iltapäivässä.

Kyllä Suomen luonto, vaikkakin urbaani luonto, on kaunis.

 
Naapureiden puut osuvat sopivasti katuvalojen valokeilojen ulottuville. Vasemmanpuolimmainen on kesälläkin aivan upeannäköinen hopeapaju, ja oikealla terijoensalava muistuttaa jättimäistä koiranputkea tai jotakin laukkaa.
Tämä on minusta lumoava kuva... otos onnistui jotenkin aivan superhyvin.



Ja tässä on luonnon tekemä lumilyhty. Sisällä kylläkin ihan oikea sähkövalo.

Tämä kaikki on tarjolla 200 metrin säteellä kotiovelta. Vaikka aivan raivopäänä odotan kevättä, kyllä tällaiset näkymät ovat niin mielettömän hienoja. Onneksi on ollut vain se yksi vetisempi paripäiväinen. Meillä on ollut hieno talvi!

"Ei kai se siitä tuijottamalla kummene?"

Ei se kummene, ei. Ja siitä huolimatta tuhannet ja taas tuhannet ihmiset ympäri maailmaa sitä takuuvarmasti yrittävät. Jos se sittenkin kummenis? Jos tapahtuisi maailman ihme ja saisi siemenet itämään pelkästään kosteaa multaa herkeämättä / aina ohi kulkiessaan / joka kerta, kun se tulee mieleen / päivittäin tuijottamalla?


Vaan ei. Ei ne idä. Tuossakin on runsaasti aivan itämiskelpoisiksi luokittelemiani hopeaeukalyptuksen (E. gunnii näkyy saaneen suomenkielisen nimen sitten viime kesän) ja japaninruusukvittenin (no on siellä kyllä pari hillonteon yhteydessä vahingossa halki leikattuakin, mutta kukas niitä tuijottaa - paitsi minä) siemeniä huolellisesti ja kevyesti multaan peitettynä. Erityisesti haluan huomauttaa, että siemenet ovat viettäneet mullan uumenissa ääntä päästämättä jo varsin sietämättömän kauan, eli tämän viikon maanantaista ja tiistaista saakka. Monta herran päivää 8-o !! Mikä niitä oikein riivaa???

Perskohtaisesta järjen köyhyydestä voin silmät kirkkaina tunnustaa kertovan myös sen, että samalla tavalla tuijotan niitä, jotka hautasin lumeen kodinhoitohuoneen kuistille - siis ulos, pakkaseen, lumen alle - aiemmin tässä kuussa. Eikä sieltäkään näy mitään. >-<

Tästä kaikesta ainakin minun on helppoa vetää johtopäätöksenä selitys sille, miksi tammikuu tuntuu aina niin kovin, kovin, kovin, kovin, kovin pitkältä. Odottavan aika on. Olen nimittäin tehnyt tätä samaa joka iesuksen tammikuu sitten... puutarhaharrastukseni alun. Ikinä en ole tuijottamalla onnistunut saamaan itämisreaktiota aikaan.

Vaan on sitä kevään ikävää muillakin. Juuri luin lehdestä, että puutarha- (ja sisustus-)lehtien irtonumeromyynti on viimeisen vuoden aikana (tai sitten edellisen mittauskerran, ihan niin tarkkaan en muista) noussut 12 %. Se on valtava määrä, ja kertoo kyllä kummankin asian harrastuksesta.

Sisustuslehtien kasvun ymmärrän, mutta kuka ostaa ne kaikki puutarhalehdet? En nimittäin aktiivisesta kyselystä huolimatta ole tavannut yhtään ainoaa puutarhaa harrastavaa tai harrastelevaa ihmistä niissä forumeissa, joissa olen viimeisten vuosien aikana liikkunut. Ja minä sentään tapaan aika paljon ihmisiä - tai olen tavannut. Ei siis ainuttakaan n. 70 naisen joukossa meidän Ompeluseurassa. Eikä yhtään edes Marttayhdistyksessä, mikä minusta on sentään jo aika ällistyttävää.

Toki tiedän runsain mitoin puutarhaentusiasteja, minä vain tapaan heitä henkilökohtaisesti aivan liian harvoin. Seurustelen heidän kanssaan ainoastaan keskustelupalstalla, ja siellä kyllä on sellaista tunteen paloa läpi Suomenniemen - ja yli - että ei mitään rajaa. Siellä, kuten täälläkin visiteeraavat muutamat penttikollegat tietävät, tämäkin tuijotusilmiö onneksi tunnetaan. Muutenhan en olisi ikinä uskaltanut tästä edes kirjoittaa; hullunahan minua pitäisitte.

Olisi se silti kiva joskus tavata harrastajia kasvotustenkin ja keuhkota ihan ihmisten ääneen tästä kaikesta. Puutarhakerhoa yritin pykätä pystyyn mm. "omaan" omakotiyhdistykseenikin, mutta herra(t) siellä eivät edes vastanneet sähköpostiviesteihini, vaikka niitä muutamankin kappaleen lähetin. Jospa sitten Marttoihin tässä joku päivä saisin sellaisen nostetuksi pystyyn, siis koko Uudenmaan alueella. Oman yhdistyksen puutarhakerhon kokouksissa olisikin ruuhkaa, kun Minä, Mää ja Meikäläinen istuis samalla jakkaralla kuin Me, Myself and I.

Siihen saakka minä luen niitä puuutarhalehtiä (en osta yhtäkään, minä olen tilannut ne kaikki. Kestona.), kääntelen puutarhakirjat hiirenkorville ja tuijotan siemenkylvöjä.

torstai 20. tammikuuta 2011

Sanoinkmää, etten...

...enää osta siemeniä, en osta enää yhtään siemeniä? Kävin tänään kaupassa. Ostin kolme pussia. Kaksi pussia basilikaa (noku toinen oli thai-basilikaa ja toinen söpösti punalehtistä) ja yhden pussin kovasti etsimääni sitruunaruohoa. Hurraa, Prisma ja Weibullsin siemenet! 

...mä enää halua lisää huonekasveja? No, sitten tuli niin ylitsevuotavainen ikävä omaa puutarhaa, että piti välttämättä - siis AIVAN välttämättä - keksiä joku korvaava juttu. Ja niin minä sitten menin kauppaan ja kokosin itselleni minipuutarhan, kas näin.

Tuossa se poseeraa vielä kodinhoitohuoneen penkillä, mutta sen lopullinen sijoituspaikka on kyllä olohuoneessa sillä pöydällä, millä eilen vielä oli kelta-oranssi tulppaanikimppu. Tulpsut saivat siirtyä toisaalle, sinisen pikkutaulun alle. Näyttävät muuten siinä aika hienoilta. Vastavärit rulettaa!

Uudessa puutarhassani on kirjavalehtinen rönsylilja, varsin pieni vuoripalmu (siitäkin huolimatta, että olen meikäläisen keskuudessa surullisen tunnettu vuoripalmuja murhaavasta kyvystäni), aivan sydäntäsärkevän suloinen pienilehtinen kissuslajike sekä kuvasta huonosti erottuva, mutta vinkeän kaksivärisin kukin kukkiva saintpaulia.

Mullan haluaisin peittää näkyvistä jollakin katteella, mutta en vielä osannut päättää, mikä se olisi.

...halua enkä hae töihin? Sepä olikin ennen kuin näin kiinnostavan työpaikan. Laitoin hakemuksen ihan tuosta vaan, enempiä miettimättä. Tai korjaan: en todellakaan ihan tuosta vaan tai enempiä miettimättä. Kävi nimittäin niin, että potentiaalisella tulevalla työpaikallani oli niin ¤¤?#¤`%)¤U=!¤"¤)/=)/%&/¤&%:n monivaiheinen ja superyksityiskohtainen nettirekrytointilomake, että täytin sitä valehtelematta kaksi ja puoli tuntia. Kaksi ja puoli. Tuntia.

Jos sattuisi käymään niin iso ihme, että tulisin valituksi, ja tehtävässä olisi jokin koeaika, minun olisi aivan pirskatin hankalaa pitää suuni kiinni siitä lomakkeesta koeajan ajan (no ei tuota oikein muuten voi sanoa). Olisipa mielenkiintoista tietää, kuinka ko. tahon rekrytointi nettilomakkeen avulla sujuu... Sinne pitää todella haluta töihin, että jaksaa täyttää lomakkeen. Pidän itseäni kohtalaisen sujuvana koneenkäyttäjänä, joten sitäkään tässä ei voi käyttää syynä, etten vaan osais.

Että semmonen päivä.

Pisteenä i:n päälle: astioita ihan merkittävän määrän elämänsä aikana jo kerännyt naisihminen menee vielä ja ostaa itselleen kupin. Kahvi-, tee- tai vesi. Ihan mitä vaan. Ei kuitenkaan ihan minkä vaan. Vaan ruusukupin. Ruusukupin! Ymmärtänette silti, että tämä oli pakko ostaa. Puutarhakäyttöön, sitäpaitsi. Tätä ei muualla käytetä laisinkaan. Eikä mulla ole kaikista astioista huolimatta vielä yhtään puutarhakuppia. Nyt on <3

KoKo-sarjan ruusukuppi


Ain´ laulain työtäs tee...

Viime päivinä olen saanut itseni kiinni laulamasta milloin minkäkin askareen ääressä. Yleensä suusta tuleva biisi on joku Pikku Kakkosen lastenohjelman tunnusmelodia, mutta tulee sieltä joskus jotain muutakin.

Pariin vuorokauteen on todella mahtunut monenlaista askaretta! Tartuin kuin tartuinkin puikkoihin: oman "ompeluseurani" kassista nostin keskeneräisen kaulahuivin ja kilkuttelin pyöröpuikkoa hyvän tovin. Ei olisi kylläkään kannattanut: huivin rumuus rupesi harmittamaan. Aloitin sen tehdäkseni jotakin, kun Ompeluseurassa kuuluu jotakin neuloa, mutta nyt ottaakin armottomasti pattiin, että tein siitä niin ruman (tai siis en voi sanoa tietoisesti halunneeni rumaa, mutta en kyllä yhtään miettinytkään, mitä haluan tehdä, aloin vain neuloa). Olen neulonut sitä yli 40 senttiä, 30 senttiä leveää huivia, mutta nyt taidan purkaa koko rotaskan pois ja yrittää tehdä jotain kaunista sen sijaan. Puh.

Eilen myös siivosin autotallia. Jössesmaaria että sitä mahtuu ihmisen jemmaan järkyttävä määrä kaikkea supertärkeää. Meidän onni ja onnettomuus on, että autotallimme on valtavan iso. Kun siellä ei pidetä autoa, sinne mahtuu ansiokas kokoelma tyhjiä pahvilaatikoita (jos joskus pitää lähettää jotakin jonnekin, esmes sukulaisille pohjoiseen), kunnioitusta herättävä pino pitkällään makaavia aidanlautoja, jotka pitäisi pintamaalata ennen ensi kesää, yli puolen metrin korkuinen torni tyhjistä maalipurkeista (odottavat jotakin parittoman viikon tiistaita, jolloin ne saa viedä lähikentälle tulevaan kierrätysautoon), lapsen hiekkaleluja, luistimia, pyöräilykypäriä, pyörä, aikuisten pyörät, lelumopo, lelusoittimia (jätettynä siihen, mihin ne nyt sattuvat kädestä irtoamaan), ruohonleikkuri, vanhemmiltani peritty ihana olohuoneen pöytä, joka odottaa olohuoneen uutta järjestystä ja kunnostusta (toisessa järjestyksessä), ja sitten minun työmaani, eli se tiikkihylly osiin purettuna.

Siellä jos missä huseeratessa tajuaa siivoamisen merkityksen feng shuille: johan lähti henki kulkemaan, kun sain etsityksi tavaroille paikat.

Ettei meno olisi käynyt liian raikkaaksi, tuli mieleeni tutkia, löytyisikö Herra Miehen työkalupakeista sikliä. Voi vihvilä: löytyi! Kipin kapin hyllylevy pienellä puristimella korkeaan jakkaraan (ainoa lähinnä työpöytää vastaava artikkeli koko 40 neliön tilassa, ellei arkkupakastimen kantta oteta huomioon. Tai onhan siellä Herra Miehen aivan ihana monitoimiverme: työpöytä / nokkakärry / tikassysteemi, mutta en osaa taittaa sitä takaisin kiinni, kun olen sen kerran avannut...) ja sikli laulamaan (yhdessä minun kanssani). Siklasin ja hioin kaikki hyllytasot, ja voi armoitettu sitä pölyn määrää! Pienenpienenpientä, keltaista höntylää. Joka menee nenään ja keuhkoihin nopeammin kuin ehdin laulaa Abban biisin ensimmäisen säkeen. Lopulta avasin tallin oven ja tein työtä ovenraossa. Onneksi ei ollut pakkasta.

Nyt ovat hyllyn päädyt ja hyllytasot valmiina pintakäsittelyyn! Enää pitää työstää liukuovikaappi. Sepä se kuitenkin on hankala osuus, siitä kun eivät ovet irtoakaan uristaan pois. Ärk. No, täytyy yrittää keksiä jokin keino, millä senkin saa edes auttavasti kuosiin. Harmi, että hylly oli purettuna osiin jo silloin, kun toin sen kotiin. Olisi ollut kiva ottaa siitä ennen - jälkeen -valokuvat.

Kaikista puuhistani annoin itselleni palkinnoksi tulppaaneita. Tai olin minä ne saanut Herra Mieheltä jo aiemmin, mutta palkitsin itseni katsomalla niitä kamerankin läpi.


P.S.

Hehheh... EV tykkää ottaa kuvia. Hän napsii välillä aika mainioita otoksia, ja niitä on usein iso ilo löytää kameralta. Kun siirsin tuota tulppaanikuvaa koneelle, mukana siirtyi kaikkea muutakin. Hän oli näköjään ottanut minusta kuvan, kun olin migreenissä... Tuossa vaiheessa sitä ihminen on aika pieni! Onneksi on hyvät lääkkeet keksitty.

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Ei ihan menny niinku Strömsössä.

(Otsikko mukailee loistavaa kirjaa, joka taas ilmeisesti koostuu Ei menny niinku Strömsössä -otsikon alle Facebookiin kerätyistä ei-ihan-nappiin menneistä projekteista. FB:ssa en ole, mutta kirjan sain ja luin ja nauroin niin että vesi huilasi silmistä ja suupielet melkein repesi!)

Puutyöt jatkuivat eilen. Sain hyllyn toisenkin päädyn siklattua lakasta puhtaaksi ja hiottua sillä sähköverpettimellä pinnan sellakkausta vaille valmiiksi. En vaan tajunnut, että siinä ei tällä kertaa menekään niin pitkään kuin viime viikolla, ja välillä piti jonottaa työkalujenkin ääreen melko pitkään. Jäi siis luppoaikaa. Onneksi oli omat puutyökirjat mukana, sai pohtia jo seuraavaa projektia. Arkkupenkki ulkokuistille? Pikkujakkara pesuhuoneeseen? Lasitasoinen taimikasvatushylly etukuistille? Tai kengille hyllykkö? So many projects, so little time! Intoa riittäisi vaikka kaikkiin, ja aikaa (tai siis työtiloja ja -koneita; aikaahan kyllä on vaikka lampaat söis!) on vain kaksi ja puoli tuntia kerran viikossa. Olisi pitänyt ilmoittautua saman tien kaikille kolmelle puutyökurssille, joita kansalaisopisto tänä vuonna tarjosi.

Vaan sittenpä en olisi ehtinyt Marttoihin. Nyt ehdin.

Hm. Menin paikalle intoa täynnä ja... no... tuota... sain kuin sainkin jonkun rouvista nousemaan ylös pöydän äärestä ja vastaanottamaan uuden tulokkaan, kun seisoin aikani ovipielessä pallo ihan hukassa. Mukavanoloisia ihmisiä siellä oli, ikähaitarilla 50+++ ja etiäppäi, ja sitten pari reilusti alle nelikymppistä naisihmistä, toisella vielä puolivuotias minimarttakin mukanaan. Minä olin sitten siinä välissä. Ja ihan pihalla.

Jotenkin itse ajattelisin, että uusia (nuorempia!!, sanoo 45-vuotias, ja jatkaa...) jäseniä mihin tahansa akkainseuraan otettaisiin lämmöllä ja innolla vastaan, mutta nyt sain kyllä olla ihan hangaround-jäsenenä kutakuinkin koko tilaisuuden ajan. Sain minä muutaman sanasen sanotuksi, ja kyllä minulle jotakin välillä kerrottiinkin tavoista ja tulevasta, mutta... ei se ihan menny niinku olin mielessäni kuvitellut. Vaan eipä lannistuta. Ensi kerralla voin mennä jo vähän tutumpana, ja tiedän jo joitakin kasvojakin. Ja puolen vuoden päästä voin iloisesti lallatellen osallistua kesäretkelle yhdessä muiden kanssa.

Kaikkein mielenkiintoisinta illan kokouksessa oli sen vaikutus: yhtäkkiä minussa nosti päätään entinen neuloja / virkkaaja. Siellä nimittäin yksi jos toinenkin nainen heilutteli puikkoja - kuten toisessakin, ihanassa "mummoporukassa", johon kuulun - ja siinä värikkäitä lankoja ja puikkojen heilutusta sivusilmällä katsellessa aloin miettiä... Ehkä minäkin vielä joskus sittenkin jotakin. Lankoja ainakin riittäisi, niitä löytyy pussikaupalla yhdestä isosta rottinkisaavista takkahuoneen nurkasta. Ja muutamastakin kotilaatikosta autotallin hyllyiltä.

Eli siis olen ennen tehnyt kaikenlaista myös langoista. Jotenkin se vain on jäänyt. En ole ollut siinä(kään, kuten en leipomisessakaan) kovin taitava, eikä kai aikakaan ole riittänyt. Tai jotain. Joka tapauksessa, sekään harrastus ei ole ollut niinku Strömsössä: tuosta vain ja innolla. Mutta nyt. Tekee suorastaan mieli tarttua puikkoihin! Tuttavan blogiakin kävin kurkkimassa tänään, ja siellä oli vaikka mitä kivaa...

Ehkä neulomaan ryhtymistä olisi silti syytä jarruttaa ainakin siihen saakka, että saan sen tiikkihyllyn valmiiksi. Tosin sen jälkeen pitäisi pintakäsitellä 60-luvun puhelinpöytä / eteiskaluste, jonka päällä on ollut saviruukkuja, ja kasteluvedet ovat jättäneet sen pintaan ikävähköjä harmaita renkuloita. Puhelinpöytä on nimittäin niinikään siirtymäisillään etukuistille. Ehkä.

Taidankin jatkaa hyllyn työstämistä heti aamulla. Jos mahdun autotalliin. Vai pitäisikö ensin siivota autotalli?

Mistä näitä "projekteja" oikein tulee???

maanantai 17. tammikuuta 2011

Puutarhasuunnittelija Ylimmäinen.

Lupauduin viime syksynä suunnittelemaan (siis minä, tavallinen jörndonner puutarhasuunnittelussa, en todellakaan mikään ammattilainen!) ystäväperheen pihaa. Kävimme pitkiä keskusteluja, kuvasimme pihaa syksyn ensimmäisessä lumisateessa, selasimme valtavan määrän kirjoja ja lehtiä ja pohdimme. Pohdimme ja pohdimme.

Sitten pallo jäi minulle. Olin jo homman käynnistyessä nähnyt sieluni silmin pihan vähän itämaisuuteen kallellaan olevana; perheen kodin sisustus on maustettu monin itämaisin yksityiskohdin, ja asukkaat itsekin ovat hieman sen tyylisiä hengeltään. Niinpä lähdin hahmottelemaan pihaa siihen suuntaan: soralla katettuja istutusalueita, kiviä (niitä on ennestään!), havuja, heiniä, kuunliljoja ja ehkä joitakin tyyliin sopivia kukkivia koristekasveja (iiriksiä, kärhöjä, ehkä pioni jonnekin, ehkä). Muutama valaisin korostamaan yksittäistä puuta, kivilyhty. Itämaistyyppinen portti sisääntuloa korostamaan.

Nyt suunnitelmani alkaa olla valmis annettavaksi ystäville ensimmäistä kertaa tarkasteltavaksi ja siirrettäväksi jatkokeskusteluun / -kehittelyyn. Jännittää! Mitähän he mahtavat ajatella siitä...?

Kun viimeistelin suunnitelmaa, harmittelin, että meillä Suomessa ei taida olla tarjolla suunnittelukursseja tai -koulutusta jörndonnereille. Siis sellaista vähän pidempää kuin kansalaisopistojen neljätuntiset. Olisipa! Menisin viivana. Olisi hienoa oppia asiasta edes vähän. Toki minulla on kirjoja hyllymetreittäin, mutta ei juurikaan puutarhasuunnittelusta.

Jos olisin nuorempi tai jos minulla ei olisi jo ihan riittävästi koulutushistoriaa takana, voisin jopa harkita alan opiskelua ihan oikeasti, mutta se juna meni kyllä jo. Jälkijunaan eli pienimuotoisempaan opiskeluun intoa ja mahdollisuuksia kyllä olisi. Huhuu, Lepaa tai muut puutarhakoulut, täällä olisi maksavia asiakkaita! Miten olisi puolen vuoden iltakurssi puutarhaharrastelijoille...?

Toinen päivän pohdinnoista liittyi siihen, miten vaivatta silloin viime syksynä ajatus itämaishenkisestä puutarhasta nousi mielessäni esiin. Toisen pihaa lienee helpompi ideoida, sillä olen nämä tässä talossa asutut neljä vuotta koittanut löytää meidän pihan "genus locia", eli paikan henkeä, mutta melko hengetöntä on. Alue, jossa asumme, on vain 90-luvun puolivälissä puutalotettu (jaa, on täällä muutama tiilitalokin, ja saattaa löytyä muutakin kivimateriaalia, kun oikein miettii) mäki, ilman sen suurempaa yleistä miljöön erityisolemusta. Tee siihen sitten talonmukaista sisustusta tai puutarhaa :-/

Vaikeaahan sitä tietenkin on saada tavanomaisesta poikkeavaa sisustusta tai ulkomiljöötä aikaiseksi, kun itse on niin "tyylitön" ja tavallinen kuin olla voi! Nyt pitäisikin ystävien antaa kommentteja siitä, minkälainen olen tai miltä meidän koti ulkopuolisen silmin näyttää. Ehkä siitä saisi ideaa!

Jos saisin ihan pelkästään itse päättää eikä tarvitsisi ajatella pihalla viilettävää, pikkuhiljaa kasvavaa miehenalkua leikkeineen ja peleineen, täällä olisi varmasti nykyistä huomattavasti enemmän kasvillisuutta, ennen kaikkea ylöspäin. Puita meillä lienee tähän tonttiin nähden tarpeeksi, varsinkin sitten, kun se pikkuruinen mongolianvaahtera tuosta rykäisee kasvuun, ja rusokirsikkakin nostaa latvuksensa kunnon korkeuteen. Pensaita voisin kyllä hankkia lisää, vähän näkösuojaksi tai katseen kulun katkaisijaksi. Nyt on runsaasti nurmikkoa, millä pelata ja ajaa polkupyörällä. Voi ruttu.

Ja etupihan / sisääntulon asfalttikentän räjäyttäisin ATOMEIKSI. Herra Mies vaan tykkää siitä niin kovasti, kun se on niin kätsäkkä kolata lumesta puhtaaksi, eikä kesällä tule hiekkaa tai soraa sisälle. Mrrrr...! Minusta sisääntulo saisi olla vähän vähemmän avoin ja paljas, ja enemmänkin hieman salaperäinen tai suojaisa.

Sitten siirtelisin muutaman ison omenapuun ja tuijan, (helppoa kuin heinänteko), laittaisin kunnon lipputankoalueen ja nostaisin siihen komean tangon pystyyn, pari oleskelualuetta voisi olla kiva, etukuistin laajennus ja kunnon kukkapenkki siihen viereen... Ei tähän mitään tiettyä tyyliä synny näilläkään aatoksilla, ellei "vihreys" tai "suojaisuus" ole tyyli.

Kuinkahan kauan tässä pitää asua ennen kuin jokin syvempi henki lähtee pihisemään puissa ja pensaissa? Sitä mielenkiinnolla ja odottaen tarkkailen.

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Uusia harrastuksia, uusia ajatuksia.

Harrastusten näkökulmasta viimeiset puoli vuotta ovat olleet minulle suorastaan radikaaleja. Aloitin viime syyskuussa puutyöt, loppusyksystä toteutin toisen pitkäaikaisen suunnitelmani ja liityin Marttoihin (siitä tulee lisää tietoa ensi viikolla, kun menen ensimmäiseen kokoontumiseeni). Kolmas "unelma" on ollut Naisten Pankin toimintaan osallistuminen. Marraskuuhun saakka se oli vain ns. pilke silmäkulmassa, kunnes olin ystävättäreni kanssa perinteisellä joulupuodin katsastusreissulla Helsingissä ja pyörähdimme myös WTC:ssä. Siellä oli parhaillaan menossa Naisten Pankin ystäväkirpputori, ja siitä se ajatus sitten lähti.

Ilmoittauduin saman tien mukaan vapaaehtoistyöhön, ja olinkin jo kirpparilla "sisäänheittäjänä" jonkin aikaa. Toissapäivänä olin sitten jo fiilistelemässä isommin, kun osallistuin esiintymiskoulutukseen ja illalliselle (entisessä Katajanokan vankilassa, jota meille ennen ateriaa myös esiteltiin. Erikoinen, hyvin vankilan ulkoasun - Museoviraston kehotuksesta - säilyttänyt hotelli-ravintola. Jos joskus pitäisi yöpyä Helsingissä, voisin kyllä kokeilla!) yhdessä 54 muun naisen kanssa.

Siellä me istuimme, keskenämme eri-ikäiset naiset, yritysjohdosta kotirouviin, opiskelijoista eläkeläisiin, ja kuuntelimme vinkkejä tulevaan tehtäväämme: Naisten Pankin viestin eteenpäin viemiseen.

Naisena pysäyttävää on ajatella, että maailman köyhistä ylivoimaisesti suurin osa on naisia. Onhan se melko raju ajatus: sillä 25 eurolla, minkä itse käyttää vaikkapa muutamaan siemenpussiin, nainen Liberiassa, Kambodzhassa tai Kongossa saa itselleen ammatin, ehkä loppuiäkseen. Ja kun nainen saa ammatin, hän pystyy osallistumaan perheensä elättämiseen. Kun perheessä on kaksi elättäjää, vanhempien elintason nousu mahdollistaa lasten - myös tyttöjen - pääsyn kouluun. Koulu tuo lukutaidon, ja sen myötä lapsilla on mahdollisuus jälleen omalta osaltaan parantaa omaa, perheensä ja koko yhteisönsä elintasoa.

Tykkään Naisten Pankin avustustavassa myös siitä, että pankin toiminnan avulla kehitysmaihin voidaan perustaa paikallisten itsensä hallinnoimia kyläpankkeja, jotka myöntävät lainoja yrityksen perustamista varten. Siis nimenomaan myöntävät lainoja, eivät lahjoita rahaa. Ainakin minusta itsestäni tuntuu mielekkäämmältä se, että naisia tuetaan heidän itse asettamiensa tavoitteiden saavuttamisessa lainan avulla. Laina sitouttaa ja motivoi, eikä tunnu "almulta" vaan kumppanien väliseltä sopimukselta.

En ole koskaan ollut luonteeltani mikään "maailmanparantaja" (ja tämä siis on erittäin positiivinen määritelmä! Ihaillen katson ihmisiä, jotka lähestyvät maailmaa kokonaisuutena, nenä irti omasta navasta.), enkä nytkään ajattele, että NP:ssa mukana olemiseni muuttaisi maailmaa. Toivottavasti se kuitenkin muuttaa jonkun naisen tulevaisuutta. Ainakin omaani se muuttaa, näin uskon :-)

torstai 13. tammikuuta 2011

Käyn vain nopeasti ottamassa yhden.

Se oli tarkoitus. Yksi, ei enempää.

Menin sisälle lämpimään, kutsuvaan ilmapiiriin. Tuonne, takanurkkaan. Mukava, rauhallinen tunnelma, ei paljon asiakkaita.

Mietin, minkä ottaisin, mutta valitsin sen tutun ja turvallisen, josta tietäisin, mitä saisin. Pitelin sitä kädessäni, nautiskelin, en pitänyt kiirettä, vaikka olisi pitänyt.

Viereen tuli nainen. Selvästi samassa jamassa. Otti yhden, mutta ei lähtenyt pois, kuten en minäkään.

Otin toisen. Mikäs tässä, hyvässä tunnelmassa, ja seurakin vaikutti mukavalta. Hänkin otti toisen. Minä kolmannen, neljännen ja viidennnen. Sen jälkeen lakkasin laskemasta. Suurensin annosta. Otin kaksi, tulivat jo tarpeeseen.

Nainenkin näytti repsahtaneen. Voi itku, samassa veneessä ollaan, vaikka siinä kevyesti juteltiin ja naureskeltiin tilanteelle. Hän sentään osasi lähteä pois, minä en.

Lopulta olin jo lähdössä. Kunnes huomasin hyllyrivissä, vähän piilossa, jotakin niin herkullista, että... se oli kohtalon ivaa, sillä otin taas kaksi. Pientä, mutta ah niin ihanaa. Leijuin...

Pää ihan sekaisin maksoin, kävelin autolle ja lähdin ajamaan kotiin. Hymyilin, melkein nauroin ääneen, ihan koko matkan. Olisin hymyillyt leveämmin, mutta korvat tulivat tielle.

Hei, minä olen intopii. Olen plantaholisti.


Oli muutenkin mukava aamupäivä. Tein kompostorille talvityhjennyksen ja kävin pitkästä aikaa syömässä sushia (siitäkin tulee onnellinen olo). Tänään olikin monta "päivän erityistä". Eikä ole vasta kuin iltapäivä.

keskiviikko 12. tammikuuta 2011

Vanha addiktio nostaa päätään.

Nyt se taas alkoi. Vihreää on pakko saada. Siinä ovat purkitettuina vuoden 2011 ensimmäiset siemenet "työhuoneeni" eli kodinhoitohuoneen pöydällä. Saavat hetken aikaa mehustua tuossa ja kohta vien ne kodinhoitohuoneen kuistille hautautumaan lumeen. (Eli siis todellisuudessa tuosta porukasta saattaa tulla jotakin vihreää esimerkiksi neljän-viiden kuukauden päästä, loppukesällä tai ensi vuonna. Vaan optimisti ei lannistu!)

Pyöreissä purkeissa on vain yksi siemen jokaisessa (vasemmalla tummalehtistä kurjenpolvea ja oikealla päivänliljan muhkeita siemeniä), lihalaatikoissa on sitten heiteltynä mooo-onta pientä siementä ympäri rasiaa.

Helmikuussa voi jo kylvää jotain sellaista, jonka itämistä saa seurata sisätiloissa.

Mullan kanssa touhutessani tuli mieleen, että ehkä minun olisi tässä vaiheessa vuotta hyvä vaihtaa mullat huonekasveille. Muuten se jää taas tekemättä, kuten viime keväänä, ja sitä edellisenä... Niillähän ei varsinaisesti ole mitään talvilepokautta, joten ehkä ne eivät pahastuisi tuoreesta mullasta keskellä talvea. Vaikka keväthän nyt siis oli.

Huonekasvit, niin ihanan vihreitä kuin ovatkin - paitsi etukuistilla ollut huoneparsa, joka otti ja kuoli - eivät puutarhaintohimon syttymisen myötä ole olleet enää aivan niin lähellä sydäntäni kuin ennen. Olen pontevasti yrittänyt vähentää niitä (vaikka väheneminen onkin todellisuudessa tapahtunut ns. luonnollisen poistuman myötä), tai ainakin olla lisäämättä. Ei onnistu. En nimittäin raaski heittää pientäkään pätkää pois, jos jotakin kasvia joudun leikkaamaan tai jostakin katkeaa oksa. Ehei, minä juurrutan pätkän kiltisti ja purkitan sen sopivan kokoiseen ruukkuun ja sitten tuskailen taas ylimääräisten kanssa.

Minä myös hilloan niitä kuolevia viimeiseen hengenvetoon saakka - ja vähän yli. Toistakymmentä vuotta vanha kiinanruusuni on nyt kitunut olohuoneessa viime kesästä alkaen. Ensin siihen tuli punkkeja, sitten niistä hermostuneena myrkytin sen vähän liian reippaalla kädellä ja se pudotti suurimman osan lehdistään. Koska se näytti rumalta, pätkin ison kasvin aika nysäksi (tässä vaiheessa ymmärsin myös siirtää sen paraatipaikalta nojatuolin taakse piiloon). Nyt se kyllä tekee uusia lehtiä siellä piilossaan, mutta en silti pidä sitä millään tavalla elinvoimaisen näköisenä. En vaan saa heitetyksi sitä poiskaan, vaikka rakkauskin alkaa olla jo aika kuollut.

En minä silti mikään viherkasvimurhaaja onneksi ole. Muut, jotka täällä vielä kasvavat, ovat kohtalaisen hyväkuntoisia. Paitsi ihana amatsoninliljani, joka on kai saanut minulta rakkautta liiankin kanssa, kun sen lehdistö harvenee kuin... vanhan sedän hiukset. On se silti hengissä sekin, ja SITÄ minä en heitä pois. Se nimittäin on joskus ollut kaunis <3 Tuossa se kukkii maaliskuussa 2009, kukittuaan ensin marraskuussa 2008. Sen jälkeen onkin ollut vähän hiljaisempaa... En ilmeisesti ymmärrä häntä laisinkaan. Tasaisen kostea vai kuiva multa? Valoisaa vai hämärää? Taidankin seuraavaksi selvittää hänen sielunelämänsä pohjamu(l)tia myöten!

tiistai 11. tammikuuta 2011

Annoit pikkusormen, se vei koko käden.

No niin. Minä siis rapistelin niitä siemenpusseja. Ja ajattelin kevättä. Sitten istahdin sohvannurkkaan katsomaan SVT:lta tallennettuja brittiläisiä puutarhaohjelmia Open Gardens, joissa ihmiset kilvoittelevat mitä uskomattomimpia puutarhojaan englantilaisten Tärkeään Opukseen, The Yellow Bookiin. (Harmi, että suomalainen puutarhakulttuuri on niin nuorta, jos sellaista edes todellisuudessa lie syntynytkään, ettei  meillä ole mitään lähellekään NGS:iä vastaavaa olemassa. Taitavat Kotipuutarha-lehden visiittikupongit yksityisiin puutarhoihin olla ainoa yritelmä tuohon suuntaan. Olisihan se hienoa, jos Suomessakin yksityiset avaisivat kauniit pihansa ja keräisivät pääsymaksuilla rahaa hyväntekeväisyyteen.)

Kyllä voi maailmassa olla paljon kauneutta! Vihreää! Värejä! Punavioletin ja keväänvihreän yhdistelmä sai melkein kyyneleet silmiin. Maisemat jatkuivat silmänkantamattomiin. Oli ihania pyöreitä kuuportteja kivimuurissa, mahtava pieni piha täynnä huikeita ruukkuistutuksia. Valtava vanha seetri. Voi itku...

Kevään ikävä äityi niin kovaksi, että kun lähdin hakemaan EV:tä päiväkodista, menin sadanviidenkymmenen metrin matkan autolla, jotta pääsimme jatkamaan siitä suoraan kukkakauppaan. Oli pakko saada iso kukkakimppu!

Aioin ensin pistää likoon viimeisetkin siemenperunat ja ostaa jotain isoa ja näyttävää, monilajista. Kävi kuitenkin niin kuin usein keväällä (mitäs minä sanoin! Nyt ON kevät.) käy ja ostinkin kaksi isoa punttia tulppaaneja.

Eivätkös ole kertakaikkiaan hemaisevia!

Nyt pää raksuttaa hirveästi huristen: mihin tähän aikaan vuodesta voi mennä, jotta pääsee keskelle vihreää? Gardeniaan Viikissä? Viherpajaan Vantaalla? Kaisaniemeen kasvitieteelliseen? Kumpulaan? Eikun se ei ole auki talvella. Puutarhamessutkin ovat vasta keväällä.

Tuota kutsutaan kipeäkissasyndroomaksi. Mau.

Eiköhän se ole jo kevät.

Räystäiltä vesi - ja lumi - on lorissut alas jo pari päivää, joten puutarhaminäni tulkitsee, että kevätkausi on alkanut. Niinpä kaivan esille kaiken, mikä tähän aikaan vuodesta kuuluu kaivaa esille: siemenlaatikot, irrallaan pyörivät siemenpussit, kylvöohjeet, puutarhakirjat, googlen, kylvöastiat... ja ison kupin kuumaa kahvia. Jonka jo siemaisin.

Olen sen verran "puutarhauskovainen" että yritän kylvää siemeniä vain nousevan kuun aikaan. Nyt on siis aivan otollinen hetki aloittaa senkin puolesta. Kunnon hankeenhautaus on lisäksi tarpeen joillekin, joiden pintaa lumikiteiden täytyy rouhaista pehmeämmäksi (osa niistä, kuten pionit, on kylvetty jo syksyllä, ja jätetty julmasti olosuhteiden armoille takapihan uusiin viljelykehikoihin), joten vaikka siis ON kevät, lunta on vielä vähän jäljellä ja lumipesun antaminen on yhä mahdollista.

Geranium sessiliflorum, Gladiolus imbricatus, Melica ciliata, Milium effusum 'Aureum'... Kaikkea pitää kokeilla. Tummalehtinen kurjenpolvi on uusi tuttavuus, samoin aivan hurmaavan näköinen tähkähelmikkä. Miekkaliljan pikkutaimia sain puutarhatuttavalta, mutta onnistuin ne deletoimaan huonolla hoidollani, ja siksi yritän ihan itse siemenestä kasvattaa. Kultatesman siemenet olen kerännyt omasta yksittäisestä aarteestani, jolle haluaisin kasvattaa kavereita. Siperiankurjenmiekat itävät niin viheliäisen hitaasti, jos ollenkaan, mutta koska sain menettämäni lajikkeen siemeniä, laitan niitäkin multaan jälleennäkemisen ihanassa toivossa. Kirjavalehtinen isotähtiputki on niin kaunis, että yritän sitäkin siemenestä saakka, vaikka en ole edes varma, tekeekö kasvi itäviä siemeniä. Kerätty kuitenkin on. Kaikkea pitää kokeilla. Eihän siinä menetä kuin tilkan multaa ja muutaman siemenen, jos homma ei pelitä.

Vähäisestä lumesta puheenollen: onneksi ei aamulla ollut kiire lähteä autolla mihinkään. Meillä tienpito on ystävällisesti ulkoistanut auraustyöt yrittäjälle, joka suhtautuu hommaan aika suurpiirteisesti. Pyöräteiden liittymät jätetään järjestään puhdistamatta, palteita jää sekä pyörä- että ajoteille (keskelle tietysti; kukas sitä palletta reunaan jättää, silloinhan se ei ole kunnon palle), ja pari pikkukömpälettä voi työntää myös unen läpi traktorin jyrinää kuuntelevien omakotiasukkaiden iloksi pihaan. Tottahan työ tehdään vasta yöllä, sen jälkeen, kun unta yrittävät kansalaiset ovat ensin ajaneet autojensa pohjat naarmuille siinä jäätyvässä lumisohjossa, josta puolenyön aikaan lähtee tosikiva ääni. Onneksi meidän sitikasta pystyy nostamaan maavaraa: en olisi välttämättä päässyt eilen illalla puutyökurssilta muuten kotiin saakka. Kuvasta noiden "jätösten" mittasuhteet eivät ehkä ihan selviä, mutta tuo suurin ei mahtunut kolan kuuppaan hajottamatta. Tai hajottamatta liikahtanut meikäläisen siklauksen runtelemilla käsivarsilla milliäkään.

On muuten mielenkiintoista, miten uudet työkalut (kuten mainittu sikli) paljastavat ihmiskehon syvimpiä salaisuuksia: minulla on ihan mahdottoman (kipeitä!!) pieniä lihaksia "decolleté"-alueella. Runsaasti.

Kylvämään, kylvämään, joka aamu sännätään... Seuraava uusikuu lähtee nousemaan sopivasti Valon päivänä!

maanantai 10. tammikuuta 2011

Vain yksi sateenvarjo.

Innoissani perustin viime syksynä puutyöharrastukselleni kokonaan oman blogin, Puutöistä pihalla. Nyt, kun tästä on tullut tällainen "yleismiesjantusblogi", jossa kirjoitan puutarhateeman lisäksi kaikesta muustakin elämääni kuuluvasta, päätin yhdistää puutyöaiheenkin tähän. PP muuttuu siis hiljaiseksi ja kaikki elämäni tärkeät teemat löytyvät jatkossa tämän yhden sateenvarjon alta.

Siksipä kerron tässä ja nyt, että peukaloita SÄRKEEEEEEE!!

Puutyökurssi alkoi taas tänään, ja kun päässä ei kilissyt kristallinkirkkaana mikään uusi erityinen puuaskare, otin autonperään sen kahdella eurolla ostamani tiikkihyllyn päätylevyt ja yhden hyllytason ja karautin kuuden jälkeen koululle. Ajattelin, että puutyöluokassa on riittävästi pöytäpinta-alaa voidakseni hioa korkean päätylevyn kunnolla lakattomaksi.

Pöytäpintaa löytyi, mutta hiontahommiin pääsin vasta ihan viime metreillä. Ensin Puuseppä tarjoili nimittäin minulle käteen siklin. Sellaisen kahden tulitikkuaskin kokoisen teräslattanan, jolla piti kynsimäni joka ainoa lakankipene päätylevyn pinnalta. "Pinnalta" tarkoittaa siis kahta pari metriä korkeaa ja parikymmentä senttiä leveää tiikkiviilualuetta.

Koska kyseessä oli a) koulun puutyöluokan sikli ja b) täysin noviisi käyttäjä, onnistumisen elämyksiä ei aluksi meinannut oikein syntyä. Puuseppä onneksi sekä teroitti raudan (=teräksen) että näytti pariin kertaan siklauksen mallia, jotta pääsin vähän jyvälle puuhasta.

Sikli otetaan molempiin käsiin niin, että sitä painetaan peukaloilla levyn keskeltä itsestä poispäin kaarelle (jos jaksetaan) ja tässä asennossa, pitäen terää noin 45 asteen kulmassa itsestä poispäin, sillä "siivutetaan" puupintaa. Oikeassa terässä oleva sikli irrottaisi ilmeisesti pinnasta mitättömän pientä höyläyslastua, mutta minä sain aikaan vain järkyttävän määrän keltaista, mikroskooppisenminipientä pölyä.

Mutta vasta sen jälkeen, kun olin käyttänyt työstämiseen aika vallattoman paljon peukalovoimaa. Kahden tunnin jyystämisen jälkeen peukkujen tyvet ja "sormenjälkipinnat" ovat lähes kosketusarat, mutta voi himmatti, että lähti lakkakin. Levyn pinnat ovat nyt niin mattaa, niin mattaa, että!

Lisäksi, ja nyt päästään siihen hiomiseen, sain tutustua uuteen sähkötyökaluun. Siklaus kuulemma sulkee puun syyt tiukasti kiinni, ja silloin pintaan on hankalampaa levittää tarttuvasti pintakäsittelyainetta. Siklattu pinta piti siis kevyesti karhentaa auki, jotta tuleva sellakka - sitä aion käyttää - imeytyy ja pysyy. Siispä hiomaan.

Mutta ei millä tahansa hiekkapaperilla, vaan tasohiomakoneella! Varsin miehekkään näköisellä vempeleellä, joka varomattoman käsissä hioo puupintaan kolon yhdellä suhauksella. Hiottava kappale pöytään puristimella kiinnitä, hiomakone käteen ota, virta päälle kytke ja sen jälkeen pidä laite koko ajan pienessä, puun syiden suuntaisessa edestakaisessa liikkeessä.

Täytyy tunnustaa, että minun piti pyytää Puuseppä kertomaan, milloin pinta on tarpeeksi hiottu. En nimittäin ensin itse huomannut mitään eroa siklatun ja koneella hiotun pinnan välillä... Blondihko mikä blondihko.

Toinen hyllypäädyistä on nyt sitten kuitenkin hartiapankkivoimin (tämä pankki on ihan konkurssikypsä päivän jälkeen) käsitelty sellakattavaan kuntoon. Toin sen jo kotiinkin. Toinen pääty jäi koululle odottamaan ensi viikkoa. Toivottavasti käteni toipuvat siihen mennessä! Huomenna tai toisena hyvänä päivänä vetelen sitten ensimmäisen, toisen ja toivottavasti jonakin päivänä kolmannenkin sellakkakerroksen. Ja muistan välillä hioa hienolla teräsvillalla.

Olen taas ihan intoa täynnä tästäkin puuhasta, ja minä sentään jätin tänään melkein menemättä! Väsytti ja laiskotti ihan vietävästi, unet jäivät taas yöllä niin vähiin (nukuin nimittäin sunnuntaina himppasen ylipitkät yöunet, kun kerrankin oli mahdollisuus). Jos käsiä ei särkisi niin kovasti, lähtisin varmaan saman tien autotalliin jatkamaan hommia. Vaannyeipysty.

Jos vaikka nukkuisi välillä? Ja jatkaisi sitten huomenna.

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Tuskan kautta pieneen onnistumiseen: eilisen päivän erityinen.

Eilen lähti joulu. Kaikki koristeet pakattiin takaisin laatikoihinsa, ja laatikot nosteltiin isompiin laatikoihin. Kuusi päätyi varistamaan neulasiaan puuvajan nurkkaan ja odottamaan viimeisen tarkoituksensa toteutumista: kuusenkappaleet pääsevät lämmittämään taloa jonakin kylmänä iltana. (Nyt ei ole kylmä ilta: räystäiltä lorisee vesi kuin parhaimpaan kevätaikaan ja mittari näyttää melkein +1. Blääh.)

Varisti se kuusi kyllä sisällekin. Imurin kanssa jahtasin lattialistojen rakoihin piiloon yrittäviä neulasia ja raivoisasti nypin niitä irti villasukkien pohjasta. Että osaavatkin takertua!!

Kuusi jätti takan kupeeseen ikävän tyhjän aukon. Tuijottelin sitä aikani, kunnes miesten kuskatessa ulkona puukuormaa puuvajaan minulla naksahti päässä. Siirsin toisen olohuoneen nojatuoleista kuusen paikalle, sijoitin kunnostetun sarjapöydän tuolin viereen, käänsin diagonaalisesti asetellun olohuoneen maton suoraan linjaan sohvan ja tv-tason kanssa ja riistin takkahuoneesta tilan ainoan tunnelmavalon, Irina Påttin jalkalampun, sijoittaakseni sen olohuoneeseen tuolin taakse. Ja pim, sain olohuoneen ja keittiön rajamaastoon mukavan pienen lukusopen. Kas näin:

Tuossa sitä on ihmisen mukava istuskella, vaikka ihana valo ei todellisuudessa lukuvaloksi riitäkään.

Lampun siirto oli minulta aika radikaali teko: olin talon ostettuamme nähnyt sieluni silmin juuri tuon valaisimen juuri nimenomaan takkahuoneessa, siinä paikassa, mihin se heti silloin hankittiin ja missä se on viimeiset neljä vuotta viettänyt. Ja nyt minä sen sitten siirsin. Ehkä siirrän sen joskus takaisin, jos päätämme ostaa tuohon ihan oikean lukuvalon.

Miksi operaatio osoittautui erityiseksi? Siksi, että nyt olohuoneen ovelta pääsee huonekaluihin henkisesti törmäilemättä mukavasti kaartuvaa reittiä pitkin takkahuoneeseen ja takakuistin ovelle. Very feng shui! Olen kaikki nämä vuodet yrittänyt epätoivoisesti mielikuvitella olohuoneen aluetta pienemmäksi tupakeittiössämme, jotta sen saisi rajatuksi jotenkin rauhallisemmaksi, ja jotta reitti takkahuoneeseen olisi edes auttavasti esteetön. Mutta tilan SUURENTAMINEN olikin "se juttu". Välillä on todellakin hyvä ajatella "out of the box". Ja ihan "out of the blue" myös, sillä eilistä ennen tuo ratkaisu ei ollut juolahtanut mieleenkään.

Tuolin vasemmalle puolelle (kuvassa oikealle) saattaa vielä joku päivä ilmaantua jokin pieni senkki tai sivupöytä, rajaamaan olohuonetta keittiöstä. Jokin kiva 50-lukuinen, sirojalkainen huonekalu. Jonka päälle voi laittaa kauniin kukkakimpun maljakkoon silloin tällöin, tai jossa voisi olla vaikka jokin kaunis pieni esine, ehkä kaksi (jos ne saa sinitarralla tai jeesusteipillä - terveisiä Sailalle! - kiinnitetyksi pöydänkanteen niin, ettei Eka Vekara vauhdinhurmassaan tönäise niitä lattialle). Metsästys alkakoon!

Tämän päivän erityinen oli se, että vasta tänään pihallemme ilmaantui talven ensimmäinen lumiukko. On ollut melkoinen talvi tähän saakka: marraskuun puolivälistä tähän päivään pelkkää kunnon pakkasta, ja pihantäydeltä puuterilunta.

Eikä siitä tullutkaan ihan tavallinen lumiukko vaan vähän tavanomaista fiinimpi tyyppi, lieneekö ukko ollenkaan. Tai ehkä riikinkukko-ukko korkeintaan, sen verran korea on ulkomuotonsa, kuten ohesta näkyy. Päähine ei todellakaan ole mikään jokaukon arkihattu! Ja tämän ukon habituksen ovat disainanneet meidän äijät keskenään; minä olin kokkaamassa sisällä lounasta sillä aikaa. Ovat päästäneet mielikuvituksensa mopon hieman karkaamaan.

Hauska yksittäinen hetki liittyi tuohon: EV tuli välillä sisälle pyytämään porkkanaa. Luulin, että nälkäänsä, ja kieltäydyin sanoen, että justsiltään on ruoka. Poika seistä tökötti toppahaalarissaan eteisessä ja katsoi minua kuin idioottia. Oi mikä ilme se oli! Vasta ilmeen merkityksen sisäistettyäni päättelin, että ehkä porkkanalla onkin jokin toinen osoite kuin metriheikin leukojenväli...

tiistai 4. tammikuuta 2011

Housupuku ja korkeakorkoiset saappaat.

Olin neljältä lähdössä hakemaan Eka Vekaraa päiväkodista. Kun avasin ulko-oven, todellisuus iski tajuntaan: kello on neljä, mutta ulkona ei ole pilkkopimeää.

Valo voittaa! Tämä oivallus on joka vuosi yhtä vatsanpohjasta huikaisevan ihana.

Tuo oli päivän paras (ja ainoa) valokuva, mutta päivän erityinen hetki osui alkuiltapäivälle (kameran ulottumattomissa): tapasin aikuisia ihmisiä, puhuin aikuisten asioista ja muistin siinä keskustellessani elävästi itseni työmaailmassa. Oli kivaa! Huomasin, että pystyn vielä puhumaan muustakin kuin Legoista tai sormiskeittilaudoista tai siitä, puetaanko villahaalari vai ei. Jopa minussa asuu näköjään vielä pieni... mikähänseolis... työelämäihminen.

Työelämän kunnossa sen sijaan ei olisi kehumista, vaan saikkua saisin, jos töihin jonnekin edes yrittäisin. Inhan sitkeä influenssanhäntä kiemurtelee edelleen sisuksissa. Nuha on saanut jo infernaaliset mittasuhteet ja kulutan nenäliinapaketteja toisensa perään. Kuiva yskä hakkaa keuhkoputkea kuin metrinen leka, ja päässä on ikävänpirullinen jomotus. Sinuitis, rakastettuni, taasko sinä olet täällä?!?!?!?! En edes uskalla enää mennä lääkäriin...

Nukkumaan sen sijaan jo ehkä taas uskallan. Eilen illalla oli kummallinen olo: väsytti ihan hirveästi, mutta jännitti mennä vuoteeseen :-/ Sain kuitenkin ihan hyvät yöunet, ja heräsin jopa ennen herätyskellon pilputusta. Nyt on mukavasti uupunut tunnelma, joten taidan mennä enää heiluttelemaan hammasharjaa ja vetäytyä vällyjen alle.

Öitä!

maanantai 3. tammikuuta 2011

Päivän erityinen.

Nukuin ihan älyttömän huonosti. Menin sänkyyn jo yhdentoista jälkeen, kun muka väsytti, ja silti pyörin hereillä vielä puoli kahdelta. Silloin loppui kärsivällisyys ja nousin ylös. Istuin jouluvalojen valaisemassa hämärässä olohuoneessa varmaan vielä melkein tunnin ajan, venyttelin ja istuin taas, kävelin ja istuin.

En tiedä, kumpi oli ensin, muna vai kana, mutta koko ajan päässäni pyöri talo. Ei mikään olemassa oleva talo, vaan haavetalo (vain h erottaa sen aavetalosta...). Nykyinenhän ei ole millään muotoa feng shui (pakko täsmentää: osaksi tuo on todellakin vain kiertoilmaisu sille, etten ole tyytyväinen tähän taloon), kuten olen moneen kertaan todennut. Ryhdyin sitten, ilman järjen häivääkään, ideoimaan enemmän feng shuita. Ja sitä minä sitten koko valveillaoloajan mietin. Mietinkö, ja olin sen vuoksi valveilla, vai valvoinko, ja siksi mietin? Ei hajuakaan. Mietin silti niin, että pää paloi punaisena. Minkälainen eteinen, miten mennään keittiöön, ruokailutilaan, makuuhuoneisiin. Missä ovat peseytymistilat ja minne sijoitetaan Herra Miehen kotiteatteri / kirjasto.

Ja kuulkaa, kyllä sitä ihmeellisesti täydellisessä hiljaisuudessa, merkillisen ylivireystilan vallassa, suunnittelee kaikennäköistä. Jopa talon. Pohjapiirros alkaa olla kutakuinkin valmis.

Koska sain pohjan hyvissä ajoin valmiiksi, pääsin jo vähän sisustamaankin. Mielikuvaharjoitteet tuottivat jo melkein valmiin keittiön, ja olohuone-ruokailutila -yhdistelmänkin sisustin jo isoa taulua myöten ennen kuin uni lopulta antoi armon.

Aamulla heräsin ensin tavalliseen aikaan puhelimen herätykseen. Totesin melko nopeasti, että a) olo on kuin humalaisella ja b) EV ei tee elettäkään herätäkseen. Takaisin sänkyyn ja tunti lisää unta. EV oli virkkuna, minä en vieläkään. Vein pojan päiväkotiin ja palasin taas vaaka-asentoon. Ei toivoakaan unesta, vaikka väsytti niin, että päässä humisi. Sain loppujen lopuksi ehkä puolisen tuntia vielä torkahdettua, mutta se riitti. Olo oli kuin uudella ihmisellä.

Niinpä päätin, että tänään on se päivä, jolloin viimeistellään sarjapöytä (siitä Puutöistä pihalla -blogissa enemmän). Sellakkapensseli heiluikin autotallissa hetken aikaa varsin reippaasti! Ja pöytien pinnat... ne näyttävät kyllä aika ihanilta. Tiikkiviilu jotenkin muuttuu kolmiulotteiseksi, orgaaniseksi, kun se saa kiillon pintaansa. En saanut silmiäni irti pöydistä!

Kun olin saanut sen työn tehdyksi, en meinannut saada sormiani irti seuraavasta tiikkiprojektistani, kahdella eurolla kirpparilta ostamastani kirjahyllystä (menossa valmistuttuaan eteiskuistille). Siis kirjaimellisesti en meinannut saada sormiani irti sen osista. Niiden pintaan oli pinttynyt... uhhuh. En uskalla edes kirjoittaa, mitä se voisi olla. Saati ajatella asiaa. Minä vain pesin. Vuosikymmenten - oletan, että hylly on 50-60-luvulta - liat, poispois.

Eipä tartu sormi enää. Hioin jo kaksi hyllytasoakin. Jos saan tästä huonekalusta yhtä hyvännäköisen kuin sarjapöydästä, taidan vaihtaa alaa ja erikoistua tiikkikalusteiden entisöintiin.

Asioiden edistyminen tuntui hyvältä. Mutta ei erityiseltä. Jännityksellä seurasin vähän niinkuin sivusta päivän etenemistä: päiväkotiin (sama kiukkuväsynyt lapsi sieltä tuli mukaan kuin aina ennenkin), postiin, kultasepänliikkeeseen, takaisin postiin, sisustus- /rakentamistavarataloon, lähikauppaan ja kotiin. Einesmaksapihveistä ja perunamuusistakaan ei tullut erityistä elämystä, vaikka ne hyviä ovatkin.

Ottelu ei kuitenkaan ole lopussa ennen kuin summeri soi. Ostin s- & r-tavaratalosta pölyharjan, tiikkikitin ja hengityssuojainten (hiominen ilman kunnollista ilmanvaihtoa autotallissa on järkyttävän pölyistä hommaa!) ohella yhden suosikkibrittisisustuslehdistäni (mitäs sanotte sanasta? Komea, eikö!), British Homes & Gardensin tammikuun numeron. Kun ilta rauhoittui, asetuin lehden kanssa olohuoneen kulmasohvan kulmaan, ja ta-daa, meidän olohuone löytyi. Olin siis miettinyt sen jo yöllä päässäni, mutta lehden yhdeltä aukeamalta löytyi siitä vielä parempi versio.


Brittiläinen sisustustyyli sinänsä ei ole yhtään sitä, miltä täällä näyttää, kuten meillä käyneet voinevat allekirjoittaa. Paitsi brittiläisen kirjaston olen aina halunnut. Tuon aukeaman kuvakin on väritykseltään ja huonekaluvalinnoiltaan muuta kuin mikä minulla oli mielessä, mutta layout on... no, siinä se on. Takka. Sivupöydät. Ihanan rennon ja kutsuvan näköinen sohva. Kookas sohvapöytä. Oikealle laittaisin ehkä kaksi ihanan muhkeaa nojatuolia, mutta joka tapauksessa tervetuloa meille! En vain tiedä, milloin tai miten me ollaan itse tuolla. Asunnonvaihto kun ei todellakaan ole agendalla.

Päivän paras valokuva otettu siis klo 23.40.

Ja nyt yrittämään unta!

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Vuoden 2011 haaste: pientä erityistä joka päivälle.

Luin amerikkalaisen valokuvaajan, Jim Brandenburgin, valokuvateosta Chased by the Light, jonka kuvat hän oli ottanut tavallisuudesta poikkevalla tavalla: hän oli päättänyt kuvata kolmen kuukauden ajan vain yhden ainoan valokuvan per päivä. Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä isommalta haasteelta se tuntui, vieläpä valokuvaajan itsensä (toden totta) asettamana. Ottaa nyt vain yksi valokuva päivässä, ja yrittää valita kuvauskohde ja hetki niin, että tuntee saaneensa päivän parhaan kuvan.

Miten tehdä valinta? Miten lähteä liikkeelle aamulla, nähdä luonnossa kaikkea kaunista ympärillään ja todeta, että ei, en kuvaa vielä. Jos tuleekin jotain muuta. Ja miettiä päivän edetessä yhä pidemmälle, ehtiikö sittenkään saada "sitä" kuvaa. Sormi kramppaa laukaisimella, silmä hakee etsimestä koko ajan jotain erityisen merkityksellistä, kaunista valoa, kiinnostavaa kohdetta. Ilta lähestyy, eikä mitään ole vieläkään tallentunut.

Hieno kuvateos, hienosti kerrottuja mietteitä 90 päivän ajalta. Kuvat ovat suurimmaksi osaksi todella upeita, mutta enemmän minua puhutteli kuvaajan oma mielenmaailma, johon pystyin samastumaan aika syvälle.

Kirja inspiroi minua miettimään. Miksi en itsekin yrittäisi saada jokaiselle päivälle jotakin erityisen hohdokasta? Jotakin, josta päivä jäisi mieleen. Ettei elämä olisi vain sitä yhtä samaa Bill Murray -elämää.

Ergo: sanoista tekoihin. Tänään se ei vaatinut muuta kuin saunan lämmittämisen epätavalliseen aikaan, keskellä iltapäivää (mekö kaavoihimme kangistuneita? Voi kyllä.). En sytyttänyt valoja pesuhuoneeseen, en saunaan. Annoin kiukaassa rätisevien puiden valaista pienen tilan. Sain jopa hetkisen ajan makoilla lauteilla omassa rauhassani, rätinän peittäessä muut kodin äänet.

Ystävättären lähettämät uudenvuodenvalokuvat saivat minut vielä kruunaamaan kakun kirsikalla: hain lasin, kaadoin siihen kylmää Veuve Clicquot´a (kiitos toisen ystävättäreni!) ja kapusin takaisin lauteille. Miksi? Koska tuntui siltä. Because I could. Ei siihen muuta syytä tarvittu.

Saunan jälkeen puin päälle lämpimänpunaisen kylpytakin ja villasukat, kiedoin pyyhkeen kaulaan, otin villahuovan, lasin ja pienen pullon mukaan ja menin istumaan parhaalle paikalle, missä saunan jälkeen voi istua: takakuistin pöydän ääreen. Ulkona oli 12 astetta pakkasta, lunta näkyi satavan (mikä täydellinen yllätys!) ja keho hohkasi saunan ja ihon kuorinnan jälkeistä kohisevaa lämpöä. (Mainittakoon, että takakuisti on osaksi avoin, eli sitä eivät ympäröi edes yksinkertaiset ikkunat joka sivultaan.)

Istuin ulkona vaikka kuinka kauan. Kylmä ei tuntunut, paitsi välillä ihanasti huulilla, kun otin siemauksen lasista silloin tällöin.

Kyllä, sain ehdottomasti päivän parhaan valokuvani tänään klo 18.06.