Tikitä, tikitä! Jaksaa, jaksaa!

Sadonkorjuu alkoi vyöryllä. Kun yhdestä päästä vähän slarvaa, toiseen päähän kertyy avomaankurkkuja, mustaherukoita, karviaisia, yrttejä, punaherukoita, sipulia ja raakoja tomaatteja niin paljon, että ämpärit loppuu kesken, samoin lasipurkit.


Chutney porisee.



Ja ideat. Mitä näistä kaikista oikein tekee??? Yhtään ei hamsteriluonteeni (TÄSSÄ asiassa olen hamsteri) anna periksi heittää pois, kaikesta pitää välttämättä valmistaa jotakin. Enkä tietenkään mene siitä, mistä aita on matalin ja tee perushilloa hillosokerilla, vaan yritän keksiä jotain vähän erilaista: mustaherukoita keittelin eilen hilloksi valkoviinin kanssa (tuli muuten ihan hävyttömän hyvää. Kannattaa kokeilla: alkoholihan haihtuu pois keittämisen aikana, ja jäljelle jää vain ihanan ylellinen maku.), karviaisista tein Sailalta saadulla ohjeella karviais-raparperichutneytä (hyvää sekin!). Pitänee vaan tehdä sitä lisää: takakuistilla lepää kaksi sankoa lähes ääriään myöten täynnä viininpunaisia mollukoita. Ja raparperinvarsiakin on sopivasti vielä pystyssä. 

 

Puhtaudesta huolehtiminen on pieni vaiva näin sähkön aikakaudella.

Kahdesta siemenestä kasvoi kaksi pontevaa avomaankurkkua, jotka viime viikkoon mennessä tuottivat 2,3 kiloa kurkkua. Eiköhän näiden avulla loppuvuosi pärjätä ilman kaupan kurkkuja...

Kokeilin uudenlaista kurkkupikkelsiä (sipulin ja kahden erivärisen paprikan kera) sekä kirpeiden sipulikurkkujen ohjetta. Parin viikon päästä pääsee testaamaan, mitä sain aikaan.

Oman työnsä touhussa oli tämäkin piikikäs kaveri. Mennä lyllersi pitkin perunamaan laitaa ja kätkeytyi sitten lopulta "työntää päänsä pensaaseen, luulee, ettei näy" -tyylisesti Blue congojen varsien alle.

Siilistä tuli mieleen, että jouduimme mukaan yhteen pelastusoperaatioonkin tässä eräänä päivänä. Naapurin mummon marjapensaiden verkkoon oli kietoutunut sellainen naisen kämmenen kokoinen siilipoikanen niin tiiviisti, ettei se päässyt suuntaan eikä toiseen. Mummo sai leikatuksi siilin irti verkosta, mutta ei saanut sitten enää verkkoa irti siilistä ja toi pienen potilaan meidän puolelle aitaa hoitoon. Laitoimme Fiskarsit varovasti heilumaan, pitelimme siilipienoista näppylähanskaisissa käsissämme minkä taisimme ja saimme kuin saimmekin siitä pallosta leikatuksi kaikki vihreät muovisuikaleet irti, vaikka se raukka pani hanttiin minkä pieneltä keholtaan kykeni. Jos se oli pieni jo valmiiksi, että se oli vasta pieni käperryttyään palloksi. Ja kiukkuisen näköinen! Kun viimeinenkin narunpätkä oli vedetty pois sen ympäriltä ja päästimme sen maahan, siinä meni punainen minuutti kun pikkutyyppi oli kadonnut jonnekin. Ei siis ollut ehtinyt tapahtua mitään peruuttamatonta.

Mutta takaisin säilöntään. Herra Mies nimittäin istuu parhaillaan punaherukkapensaiden äärellä ja kerää. AAARRRGGGHHH!!! En minä valita, mutta kyllä ihmisellä pitäisi olla oma pikkumökki täynnä a) erikokoisia lasitölkkejä ja b) pieniä, energiankulutukseltaan olemattomia jääkaappeja. Ehkä tämä olisi sitten hieman helpompaa. Nyt tyhjiä purkkeja säilytetään kodinhoitohuoneen kaapeissa, mistä ne uhkaavat aina ovia availtaessa kilistä lattialle - yleensä juuri silloin, kun Eka Vekara on nukahtamaisillaan - ja täysiä purkkeja on se talouden ainoa jääkaappi pullollaan, eikä se taas ole perheen muun ruokahuollon kannalta kovin järkevää.

Mutta minkäs teet. Koska leikkiin on ryhtynyt ja syötävää pihalleen kasvamaan laittanut, ei niitä henno kasvattaa vain kompostia varten. Niinpä minä pilkon, maustan, keitän ja tölkitän jalat seisomisen tuskasta huutaen ja silmät ristissä. Sanokaa minun sanoneen, olen minä joulukuun 14. päivän kieppeillä aika onnellinen, että tämä kaikki tuli tehdyksi, taas. Purkit ovat kaiken muun mukavan ohella nimittäin aika kivoja joululahjoja...

Kaikki on pakko hillota.

Ei tässä minun hilloamisessani ole enää mitään järkeä, mutta en voi itselleni mitään. Niin kauan kuin pöydällä tai koreissa on kvitteneitä (ei ole enää: niistä tuli yksi vajaa pikkupurkillinen aivan tajunnanräjäyttävää hilloa! Ja keräsin kaikki siemenetkin talteen tulevia kasvatusprojekteja varten.), omenoita tai luumuja, minun on keksittävä, mitä minä niistä teen. Sielu ei anna periksi heitellä mitään kompostiin.

Tottakai minä kysyn itsekin itseltäni saman kysymyksen kuin kaikki tuttavani: kuka tuon kaiken syö? Mihin minä kaiken omenasoseen tai luumuhillon (ei tullut kylläkään hilloa, vaan epämääräistä keitonomaista löysää... jotakin. Harmittaa.) käytän? Alan ehkä elää puurolla tulevaisuudessa itsekin, tai vaihdan aamiaisruisleipäni maustamattomaan jogurttiin, mysliin ja hillo(hko)on.

Ja nyt vielä toistaiseksi hilloan vain hedelmiä ja marjoja. Entäs ensi vuonna, kun hyötypuutarhakin alkaa tuottaa - toivottavasti, ehkä - satoa? Meillä EI ole kellaria. Meillä EI ole maakellaria. Meillä EI ole kylmiötä. Voi, kunpa pystyisin rakentamaan sellaisen hyötytarhan, jonka tuotteet saamme syödyksi kevään, kesän ja syksyn aikana niin, että mitään ei tarvitsisi säilöä. Silti pohdin jo tänään sitä, minkälaiset säilykkeet ja säilöttävät sopisivat yhteen usein syömämme thai-ruuan kanssa. Josko kasvattaisin pihalla jotain siihen sopivaa? Ja mitä se voisi edes olla? Meillä kun papaijat ja mangot eivät niin kukoista...

Kuten näkyy, mietin ehkä vähän liikaa asioita etukäteen. Go with the flow on ystävättäreni (heissan!) tunnus tälle syksylle, ja tuloksia on syntynyt mitä huikeimmassa määrin. Ehkä minäkin vain katson, mitä ensi keväänä tuleman pitää ja huolehdin vasta sitten säilönnästä.

Vielä on kuitenkin pari kiloa luumuja ja USEITA kiloja omenoita odottamassa käsittelyään. Puhumattakaan niistä raparperinpaloista, puna- ja mustaherukoista sekä karviaisista, jotka on hätäratkaisuja pakastettu odottamaan mielekästä käyttöä.

Soppa ja soosi -osasto avautuu siis jälleen huomenna.

Ei se auta, syksy tulee.

Hieman alkaa olla haikea mieli. Kohta on sanottava taas puoleksi vuodeksi jäähyväiset puutarhatöille. On ollut pitkä ja kaunis kevät sekä hieno ja hikinen kesä. Nyt ei enää ole paljon tehtävissä, eikä tehtävääkään. Syyslannoitus on hoidettu, kiitos ihmeellisten taivaallisten vesihanojen, jotka olivat pari päivää vain kahdessa asennossa, vuorotellen On-Off-On-Off. Ihan niinkuin lapsi olisi leikkinyt hanoilla: "Täältä tulee TÄYSILLÄ, nyt mä laitan tämän kiinni, ja taas täältä tulee TÄYSILLÄ, no nyt mä laitan tämän kiinni. TÄYSILLÄ. Kiinni. TÄYSILLÄ. Kiinni."

Yritin muka osua tuohon "kiinni" -väliin levittelemään sitä lannoitetta, mutta turha toivo. Keltaisessa sadetakkisaunassa jouduin kävelemään plantaasia edestakaisin, ja homman tultua valmiiksi olin niin hikinen, että olisi ollut ihan sama kastua sateessa. Puu-uh.

Mitäs sitä muuta pitäisi vielä tehdä, tai mitä vielä voisi tehdä? Toki kokonainen kukkasipuliarmeija odottaa vielä maahanpääsyä, mutta toistaiseksi ne odottavat vain minun mielessäni / kauppojen hyllyillä, joten niiden kanssa ei ole niin suurta hätää. Siemeniä pitäisi joistakin kasveista muistaa kerätä talteen (osan olen jo kerännytkin), että talven selän taittuessa olisi taas värkättävää. Tai talven ja talven. Ehkä olisin kerrankin kaukaa viisas ja kylväisin kylmäkäsittelyä tarvitsevat siemenet multiin jo syksyllä. Purkit voisi sitten kiikuttaa ulos, kun kylmä kangistaa nopeasti, ja antaa siemenöisten värjötellä siellä, luonnollisessa jääkaapissa, sen sijaan, että valloittaisin sen varsinaisen jääkaapin kylmälokerot tuossa helmi-maaliskuun korvalla. Hmm, tämähän vaatii siemenasioihin orientoitumista aivan lähihetkinä!

Orientoitua pitää tosin muutenkin, kun syksyn ensimmäinen siemenketjukirje lähtee viikonlopun jälkeen liikkeelle kohti meitä kasvunalkuja isoavia. Taas saa rapistella (yleensä) iiiisossa kirjekuoressa saapuvia pikkupussukoita, etsiä tyystin täysin tuntemattomista kasveista lisätietoa ja langeta jälleen isompaan siemensatsiin kuin mitä kukaan järjellinen ihminen tekisi. Järjen veiiiit, ja minusta orjan teiiit... Onneksi omista jemmoista voi sitten myös laittaa saalista seuraaville kirjeen vastaanottajille, muutenhan täällä olisi kerrostalo tupaten täynnä eikä riittäisikään.

Selvennys: kerrostalo on pyörällinen ritiläkorivaunu (à la Elfa, mutta Liitelistä ostettu), johon siemenkylvöt pääsevät keväisin asustelemaan sitä mukaa kuin niitä tulee. Taimivaiheessa vaunu asukkeineen pääsee sitten pikkuhiljaa, säiden salliessa, ulos suojaiseen nurkkaan tuomaan jännitystä pikkukasvien elämään, ja pyörien ansiosta taimet saa helposti myös takaisin sisälle. Karaiseminen ei tunnu niin karskilta puuhalta, kun taimet köröttelevät nätisti korivaunussa edestakaisin kuin päiväkotiporukka bussiretkellä.

Mutta eipä mennä asioiden edelle. Maaliskuuhun on vielä hetken aikaa lyhyempi matka taaksepäin kuin eteenpäin. Ja ennen seuraavaa maaliskuuta tapahtuu vielä kaikenlaista.

Kuten ne kukkasipulit. Tämä on se vuoden toinen kipiäkissavaihe, kun puutarhamyymälät lähettävät - vaikka toistaiseksi en kyllä ole saanut postia kuin yhdestä - esitteitään täynnä toinen toistaan hemaisevampia kevätkukkijoita. Se värien... miten sitä nyt kuvaisi... englannin kielessä on täsmälleen oikea ilmaus asialle: oozing. Colour oozing. Värit valuvat ulos kuvastoista hitaasti, lempeästi, ja kietoutuvat ympärille kuin pehmeistä pehmein huopa. Vaaleanpunaista, upeita violetin sävyjä vaaleasta syvään purppurantummaan, niin kirkasta punaista, että tarvitaan aurinkolasit pelkästään kuvan katsomiseen, silmiähäikäisevän valkoista... aah ja ooh. Ripsureunaista, kerrattua, papukaijaa, liljatulppaania. (Olen siis hulluna tulppaaneihin, vaikka kyllä silmä vilkkuu myös kevätiiristen perään.) Pidän kaksin käsin kiinni lompakostani - ei, vaan esitteestä, ja istun sen lompakon päällä - ja taistelen kiusauksia vastaan kuin Daavid. Meinasin ensin verrata itseäni Don Quijoteen, mutta vielä on tahto ollut lujempi kuin tuulimyllyt. (Mikä oiva aasinsilta hollantilaisten kasviylpeyteen.) Ensi keväänäkään pihallamme ei siis huoju tulppaanien meri. Mutta ehkä joku pieni vaaleanpunainen vesilätäkkö...?

Taas olen jo keväässä. Tässä sen näkee, puutarhaihmisen mielen. Talvi on vain viheliäinen kiusankappale kahden pihakauden välissä, piikki puutarhaharrastelijan lihassa ja sydämessä.

Kröhöm. Asiaan. Syystoimet. Mitäs muuta olenkaan tehnyt...?

Hilloa. Tai tänään chutney´a. Pistelin viimeiset raparperit pakettiin omenoiden, punasipulin, rusinoiden ja mausteiden kanssa. On ihan super-cali-fragil-istic-espi-ali-dociouksen hyvää, sekä kalan että varsinkin kanan lisukkeena. Kokeilkaapa (reseptistä kiitos taas jollekin muinaiselle aikakausaviisille):

Raparperichutney

500 g raparperinvarsia
1/2 kesäkurpitsa tai
2 hapahkoa omenaa
1/2 chiliä (kannattaa poistaa siemenet)
1 iso punasipuli
4 rkl omenamehua
2 rkl valkoviinietikkaa
2 dl sokeria
1 tl suolaa
1 tl kanelia tai kardemummaa
10 valkopippuria - eikä yhtään enempää tai vähempää ;-)
1 dl rusinoita

Kuori ja pilko rapaperit sekä kesäkurpitsa / omenat. Silppua chili ja kuorittu sipuli. Mittaa kaikki aineet kattilaan ja kiehauta. Alenna lieden lämpöä ja hauduta hiljakseen ilman kantta puolisen tuntia. Sekoita välillä. Tarkista maku ja lisää tarvittaessa suolaa tai etikkaa. Purkita kuumiin purkkeihin ja sulje kannet hyvin.

En tiedä, kuinka pitkä säilyvyys tuolla on, sillä meillä se menee lurps ja nam...

Tänään keittämääni herkkuun ei muuten tullut enää aivan tuota puolta kiloa raparperia, mutta so not. (Olen katsellut tv:stä brittiläistä Nigel Slateria, jonka punaisena lankana kokkailussa on, että reseptit ovat vain suuntaviivoja. Keittokirjalle siis kyytiä! Mainio ohjelmasarja, näkyy vissiin vielä hetkisen ajan Kolmosen netin kautta, vaikka telkkarista jo loppuikin.) Pääasia, että sain omat raparperit käytetyksi. Omista puheen ollen... tunnustanko? En tunnusta. Tunnustan kumminkin. Sen verran puusilmä olin, että OSTIN chutneyn omenat sen sijaan, että olisin mennyt pihalle, ojentanut käteni ja poiminut ne suoraan puusta...

Huomenna lupaan tehdä jotain omistakin omenoista.

Bonus mater familias

Hyvän perheenäidin (tai -emännän) huolellisuudella olen tänään, kaiken muun tohinan keskellä, psyykannut itseäni inspiroitumaan säilönnästä. Marjapensaat pukkaavat omat mustat ja punaiset herkkunsa, kuka piikittömät, kuka vähän piikikkäämmät, joko ihmisten tai eläinten herkuteltavaksi, ja johan on hitto, jos minä annan omista vähistäni rastaille, niin lintujen ystävä kuin olenkin.

Herra Mies sen tänään aloitti. Istui sateessa (jep, SATEESSA, tuli varmaan ainakin milli vesimittariin) mustaherukkapensaiden - jotta ei synny liian runsasta mielikuvaa, kerrottakoon, että niitä on kaksi - äärellä ja keräsi, minkä irti sai. Minä puuhastelin ensin ison tapahtuman järjestelyiden parissa (että voi exceliä ja wordia syvällisesti ymmärtämättömän olla hankalaa saada yhdet nimilaput tulostetuksi!) ennen kuin vetäisin tuulipuvun (eikö kuulosta ihanan 80-lukuiselta?) päälle ja nappasin oman ämpärin kantoon. HM oli ehtinyt perkata mustaherukat puhtaiksi, joten pääsin niiden kahden punaherukkapensaan kimppuun hänen seurakseen.

Mustaherukoiden nuorennusleikkaukset vissiin vaikuttivat siihen, että niistä ei satoa juuri tullut, mutta punaherukoiden kanssa olemme jo vähän pulassa. Mehumaija porisee hellalla edelleen (kello on nyt melkein yksi yöllä), ja minä olen saanut kaivaa itsestäni aika pontevalla lapionheilutuksella sitä hyvää perheenemäntää. Synnytin minä sitten kuitenkin muutaman hillopurkin, kuten kuvasta voi havaita.



Suhtaudun hillon ja marmeladin tekoon vähän kaksijakoisesti. Olen tosi onnellinen, jos jaksan / saan aikaiseksi niitä tehdä, mutta en itse ole mikään hillojen suurkuluttaja. Minä en erityisesti innostu leipomisesta, enkä juurikaan syö paahtoleipää (ruista sen olla pitää!), joten hillojen käytön kanssa on vähän si och så. Sanoinkin juuri tänään Herra Miehelle, että ehkä mun pitäisi olla edes sen verran brittiläisyyteen kallellaan - puutarhaharrastelija kun olen - että ymmärtäisin hillolla sivellyn paahtoleivän päälle.

Marja- ja hedelmäsäilönnässä on kuitenkin jotain, jonka päälle takuuvarmasti ymmärrän: liköörit. Ei ole juuri parempaa keksintöä kuin kesän marjoista tehty likööri jouluna (jos ikinä pysyvät pulloissa sinne saakka; harvoin ovat säilyneet. Muistan kuitenkin joskus herkutelleeni itse tehdyllä mansikkaliköörillä joulun aikaan...).



Siinä ne lilluvat, puna- ja mustaherukat kirkkaassa viinassa sokerin kanssa. Mustaherukkatölkkiin lirautin myös tilkan giniä; katsotaan, mihin se riittää. Loppusyksyllä saa maistaa!

Joskus olen tehnyt punaherukkalikööriä niin, että olen maustanut sitä sokerin ohella liottamalla vaniljatankoa tölkissä jonkin aikaa. Ei sekään ollut pahaa... Liköörien, kuten muidenkin säilykkeiden, maustamisessa saa kuitenkin olla tarkkana. Oli siinä ja siinä, etteikö edellä mainitussa liköörissä olisi ollut liikaa sitä vaniljan makua, ja juuri eilen tyhjensimme pihvien kylkeen loput karviaispikkelsistä, jossa tähtianis maistui aivan liian voimakkaana. Se oli ihan oma moka, kun jätin tähtöset liian pitkäksi aikaa massaan. Ensi kerralla onnistun paremmin.

Karviaisista tosin tilattiin suurella halulla lisää myös lakattoman lakkahilloksi (meillä lakka on kylläkin hilla, mutta hillahillo kuulostaa pohojosen ihimisen suussakin hassulta) kutsuttua tuotetta, joten saattaa olla, että pikkelsi jää tältä vuodelta väliin. Lakattoman hillon teossa harmittaa vain se, että meidän karviaispensas tekee punaisia marjoja. Jos olisi vihreitä karviaisia, hillo voisi todellakin muistuttaa lakkahilloa, mutta punaiset karviaiset ja porkkanat saavat yhdessä aikaan punaista hilloa; herkullista tosin yhtä kaikki.

Voisin kirjoittaa pidempäänkin hilloamisen (siis sanan varsinaisessa, perinteisessä merkityksessä) autuudesta, mutta nymmie en ennää jaksa. Tietokoneen kello on 1.21 ja mua väsyttää. Viikonlopusta tulee rankka, joten lienen linjoilla vasta ensi viikolla, josta tuleekin - sään salliessa (ei hellettä, kiitos!) - puutarhanhoitoviikko piiiiitkästä aikaa.