...otanpa siitä nyt heti valokuvan! Näin alkaa pihakierrokseni lähes päivittäin, ainakin ulkopuolisen silmissä. Aina, kun joku on noussut näkyville tai alkanut kukkia tai kasvanut muuten hienosti tai jos valo osuu siihen kivannäköisesti tai jos siinä on uusi nuppu. Ihan kuin en olisi ikikuuna päivänä kyseistä kasvia nähnyt.
Joka kevät ja kesä kuvat samaisista kasveista, samoissa vaiheissaan, kulkevat kameran ja tietokoneen muistin ja ulkoisen kovalevyn Bermudan kolmiota (luoja paratkoon, onneksi eivät sentään katoa sinne!!), ja aina minä vain jaksan kuvata niitä lisää. Voi järjen häivä, minne katoat joka kerta?
Ehkä minä vain pakenen kasvien kuvaamiseen niitä ikävämpiä puuhia kuten istutusalueiden kanttausta ja kitkemistä, oksien silppuamista tai voikukkia vastaan taistelua. Kompostikehikkoja varten saamani puutkin odottavat edelleen inspiraatiota. Tai oikeastaan ne odottavat sopivaa aikaikkunaa, sillä puuhaan ryhtyäkseni minun pitäisi olla varma, että saisin tehdä sitä rauhassa ainakin muutaman tunnin ajan. Ja se ei viime viikolla tai tänä viikonloppuna ole ollut oikein mahdollista.
Tänä viikonloppuna olen ylittänyt itseni toisella saralla: leivoin kevään ensimmäisen raparperipiirakan. Käytin Omenamintun ohjetta, mutta koska, kuten olen ennenkin maininnut, leivonta ei ole minun suosikkilajejani, en saanut tuotoksestani aivan yhtä viehättävää. Maukasta se silti oli, myös kookoshiutaleiden kera, vaikka ensin ajattelin jättää ne pois. Löysin kuitenkin hieman yli-ikäisen pussinpohjan leivontamaustelaatikosta, joten off they went ja hyvä tuli. Jopa Eka Vekaralle maistui makupala, vaikka tavallisesti raparperi aiheuttaa suurensuuria nyrpistyksiä. Piirakan täytteessä on omenasosetta mukana, ja se hienosti pehmensi raparperin hapokkuutta. Suosittelen muillekin, myös muille leivontakyvyttömille :-D
Raparperin varsia nyhtäessäni huomasin, että toden totta: kauden ensimmäiset säilöntähetket ovat käsillä. Muistan viime vuonna tehneeni äärettömän hyvää raparperi-mansikkajuomaa siman tapaan, ja nyt harmittelen, ettei meiltä enää löydy yhden ainoaa rasiaa pakastemansikoita. Toisaalta tietysti hienoa, että kaikki ovat menneet, mutta en millään viitsisi ostaa marjoja tehdäkseni tuota sinänsä äärettömän herkullista kesäjuomaa. Kokeilkaa te, joilla vielä punaisia mollukoita pakastimessa pötköttää. Minä valmistaudun pikkuhiljaa keittelemään raparperichutney´ä seuraavaan tapaan (ohje on jälleen jostakin lehdestä aikanaan leikattu):
Raparperichutney
500 g raparperinvarsia
2 omenaa (tai 1/2 kesäkurpitsaa)
1/2 chilipippuri
1 iso punasipuli
4 rkl omenamehua
2 rkl valkoviinietikkaa
2 dl sokeria
1 tl suolaa
1 tl kanelia (tai kardemummaa)
10 valkopippuria
1 dl rusinoita
Kuori ja pilko raparperit ja omenat / kesäkurpitsat. Silppua chili ja sipuli. Mittaa muut aineet kattilaan, lisää pilkotut hedelmät ja kasvikset ja kiehauta. Alenna lämpöä ja hauduta hiljaa ilman kantta n. puoli tuntia. Sekoita välillä.
Tarkista maku ja lisää halutessasi hieman suolaa tai etikkaa.
Jos käytät chutneyn heti, jäähdytä se ensin ja tarjoa kanan tai kalan kanssa. Parhaimmillaan chutney on parin päivän päästä. Jos tölkität tuotoksen, tölkitä kuumana kuten muutkin säilykkeet, ja herkuttele myöhemmin.
Jos olisin oikein omavarainen, yrittäisin tehdä tuota loppukesällä(kin), silloin, kun omenat ovat kypsyneet ja toivottavasti punasipulitkin pulskistuneet. Chileihin en - vielä - ole hurahtanut, joten ne, mausteet ja rusinat saan jatkossakin kiikuttaa kotiin kaupasta. Mutta se kannattaa kyllä! Chutneyt ovat minun suuria suosikkejani ruokien lisäkkeinä. Niissä on aina mahtavasti mausteita ja potkua, ja silti jokainen maistamani tuote on myös makea ja suloinen. Niihin ja niiden tekemiseen on aivan vaivatonta jäädä suorastaan koukkuun. Ja niitä jos mitä on kiva viedä tuttaville tuliaisiksi kukkien tai kahvipaketin tyyliin.
Kuten edellä saattoi rivien välistä lukea, puna (-, kelta- ja hopea)sipulit ja valkosipulit on pantu maahan. Samoin perunat (joko kirjoitin siitä?) ja sokeriherneet. Lehtisalaatti ja rucola itävät jo, samoin annoin itseni uskoa, että jotain vihreää näkyy salaattisipulirivistössä. Saattaa se tietysti olla rikkaruohoakin ;-) Olen tosi polleana: omat minimaallisen pienet ruokaviljelmät!! Tomaatit terhistäytyvät vielä toistaiseksi kuistin ikkunalla ulkoilmaelämää varten, hallojen pelossa en uskalla viedä niitä vielä viljelylaatikoihin. Aion nimittäin kasvihuoneen puutteessa kokeilla, josko selviäisivät ihan avoimen taivaan alla.
Viikonlopun ruokavieraita varten kiikutin kaupasta kotiin taas monenmonituiset vihreät: salaattia, rucolaa, viinisuolaheinää, minttua, sitruunamelissaa, persiljaa. Käytettyäni niistä sen, minkä tarvitsen, kannoinkin loput pihalle. Herra Mies keksi nimittäin ihan oivallisen idean: laitoimme lavakaulusten reunaan roikkumaan parvekelaatikot pidikkeissään. Niihin vain mullat sisälle ja avot: kaupan kasvit saivat vielä uuden mahdollisuuden jatkaa eloaan varpaat mullassa. Saapa nähdä, miten viihtyvät.
Laitanpa tähän vielä toisenkin suosikkireseptini tältä viikonlopulta, kun nyt vauhtiin pääsin. Kyseessä on Kanarian saarilla yleinen mojo-kastike, jota minulla tulee tehtyä lähinnä kesäisin, grillissä kypsyneen lihan kaveriksi. Kas näin:
Vihreä mojo (Mojo verde)
1 valkosipuli
1 tl suolaa
2 dl öljyä
1-2 dl valkoviinietikkaa
1 nippu persiljaa (tai korianteria)
1/2 tl jauhettua kuminaa
Kuori valkosipuli ja erottele kynnet. Sekoita kynnet, suola, kumina ja 1 dl viinietikkaa tehosekoittimessa hienoksi soseeksi.
Poista persiljan (korianterin) varret ja lisää lehdet sekoittimeen. Soseuta.
Lisää öljy hitaasti valuttaen ja anna koneen samalla käydä koko ajan.
Maista ja lisää tarvittaessa viinietikkaa.
Tämä on JUMALAISTA. Paitsi niiden läheisten mielestä, jotka eivät a) pidä valkosipulin mausta tai b) ilahdu seuraavan päivän hajuista. Olen onnekas: minulla ei ole sitä ongelmaa.
Mojo on siis mojovaa grillatun lihan seurana, mutta toimii tietysti myös ennen grillausta, marinadina.
Minttu on sitten Mojitoa varten... mutta se on eri tarina.
P.S. Taisin muuten kuvia räpsiessäni vahingossa muistaa lehtokielon ja kalliokielon eron. Kalliokielossa kukat ovat yksittäin (tai ehkä korkeintaan parittain), lehtokielossa niitä roikkuu samasta kohdasta useampia, kas näin:
Tätä voi verrata kalliokielon kuvaan tuossa edellisessä postauksessa.
On siitä päivittäisestä kuvailusta jotain hyötyä :-)
Amatööri puutarhaharrastelija, aktiivinen marttailija ja ammattimainen taivaanrannanmaalari kirjoittaa puutarhasta ja muista itselleen rakkaista aiheista.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste raparperichutney. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste raparperichutney. Näytä kaikki tekstit
maanantai 23. toukokuuta 2011
perjantai 27. elokuuta 2010
Ei se auta, syksy tulee.
Hieman alkaa olla haikea mieli. Kohta on sanottava taas puoleksi vuodeksi jäähyväiset puutarhatöille. On ollut pitkä ja kaunis kevät sekä hieno ja hikinen kesä. Nyt ei enää ole paljon tehtävissä, eikä tehtävääkään. Syyslannoitus on hoidettu, kiitos ihmeellisten taivaallisten vesihanojen, jotka olivat pari päivää vain kahdessa asennossa, vuorotellen On-Off-On-Off. Ihan niinkuin lapsi olisi leikkinyt hanoilla: "Täältä tulee TÄYSILLÄ, nyt mä laitan tämän kiinni, ja taas täältä tulee TÄYSILLÄ, no nyt mä laitan tämän kiinni. TÄYSILLÄ. Kiinni. TÄYSILLÄ. Kiinni."
Yritin muka osua tuohon "kiinni" -väliin levittelemään sitä lannoitetta, mutta turha toivo. Keltaisessa sadetakkisaunassa jouduin kävelemään plantaasia edestakaisin, ja homman tultua valmiiksi olin niin hikinen, että olisi ollut ihan sama kastua sateessa. Puu-uh.
Mitäs sitä muuta pitäisi vielä tehdä, tai mitä vielä voisi tehdä? Toki kokonainen kukkasipuliarmeija odottaa vielä maahanpääsyä, mutta toistaiseksi ne odottavat vain minun mielessäni / kauppojen hyllyillä, joten niiden kanssa ei ole niin suurta hätää. Siemeniä pitäisi joistakin kasveista muistaa kerätä talteen (osan olen jo kerännytkin), että talven selän taittuessa olisi taas värkättävää. Tai talven ja talven. Ehkä olisin kerrankin kaukaa viisas ja kylväisin kylmäkäsittelyä tarvitsevat siemenet multiin jo syksyllä. Purkit voisi sitten kiikuttaa ulos, kun kylmä kangistaa nopeasti, ja antaa siemenöisten värjötellä siellä, luonnollisessa jääkaapissa, sen sijaan, että valloittaisin sen varsinaisen jääkaapin kylmälokerot tuossa helmi-maaliskuun korvalla. Hmm, tämähän vaatii siemenasioihin orientoitumista aivan lähihetkinä!
Orientoitua pitää tosin muutenkin, kun syksyn ensimmäinen siemenketjukirje lähtee viikonlopun jälkeen liikkeelle kohti meitä kasvunalkuja isoavia. Taas saa rapistella (yleensä) iiiisossa kirjekuoressa saapuvia pikkupussukoita, etsiä tyystin täysin tuntemattomista kasveista lisätietoa ja langeta jälleen isompaan siemensatsiin kuin mitä kukaan järjellinen ihminen tekisi. Järjen veiiiit, ja minusta orjan teiiit... Onneksi omista jemmoista voi sitten myös laittaa saalista seuraaville kirjeen vastaanottajille, muutenhan täällä olisi kerrostalo tupaten täynnä eikä riittäisikään.
Selvennys: kerrostalo on pyörällinen ritiläkorivaunu (à la Elfa, mutta Liitelistä ostettu), johon siemenkylvöt pääsevät keväisin asustelemaan sitä mukaa kuin niitä tulee. Taimivaiheessa vaunu asukkeineen pääsee sitten pikkuhiljaa, säiden salliessa, ulos suojaiseen nurkkaan tuomaan jännitystä pikkukasvien elämään, ja pyörien ansiosta taimet saa helposti myös takaisin sisälle. Karaiseminen ei tunnu niin karskilta puuhalta, kun taimet köröttelevät nätisti korivaunussa edestakaisin kuin päiväkotiporukka bussiretkellä.
Mutta eipä mennä asioiden edelle. Maaliskuuhun on vielä hetken aikaa lyhyempi matka taaksepäin kuin eteenpäin. Ja ennen seuraavaa maaliskuuta tapahtuu vielä kaikenlaista.
Kuten ne kukkasipulit. Tämä on se vuoden toinen kipiäkissavaihe, kun puutarhamyymälät lähettävät - vaikka toistaiseksi en kyllä ole saanut postia kuin yhdestä - esitteitään täynnä toinen toistaan hemaisevampia kevätkukkijoita. Se värien... miten sitä nyt kuvaisi... englannin kielessä on täsmälleen oikea ilmaus asialle: oozing. Colour oozing. Värit valuvat ulos kuvastoista hitaasti, lempeästi, ja kietoutuvat ympärille kuin pehmeistä pehmein huopa. Vaaleanpunaista, upeita violetin sävyjä vaaleasta syvään purppurantummaan, niin kirkasta punaista, että tarvitaan aurinkolasit pelkästään kuvan katsomiseen, silmiähäikäisevän valkoista... aah ja ooh. Ripsureunaista, kerrattua, papukaijaa, liljatulppaania. (Olen siis hulluna tulppaaneihin, vaikka kyllä silmä vilkkuu myös kevätiiristen perään.) Pidän kaksin käsin kiinni lompakostani - ei, vaan esitteestä, ja istun sen lompakon päällä - ja taistelen kiusauksia vastaan kuin Daavid. Meinasin ensin verrata itseäni Don Quijoteen, mutta vielä on tahto ollut lujempi kuin tuulimyllyt. (Mikä oiva aasinsilta hollantilaisten kasviylpeyteen.) Ensi keväänäkään pihallamme ei siis huoju tulppaanien meri. Mutta ehkä joku pieni vaaleanpunainen vesilätäkkö...?
Taas olen jo keväässä. Tässä sen näkee, puutarhaihmisen mielen. Talvi on vain viheliäinen kiusankappale kahden pihakauden välissä, piikki puutarhaharrastelijan lihassa ja sydämessä.
Kröhöm. Asiaan. Syystoimet. Mitäs muuta olenkaan tehnyt...?
Hilloa. Tai tänään chutney´a. Pistelin viimeiset raparperit pakettiin omenoiden, punasipulin, rusinoiden ja mausteiden kanssa. On ihan super-cali-fragil-istic-espi-ali-dociouksen hyvää, sekä kalan että varsinkin kanan lisukkeena. Kokeilkaapa (reseptistä kiitos taas jollekin muinaiselle aikakausaviisille):
Raparperichutney
500 g raparperinvarsia
1/2 kesäkurpitsa tai
2 hapahkoa omenaa
1/2 chiliä (kannattaa poistaa siemenet)
1 iso punasipuli
4 rkl omenamehua
2 rkl valkoviinietikkaa
2 dl sokeria
1 tl suolaa
1 tl kanelia tai kardemummaa
10 valkopippuria - eikä yhtään enempää tai vähempää ;-)
1 dl rusinoita
Kuori ja pilko rapaperit sekä kesäkurpitsa / omenat. Silppua chili ja kuorittu sipuli. Mittaa kaikki aineet kattilaan ja kiehauta. Alenna lieden lämpöä ja hauduta hiljakseen ilman kantta puolisen tuntia. Sekoita välillä. Tarkista maku ja lisää tarvittaessa suolaa tai etikkaa. Purkita kuumiin purkkeihin ja sulje kannet hyvin.
En tiedä, kuinka pitkä säilyvyys tuolla on, sillä meillä se menee lurps ja nam...
Tänään keittämääni herkkuun ei muuten tullut enää aivan tuota puolta kiloa raparperia, mutta so not. (Olen katsellut tv:stä brittiläistä Nigel Slateria, jonka punaisena lankana kokkailussa on, että reseptit ovat vain suuntaviivoja. Keittokirjalle siis kyytiä! Mainio ohjelmasarja, näkyy vissiin vielä hetkisen ajan Kolmosen netin kautta, vaikka telkkarista jo loppuikin.) Pääasia, että sain omat raparperit käytetyksi. Omista puheen ollen... tunnustanko? En tunnusta. Tunnustan kumminkin. Sen verran puusilmä olin, että OSTIN chutneyn omenat sen sijaan, että olisin mennyt pihalle, ojentanut käteni ja poiminut ne suoraan puusta...
Huomenna lupaan tehdä jotain omistakin omenoista.

Tunnisteet:
chutney,
kukkasipulit,
raparperi,
raparperichutney,
siemenien keräys,
säilöntä
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)