Päiväretki Billnäsiin säätä uhmaten.

Sääennuste ei luvannut kesäretkemme kannalta mitään hyvää, ei myöskään se, että Eka Vekara keksi nousta täydellisen virkeänä klo 5.55. Taivaan tuijottelun, muutaman sisälätkämatsin (the Maalivahti täydellisessä aamuvarustuksessaan vieressä - huomatkaa erityisen elegantit "patjat" jalassa; ovat muuten kestäneet, kestäneet ja kestäneet muutamankin tiukan ottelun) ja perheen miesväelle suunnatun "pep talkin" jälkeen lähdimme matkaan.

Matkan varrella satoi ensimmäisen kerran Lohjaa lähestyttäessä. Ei hälyttävää, pientä ja tiheää tihkua.

Perillä tarkastettiin koko kesän esillä olevat Unelmapihat. Tässä Viherpiha-lehden toteuttama kokonaisuus yhdestä suunnasta.

 Ja toisesta suunnasta.

Tässä Kekkilän Vihervajan yhden version läpi näkyvä jokimaisema. Voisin ottaa tuollaisen. Maiseman kanssa, kiitos.










Heillä oli myös silmää miellyttävä tulppaaniasetelma.

Tämä oli Huiskulan suunnittelemaa kesäeleganssia. Riippumatossa loikoili onneksi vain nukke, vaikka ensisäikähtämällä luulin toisin :-)

Tässä oli mielestäni kauniit istutukset.

Linssi oli jatkuvasti pisaroiden hämärtämä - vettä tuli. Ei muutoin häiritsevästi, mutta tuuli pirskotti sitä kameraan aina ratkaisevalla hetkellä.

En muista enää, kuka tässä oli näytteilleasettajana, mutta asetelma oli minun silmääni erittäin kaunis ja rauhallinen.

Tämäkin oli aika vinkeä!

Perusruukkua oli vähän tuunattu. Ei lainkaan hassumman näköinen!

Filmivanerista rakennetut valtavat kasvatusaltaat oli verhoiltu säkkikankaalla. Aika hienon näköiset, mielestäni.

Jos tämä pyörä olisi ollut myytävänä - ja tiedä, vaikka olisikin ollut, hintaa vain ei näkynyt - olisin ostanut tämän heti. Yleensä en ole koriste-esineiden ystävä, mutta tuo oli minusta aivan IIIIIIHANA. En keksinyt tuosta mitään vikaa. Paitsi sen, että se ei kai sitten kuitenkaan ollut myynnissä. Ainakaan tavallisille jörndonnereille.

Tällä on joskus ollut jokin tarkoitus ja työ.



Kauniit ruukkuistutukset, osat 1 ja 2. Varsinkin tuo oikeanpuolimmainen puhutteli. Oikein tyylikäs.





Nämä ihanat takorautagekkot matkasivat kotiin meidän kanssamme. Tuo "hieman" silmiinpistävä viemärinkansi somistaa yhtä suurimmista kukkapenkeistämme, portinpielessä sopivasti, ja olen halunnut jo pitkään keksiä sille jotakin... jotakin. Liskoveikkoset elävöittävät sitä nyt ensialkuun. Haluaisin tehdä tuosta "mosaiikkityön" ja kiinnittää vinoruutuihin keramiikkaa tai lasia, mutta vielä en ole niin pitkällä.

Muutakin tapahtumasta lähti mukaan. Aivan fantastisen kaunis keltalehtinen alppikärhö 'Stolwijk Gold' vaati porilaisen Taimimoision osastolla päästä mukaani, ja pieneltä Koivikon tilan pisteeltä se sai kaverikseen keltalehtisen keijuangervo 'Golden princessin'. Heille erityiskiitos: kuuden euron pikkupensas irtosi 4,40 eurolla, kun eivät halunneet mielellään ottaa pankkikorttiostoksia eikä minulla ollut enempää kolikoita :-D

Lisäksi, koska omat siemenkylvöni menivät aivan per...siljaksi, ostin yhdeltä pieneltä yrttienmyyjältä (jonka nimeä en painanut mieleen) punabasilikaa, kanelibasilikaa, kreikkalaista oreganoa sekä kirjavalehtistä salviaa. Eiköhän noilla selvitä jonkun matkaa!

Kovasti minä yritin innostua kaikista myynnissä olevista koriste-esineistä, ja olihan siellä vaikka mitä kaunista, mutta gekkoja lukuunottamatta mitään ei lähtenyt kotiin saakka. Tämän myyjän tuotteista olisin kyllä toisessa tilanteessa voinut ostaa vaikka mitä...

Oli mukava reissu, vaikka EV olikin ihan yliväsynyt, -aktiivinen ja -lyhytpinnainen, mikä ei tehnyt äidin ja isän matkasta kovin kevyttä. Kotiin matkattiin mukavissa tunnelmissa: EV nukahti viiden ajokilometrin jälkeen, joten saimme Herra Miehen kanssa suunnitella rauhassa kesälomamatkan reittiä kohti pohjoista.

Perillä kotona ei ollut satanut ennen kotiinpaluuta käytännössä pisaraakaan, mutta niin vahva ja voimakas on hieno sitikkamme, että se veti perässään koko sadepilvimassan. Kello on nyt varttia vaille kymmenen, joten rännit ovat roikuneet vettä noin viisi tuntia :-/ Saavatpa uudet istutukset (angervo ja kärhö ovat jo paikoillaan) luistavan alun elämälleen uudessa kodissa.

Uudelle lukijalle, Tuirelle, vielä tervetulotoivotukset!

Hitsi, kun tulikin sanotuksi "H"

Kun eilisessä kirjoituksessani puhuin niistä heucheroista ja kuunliljoista (Hosta), ajatus jäi hiertämään päätä oikein rankasti. Piti tosissaan jarrutella itseäni, etten olisi siitä paikasta kurvannut lähipuutarhamyymälöihin (ja jos ei niistä löydy, kauemmas) ja kartuttanut keijunkukkakokoelmaani. Sain kuin sainkin mopon sammutetuksi, mutta joku kipinä siellä jäi kytemään, kun tänäänkin meinaa keulia. Siispä kuvaamaan nykyisiä, ettei tarvitsisi mennä hankkimaan uusia (arvannette, ettei tämä paljon auttanut):



Amethyst mist



Mint frost



Mielestäni turhaan "tylsäksi" noteerattu
Palace purple kirjosiniheinän kaverina



Pinot noir eli minun "nimikkokasvini" :-)

Sanottakoon nyt sivuhuomautuksena, että Pinot noir ei kyllä ole minun ykkössuosikkejani siinä alkuperäisessä yhteydessään. Jos joku pinot pitää valita, niin ehdottomasti pinot gris. Ja punaisista vaikka carmenere (onkohan sen nimistä heucheraa...?).


Velvet night (vai nights? Nyt en muista...)



Dale´s strainina siemenestä kasvatettu,
en ole varma nimestä

 Tässä vielä otos sini-violetti-valkoisesta penkistä. Siinä alkaa olla jo vähän ruuhkaa. Yllätyksekseni kuuruohot nousivat jälleen kasvuun; taisivatkin olla L. redivivaa eikä annuaa. No, sepä ei haittaa yhtään, minusta niiden kukka on herkän kaunis ja ihanan värinen. Harmi vain, että joudun siirtämään yhtä niiden vuoksi piiloon jäävää kirjavalehtistä isotähtiputkea sen klassiset 30 senttiä syrjempään.

Tuosta kuvasta näkyy hyvin se, etteivät kuunliljat ole vielä oikein levittäytyneet "kuvauskuntoon". Menee vielä muutama tovi ennen kuin voin tehdä kuvareportaasin niistä.

Tarhakylmänkukat alkavat lopetella kukintaansa ja siirtyä höytyväsiemenvaiheeseen. Tällä oli vähän naama nutturalla sen vuoksi. Olis vissiin halunnut vielä olla nättinä. Vaikka minusta ne höytyväpalluratkin ovat aivan ihania!

Puutarhaan vaikka otsanahkaa rypistämällä.

Tämä blogihan on hyvä keksintö: pystyin löytämään kirjallisen todisteen siitä, että olin viime vuonna lähes päivälleen tähän samaan aikaan flunssassa / poskiontelontulehduksessa. Muistuttakaa minua ensi toukokuun puolivälissä, että alan tankata c-vitamiinia ja kaikkea muuta ennaltaehkäisevää hyvissä ajoin. Sairastaminen on kertakaikkiaan inhaa >-<

On tosi eppää (paikallisten 5-6-vuotiaiden lanseeraama termi), että kelit ovat mojovaa viimaa lukuunottamatta kuin luodut puutarhassa puuhailuun, pihalla on vaikka mitä katseltavaakin, ja minä kaatelen suolavettä sieraimiin ja inkiväärivettä nieluun. Minun pitää päästä pihalle!! En jaksaisi tehdä siellä mitään, mutta ulos olisi päästävä. Puutarhurin dilemma...

HA! Jaksan minä ainakin kameran laukaisinta painaa. (**Pukee paljon vaatetta päälle ja lähtee zoomailemaan**)

Uuuik, mikä tuuli! Ei siellä kestäisi vähissä vaatteissa terveenäkään.

Syreenit alkavat kukkia, ihanaa! Luin juuri toisesta ostamistani brittilehdistä novelisti Frank Ronanin kolumnin syreeneistä, jossa hän vannoo violettina kukkivien vulgaristen nimeen. Ovathan nekin ihastuttavia, mutta minusta ei valkoisen syreenin voittanutta ole. Tämä on yksinkertaisesti KAUNIS. Näistä voisin rakentaa majan, ja asua siellä onnellisena elämäni loppuun saakka.

Saattaisi siinä majassa olla joku osa tätäkin: ihan en ole varma lajikkeesta, mutta 'Andenken an Ludvig Späthiksi' minä olen tätä saamieni kommenttien mukaan puhutellut. Tässä hää nojailee allaan kukkivaan arovuokkoon, jota yritän - enkä näköjään ihan turhaan - saada leviämään pensaan alle. Ajattelen, että näyttäisi somalta, jos syreeni tumman violetteine kukkineen kasvaisi joskus keskeltä arovuokkorengasta, joka kukkisi samaan aikaan herkän valkoisena. Teistä en tiedä, mutta minua ajatus puhuttelee.

Sain kälyltäni eräänä pääsiäisenä perunanarsisseja (joita kyllä äärettömän paljon mielummin kutsun vihkotasetti 'Bridal crowneiksi'; nimi, joka sopii paljon paremmin tuolle suloiselle kukalle) ja työnsin sipulit kukinnan jälkeen maahan. Enpä muistanut, että samassa kohdassa on muitakin narsisseja... Nyt nämä pienoiset kukkivat keskellä isoja keltaisia lajitovereitaan, ja jäävät ikävästi niiden varjoonkin. No, minä löydän ne sieltä joka vuosi, ja tuoksuttelisinkin, jos nenä jotain haistaisi.

  

Pieni on kaunista, osa xxx: ostamassani punaisessa patjarikossa on aika mainio valikoima värejä. Mukaan on rouhaistu jopa pieni pala valkoista! Ei haittaa yhtään, minusta tuo kokonaisuus on tosi soma. Harmi vain, että istutin kasvin noin päin: vasemmalta rikkoa lähestyy valkoisena kukkiva sammalleimu. Pitäisiköhän kääntää koko mätäs :-)

Oikealla oleva kvitteni kukkii nyt ensimmäistä kertaa, ja se on meidän perheessä "iso juttu": olen nimittäin onnistunut kasvattamaan pensaan meidän vanhan kvittenin siemenestä, ja nimesin sen silloin EV:n nimikkopensaaksi.

Tarkistin vanhoista kuvista: siemen on itänyt toukokuussa 2008, joten pensaalla on nyt kolmevuotissynttärit!

Tämä kukkii ihan kvittenin vieressä, ja on vähän niinkuin pohjoisesta lähtöisin olevaa Herra Miestä ajatellen hankittu tunturiunikko. Näitä on kolme, joista tämä on suurin. Halkaisija on ehkä 7 senttiä, joten ei ole mikään valtava...

Pidän kovasti tuon kukan hennonkeltaisesta värisävystä.

Jos EV:lla on japaninruusukvitteninsä ja HM:lla tunturiunikko, ehkä minun pitäisi keksiä itsellenikin jokin "nimikkokasvi". En vain osaa kuvitella, mikä se olisi. Oikeasti se voisi olla vaikka suopursu, onhan se Pohjois-Pohjanmaan maakuntakukka ja minulle muutenkin rakas kasvi, mutta se ei kasva meidän pihalla, ei luonnostaan eikä varmasti, vaikka toisin sitä tänne saavillisen. Pitää jatkaa miettimistä. Tai ehkä jonkun muun pitäisi määritellä se? Hehheh: kvittenin ja unikon vieressä kasvaa heuchera 'Pinot noir'. Olisikohan se sitten minun... :-D Olisi ainakin perhe lähekkäin!

Keijunkukkia voisin kerätä vaikka kuinka. Niitä kyllä jo onkin joitakin erilaisia, mutta nälkä kasvaa syödessä aivan kuten kurjenmiekkojenkin kanssa, ja miksei kuunliljojenkin. Pidän hurjasti lehtiperennoista: lehdet kun ovat se pisimpään esillä oleva osa kasvia. Jos lehdissä on jokin juju, se puhuttelee minua lähes takuuvarmasti. Heucherat ja kuunliljat putoavat tähän kastiin mainiosti, samoin mitkä tahansa hopea-, kelta-, variegata- tai purppuralehtiset, olivatpa perennoja tai vaikka pensaita. Ne tuovat mukavaa elävyyttä yleensä aika tasaisenvihreään perennapenkkiin.

Lepopäivän ratoksi.

Tästä tulikin lepopäivä. Aamulla tartuin puutarhahanskaisilla käsillä pontevasti pieneen istutuslapioon - loistava apu rikkaruohojen, erityisesti voikukkien, kitkemisessä - ja kanttausrautaan ja lähdin soitellen siistimään pyöräkatoksen takana olevaa "Thaimaa-penkkiä" (siellä on vain sinisiä, punaisia ja valkoisia kukkia). Ehdin sen tehdä, ja ehdin vielä siistiä viereisen, ikävästi kuivuneita oksia ympäriinsä viirottavan japaninruusukvitteninkin.


Risukasa.



Pensas.

Sitten piti lähteä sisälle valmistautumaan aina yhtä "innostavaan" pääkaupunkimatkaan: olin tehnyt sushi-treffit ystävättären kanssa, ja halusin ravistella enimmät mullat yltäni ennen kuin hyppäisin autoon.

Ajoitus ei olisi voinut olla parempi: vesisade alkoi juuri kun olin nostelemassa työkaluja takaisin naulaan.

Kolmen poissaolotunnin aikana vettä ehti tulla tuon verran. Ei haittaa, sillä sushi oli hy-vää! Samoin seura.

Ja sade jatkuu edelleen. Ei siis mitään mieltä lähteä loiskimaan ulos. Onneksi olin sen verran kaukaa viisas, että ennen autolle palaamista kiepahdin Stockan lehtiosaston kautta. Nyt voi pidellä isompaakin sadetta hetken aikaa :-)

Olokaan ei ole kovin mellevä. Olenkohan vilustunut vai onko tänä vuonna tavallista ikävämmät allergiaoireet, mene ja tiedä. Aivastelen sarjatulena, niistän ja puuskutan, ja keho tuntuu tonnin painoiselta. Lehtienluvun kyytipojaksi keittelen inkivääriteetä ja kerään hetken aikaa voimia ennen kuin iltapäivän ja illan rumba alkaa. Olen nimittäin menossa vielä illalla viemään monta kassillista vaatteita varaamaani kirpputoripöytää koristamaan, ja ainakin snne pitäisi jaksaa raahautua. Eikä kai sitä EV:täkään päiväkotiin voi oikein jättää ;-)

Ehtisinköhän ottaa avainnippu-unet ennen päiväkotiin lähtöä...?

Ohhoh, tuota en olekaan koskaan nähnyt

...otanpa siitä nyt heti valokuvan! Näin alkaa pihakierrokseni lähes päivittäin, ainakin ulkopuolisen silmissä. Aina, kun joku on noussut näkyville tai alkanut kukkia tai kasvanut muuten hienosti tai jos valo osuu siihen kivannäköisesti tai jos siinä on uusi nuppu. Ihan kuin en olisi ikikuuna päivänä kyseistä kasvia nähnyt.

Joka kevät ja kesä kuvat samaisista kasveista, samoissa vaiheissaan, kulkevat kameran ja tietokoneen muistin ja ulkoisen kovalevyn Bermudan kolmiota (luoja paratkoon, onneksi eivät sentään katoa sinne!!), ja aina minä vain jaksan kuvata niitä lisää. Voi järjen häivä, minne katoat joka kerta?

Ehkä minä vain pakenen kasvien kuvaamiseen niitä ikävämpiä puuhia kuten istutusalueiden kanttausta ja kitkemistä, oksien silppuamista tai voikukkia vastaan taistelua. Kompostikehikkoja varten saamani puutkin odottavat edelleen inspiraatiota. Tai oikeastaan ne odottavat sopivaa aikaikkunaa, sillä puuhaan ryhtyäkseni  minun pitäisi olla varma, että saisin tehdä sitä rauhassa ainakin muutaman tunnin ajan. Ja se ei viime viikolla tai tänä viikonloppuna ole ollut oikein mahdollista.

Tänä viikonloppuna olen ylittänyt itseni toisella saralla: leivoin kevään ensimmäisen raparperipiirakan. Käytin Omenamintun ohjetta, mutta koska, kuten olen ennenkin maininnut, leivonta ei ole minun suosikkilajejani, en saanut tuotoksestani aivan yhtä viehättävää. Maukasta se silti oli, myös kookoshiutaleiden kera, vaikka ensin ajattelin jättää ne pois. Löysin kuitenkin hieman yli-ikäisen pussinpohjan leivontamaustelaatikosta, joten off they went ja hyvä tuli. Jopa Eka Vekaralle maistui makupala, vaikka tavallisesti raparperi aiheuttaa suurensuuria nyrpistyksiä. Piirakan täytteessä on omenasosetta mukana, ja se hienosti pehmensi raparperin hapokkuutta. Suosittelen muillekin, myös muille leivontakyvyttömille :-D

Raparperin varsia nyhtäessäni huomasin, että toden totta: kauden ensimmäiset säilöntähetket ovat käsillä. Muistan viime vuonna tehneeni äärettömän hyvää raparperi-mansikkajuomaa siman tapaan, ja nyt harmittelen, ettei meiltä enää löydy yhden ainoaa rasiaa pakastemansikoita. Toisaalta tietysti hienoa, että kaikki ovat menneet, mutta en millään viitsisi ostaa marjoja tehdäkseni tuota sinänsä äärettömän herkullista kesäjuomaa. Kokeilkaa te, joilla vielä punaisia mollukoita pakastimessa pötköttää. Minä valmistaudun pikkuhiljaa keittelemään raparperichutney´ä seuraavaan tapaan (ohje on jälleen jostakin lehdestä aikanaan leikattu):

Raparperichutney

500 g raparperinvarsia
2 omenaa (tai 1/2 kesäkurpitsaa)
1/2 chilipippuri
1 iso punasipuli
4 rkl omenamehua
2 rkl valkoviinietikkaa
2 dl sokeria
1 tl suolaa
1 tl kanelia (tai kardemummaa)
10 valkopippuria
1 dl rusinoita

Kuori ja pilko raparperit ja omenat / kesäkurpitsat. Silppua chili ja sipuli. Mittaa muut aineet kattilaan, lisää pilkotut hedelmät ja kasvikset ja kiehauta. Alenna lämpöä ja hauduta hiljaa ilman kantta n. puoli tuntia. Sekoita välillä.

Tarkista maku ja lisää halutessasi hieman suolaa tai etikkaa.

Jos käytät chutneyn heti, jäähdytä se ensin ja tarjoa kanan tai kalan kanssa. Parhaimmillaan chutney on parin päivän päästä. Jos tölkität tuotoksen, tölkitä kuumana kuten muutkin säilykkeet, ja herkuttele myöhemmin.

Jos olisin oikein omavarainen, yrittäisin tehdä tuota loppukesällä(kin), silloin, kun omenat ovat kypsyneet ja toivottavasti punasipulitkin pulskistuneet. Chileihin en - vielä - ole hurahtanut, joten ne, mausteet ja rusinat saan jatkossakin kiikuttaa kotiin kaupasta. Mutta se kannattaa kyllä! Chutneyt ovat minun suuria suosikkejani ruokien lisäkkeinä. Niissä on aina mahtavasti mausteita ja potkua, ja silti jokainen maistamani tuote on myös makea ja suloinen. Niihin ja niiden tekemiseen on aivan vaivatonta jäädä suorastaan koukkuun. Ja niitä jos mitä on kiva viedä tuttaville tuliaisiksi kukkien tai kahvipaketin tyyliin.

Kuten edellä saattoi rivien välistä lukea, puna (-, kelta- ja hopea)sipulit ja valkosipulit on pantu maahan. Samoin perunat (joko kirjoitin siitä?) ja sokeriherneet. Lehtisalaatti ja rucola itävät jo, samoin annoin itseni uskoa, että jotain vihreää näkyy salaattisipulirivistössä. Saattaa se tietysti olla rikkaruohoakin ;-) Olen tosi polleana: omat minimaallisen pienet ruokaviljelmät!! Tomaatit terhistäytyvät vielä toistaiseksi kuistin ikkunalla ulkoilmaelämää varten, hallojen pelossa en uskalla viedä niitä vielä viljelylaatikoihin. Aion nimittäin kasvihuoneen puutteessa kokeilla, josko selviäisivät ihan avoimen taivaan alla.

Viikonlopun ruokavieraita varten kiikutin kaupasta kotiin taas monenmonituiset vihreät: salaattia, rucolaa, viinisuolaheinää, minttua, sitruunamelissaa, persiljaa. Käytettyäni niistä sen, minkä tarvitsen, kannoinkin loput pihalle. Herra Mies keksi nimittäin ihan oivallisen idean: laitoimme lavakaulusten reunaan roikkumaan parvekelaatikot pidikkeissään. Niihin vain mullat sisälle ja avot: kaupan kasvit saivat vielä uuden mahdollisuuden jatkaa eloaan varpaat mullassa. Saapa nähdä, miten viihtyvät.

Laitanpa tähän vielä toisenkin suosikkireseptini tältä viikonlopulta, kun nyt vauhtiin pääsin. Kyseessä on Kanarian saarilla yleinen mojo-kastike, jota minulla tulee tehtyä lähinnä kesäisin, grillissä kypsyneen lihan kaveriksi. Kas näin:

Vihreä mojo (Mojo verde)

1 valkosipuli
1 tl suolaa
2 dl öljyä
1-2 dl valkoviinietikkaa
1 nippu persiljaa (tai korianteria)
1/2 tl jauhettua kuminaa

Kuori valkosipuli ja erottele kynnet. Sekoita kynnet, suola, kumina ja 1 dl viinietikkaa tehosekoittimessa hienoksi soseeksi.

Poista persiljan (korianterin) varret ja lisää lehdet sekoittimeen. Soseuta.

Lisää öljy hitaasti valuttaen ja anna koneen samalla käydä koko ajan.

Maista ja lisää tarvittaessa viinietikkaa.

Tämä on JUMALAISTA. Paitsi niiden läheisten mielestä, jotka eivät a) pidä valkosipulin mausta tai b) ilahdu seuraavan päivän hajuista. Olen onnekas: minulla ei ole sitä ongelmaa.

Mojo on siis mojovaa grillatun lihan seurana, mutta toimii tietysti myös ennen grillausta, marinadina.

Minttu on sitten Mojitoa varten... mutta se on eri tarina.

P.S. Taisin muuten kuvia räpsiessäni vahingossa muistaa lehtokielon ja kalliokielon eron. Kalliokielossa kukat ovat yksittäin (tai ehkä korkeintaan parittain), lehtokielossa niitä roikkuu samasta kohdasta useampia, kas näin:

Tätä voi verrata kalliokielon kuvaan tuossa edellisessä postauksessa.

On siitä päivittäisestä kuvailusta jotain hyötyä :-)

Miltä tänään näyttää? Tänään näyttää hyvältä!

Tänään näyttää hyvältä. Moni kasvi kukkii jo! Meillä näyttää olevan paljon kevätkukkijoita... Syyspuoli kesästä onkin ollut koko täällä asumisen ajan se isompi haaste. Useat syyskesän kukkijoista ovat keltaisia, siksi niitä ei meidän pihalla näy.

Yksi tulppaani-istutuksista on tänään tämännäköinen. En löytänyt mistään tulpsujen nimilappuja - niitä pahvisia pussin mukana tulevia - joten en osaa näille ihanille nimeä antaa, mutta ovathan ne nimettöminäkin kertakaikkiaan somia. Tuo pinkki on himppasen liian korkea muihin nähden, mutta eipä sitä enää lyhyemmäksikään saa :-D

Tämä on minusta ihan ykkösupea tuossa penkissä. Väri on violetimpi kuin ostaessani aavistin, mutta en itke, en ollenkaan. HÄIKÄISEVÄ, sanon minä.

Kehtaanko sanoakaan, etten kyllä muista valinneeni tätäkään... luulin ottaneeni ihan simppeli valkoista. Nyt ne laput pitää kyllä jostakin kaivaa esille!!

Ja tässä seuraavan penkin kaunottaret. Kyllä, ihmisellä pitää olla paljon tulppaaneja keväisin. Toivottavasti nyt ostamani eivät ole mitään kertakäyttösipuleita, vaan kukkisivat uudelleen tulevina keväinä.

Puutarhatuttavalta - hei vain, jos täällä käyt! - sain viime kesänä PIENEN palan lehtokieloa. Huomaattehan, että se on ihan pikkuruinen kahdeksine kukkavarsineen... Edessä on 'Starfire' syysleimua uskomattoman upeine lehtineen ja sen oikealla puolella pilkottaa syyskimikki 'Brunettea'.

Tässä toiselta puutarhatuttavalta saatu kalliokielo aloittaa kukintaa.

Olin jo tyystin unheuttanut koko kalliokielon olemassaolon, ja tuijottelin kukkapenkkiä ihan hoomoilasena: mikä IHME se tuosta on tulossa?? Kasvi ehti tosi pitkäksi ennen kuin minulla välähti.

Se nimetön purppura- / koristeomenapuu aikoo tänä keväänä räjäyttää pankin ja olla pihan komein kukkija. Oksat ovat aivan täynnä nuppuja. Siis aivan täynnä. Toivottavasti saan siitä hyvän kuvan sitten, kun nuput ovat auki. Voi olla aika huikea näky <3


Ihana purppuraorvokki.










Tämä pikkuinen on yksi ehdottomia suosikkejani. Harmi vain, että osa sen kavereista kärähti kevätauringossa ja vain yksi tällainen pieni rypäs on enää hengissä. Muistan viime syksynä ripotelleeni sen siemeniä ihan hurjat määrät kasvualueelle, mutta nyt sieltä  näyttää nousevan vain kaikkea vihreää. Lieneeköhän purppuraorvokki sirkkalehtivaiheessa vihreä...?

Tuossa on yksi pihani kummallisimmista otuksista: hopeasalvia, Salvia argentea. Pörröisempi kuin mikään näkemäni perenna, enkä osaa sanoa, onko tuo kaunis vai ei. Hauska se ehdottomasti on!!

Takana kukkii punakukkainen tarharistikki, Aubrieta x cultorum, olikohan lajike 'Red cascade'. Olen siitä ylpeä, sillä olen kasvattanut sen itse siemenestä. Se on minulta iso onnistuminen; siemenkasvatus ei ole vahvuuksiani. Siksi toivon, että tuo leviää ihan issekseen.

Rakas vanha japaninruusukvitteni!! Sinnikkäästi se pukkaa kukkaa, vaikka puolet oksista on jo lähes kuivia. Karsin sitä tänä keväänä aika reippaalla kädellä ja toivon työn innostavan kasvia uusien oksien ylösnostamiseen. Vielä en osaa sanoa, miten onnistuin.

Tämä turkinpioni, Paeonia peregrina, on tullut samalta tuttavalta kuin lehtokielokin. Lahjasta innostuneena tökkäsin pienokaisen viime kesänä multaan sen kummemmin miettimättä, mutta onneksi se ei näköjään pannut toimenpidettäni pahakseen, päinvastoin! Kaikki lehdet kuuluvat sille, ajatelkaas (vai onko tuossa yksi rikkis oikealla... hankalasti valo hämää. Eiku ei se voi olla, sillä mulla ei kasva rikkaruohoja!). Pionista saattaa tulla vielä komea joskus :-) Toivottavasti joskus näen sen huikean punaiset kukatkin tuossa.

Kultatyräkistä käytiin keskustelua Sailan Saaripalsta -blogissa. Minä olin mielestäni laittanut sen inhokkilistalle pysyvästi, mutta kuten Saila itse jossakin viestissä totesi, koskaan ei pitäisi luvata syödä hattuaan :-D Tässä tätä tyräkkiä komeilee meidän pihan yhdellä reunalla, ja saa mielellään laajentua sinne vaikka kuinka. Takana sillä on kaverina heuchera 'Pinot noir' (näkyy ihan pikkuriikkisen verran oikealla) ja kallionauhus 'Desdemona'.

Vaikka kuva on jo parin päivän takaa, täysikuu on minusta aina hyvin sympaattinen näky. Siksi, ja koska minä olen Tee & teen yksinvaltias, laitan kuvan mollukasta tämän postauksen päätteksi.