"Ei kai se siitä tuijottamalla kummene?"

Ei se kummene, ei. Ja siitä huolimatta tuhannet ja taas tuhannet ihmiset ympäri maailmaa sitä takuuvarmasti yrittävät. Jos se sittenkin kummenis? Jos tapahtuisi maailman ihme ja saisi siemenet itämään pelkästään kosteaa multaa herkeämättä / aina ohi kulkiessaan / joka kerta, kun se tulee mieleen / päivittäin tuijottamalla?

Vaan ei. Ei ne idä. Tuossakin on runsaasti aivan itämiskelpoisiksi luokittelemiani hopeaeukalyptuksen (E. gunnii näkyy saaneen suomenkielisen nimen sitten viime kesän) ja japaninruusukvittenin (no on siellä kyllä pari hillonteon yhteydessä vahingossa halki leikattuakin, mutta kukas niitä tuijottaa - paitsi minä) siemeniä huolellisesti ja kevyesti multaan peitettynä. Erityisesti haluan huomauttaa, että siemenet ovat viettäneet mullan uumenissa ääntä päästämättä jo varsin sietämättömän kauan, eli tämän viikon maanantaista ja tiistaista saakka. Monta herran päivää 8-o !! Mikä niitä oikein riivaa???

Perskohtaisesta järjen köyhyydestä voin silmät kirkkaina tunnustaa kertovan myös sen, että samalla tavalla tuijotan niitä, jotka hautasin lumeen kodinhoitohuoneen kuistille - siis ulos, pakkaseen, lumen alle - aiemmin tässä kuussa. Eikä sieltäkään näy mitään. >-<

Tästä kaikesta ainakin minun on helppoa vetää johtopäätöksenä selitys sille, miksi tammikuu tuntuu aina niin kovin, kovin, kovin, kovin, kovin pitkältä. Odottavan aika on. Olen nimittäin tehnyt tätä samaa joka iesuksen tammikuu sitten... puutarhaharrastukseni alun. Ikinä en ole tuijottamalla onnistunut saamaan itämisreaktiota aikaan.

Vaan on sitä kevään ikävää muillakin. Juuri luin lehdestä, että puutarha- (ja sisustus-)lehtien irtonumeromyynti on viimeisen vuoden aikana (tai sitten edellisen mittauskerran, ihan niin tarkkaan en muista) noussut 12 %. Se on valtava määrä, ja kertoo kyllä kummankin asian harrastuksesta.

Sisustuslehtien kasvun ymmärrän, mutta kuka ostaa ne kaikki puutarhalehdet? En nimittäin aktiivisesta kyselystä huolimatta ole tavannut yhtään ainoaa puutarhaa harrastavaa tai harrastelevaa ihmistä niissä forumeissa, joissa olen viimeisten vuosien aikana liikkunut. Ja minä sentään tapaan aika paljon ihmisiä - tai olen tavannut. Ei siis ainuttakaan n. 70 naisen joukossa meidän Ompeluseurassa. Eikä yhtään edes Marttayhdistyksessä, mikä minusta on sentään jo aika ällistyttävää.

Toki tiedän runsain mitoin puutarhaentusiasteja, minä vain tapaan heitä henkilökohtaisesti aivan liian harvoin. Seurustelen heidän kanssaan ainoastaan keskustelupalstalla, ja siellä kyllä on sellaista tunteen paloa läpi Suomenniemen - ja yli - että ei mitään rajaa. Siellä, kuten täälläkin visiteeraavat muutamat penttikollegat tietävät, tämäkin tuijotusilmiö onneksi tunnetaan. Muutenhan en olisi ikinä uskaltanut tästä edes kirjoittaa; hullunahan minua pitäisitte.

Olisi se silti kiva joskus tavata harrastajia kasvotustenkin ja keuhkota ihan ihmisten ääneen tästä kaikesta. Puutarhakerhoa yritin pykätä pystyyn mm. "omaan" omakotiyhdistykseenikin, mutta herra(t) siellä eivät edes vastanneet sähköpostiviesteihini, vaikka niitä muutamankin kappaleen lähetin. Jospa sitten Marttoihin tässä joku päivä saisin sellaisen nostetuksi pystyyn, siis koko Uudenmaan alueella. Oman yhdistyksen puutarhakerhon kokouksissa olisikin ruuhkaa, kun Minä, Mää ja Meikäläinen istuis samalla jakkaralla kuin Me, Myself and I.

Siihen saakka minä luen niitä puuutarhalehtiä (en osta yhtäkään, minä olen tilannut ne kaikki. Kestona.), kääntelen puutarhakirjat hiirenkorville ja tuijotan siemenkylvöjä.