Henkilökohtainen onnistuminen

En pidä itseäni kovinkaan kummoisena puutarhurina, ja teen kaiken innolla ja mutkat suoriksi oikoen mielummin kuin taidolla ja pieteetillä. Joskus silti tulee sellainen tunne, että sokea kana ei lyönytkään päätään seinään.

Kuten nyt. Aloitin huhtikuun lopulla tsuumailun etualalla näkyvän penkin jatkamisesta kohti takana häämöttävää terijoensalavaa.

Toukokuun puolivälissä olin näin pitkällä. Lapio ei mokoma kaivanut itsekseen, vaikka kuinka sitä tuohon asemoin...

Ja tänään olen päässyt tähän vaiheeseen. Olen aika tyytyväinen!

Vasemman reunan peittää pylväshaavan runko. Sen oikealla puolella takana näkyy rohtosuoputken kirjavia lehtiä, edessä häilyy hollanninkurjenmiekkojen heinämäisiä lehtiä, ja pikkukurjenmiekkojen vaatimattoman kokoiset lehdet (viherpeukaloilta saa aina kasvit ihan alkutekijöissään).

Rohtosuoputken vieressä on isotähtiputki 'Venicen' alkuja, ja niiden oikealla puolella pilkottavat 'Minstrel Boy' -päivänliljan miekkamaisten lehtien alut. Etureunassa on keltakirjavalehtistä posliinirikkoa ja niiden vieressä mikähänsara se nyt sitten olikaan...

Saraa ympäröi edestä ja takaa kurjenpolvien viherpeukaloalkuja: edessä kyläkurjenpolvi 'Double Jewel' ja takana idänkurjenpolvi. Tummahkolehtinen maksaruoho on edessä keskellä, lajikenimi on unholassa. Olisko 'Matronaa'? Maksaruohon takana silkkimarunan roikaileita nojailee tummalehtisiin dahliettoihin (onkohan niillä suomenkielistä nimeä?), jotka taas ovat japaninmarjakuusen edessä.

Marjakuusien oikealle puolelle siirsin toisesta paikasta lisää päivänliljoja - arvatkaa, muistanko nimeä? Valkoinen kukka, jonka keskiosa on viininpunainen - ja niiden eteen heuchera 'Pinot noirina' pitämäni "nimikkokasvini". Yllätykseni oli ällistyksen luokkaa, kun kaivoin kasvin alkuperäiseltä paikaltaan ylös jakaakseni sen tuohon, ja löysin mullan joukosta katkenneen kertakäyttölusikan, jonka olin aikanaan laittanut kasvin nimikyltiksi. Lusikan pesässä luki siististi mustalla tussilla Heuchera 'Pinot gris'. Siis valkoviinirypäle punaviinirypäleen sijasta. Siis juuri sitä, mitä aikanaan hohhoilin. Siis Ällistys! Ällistys!! Ällistys!!!

Ällistyksen eteen siirsin hämärään joutuneita sammalleimuja (siksi näyttävät melko kurjilta), ällistyksen viereen kuusityräkkiä (tarhatyräkki), ällistyksen taakse sijoitin taimivaihdossa saamani pioni 'Sarah Bernhardin'. Sen oikealle puolelle nostin toisaalta puolireiteen ulottuvan, ihanan violettina parhaillaan kukkivan salvian. Jos salvia ja Sarah kukkivat joku vuosi yhtä aikaa, kuten varovasti kuvittelen, ne saattavat olla oikein kaunis pari.

Salvian ja aidan väliin jää vielä purppuratuomen runko. Ja pari aidan toiselta puolelta kurottelevaa päivänkakkaraa... :-D

Harmi, että kuva ei oikein tee oikeutta istutukselle. Ensi vuonna toivottavasti näen tuon kunnolla kasvussa. Olin kuitenkin jotenkin niin ylpeä ja iloinen saavutuksestani, että kun sain homman valmiiksi, tirautin pienet itkut vaan siitä ilosta.

Joskus tämäkin homma tuottaa onnistumisen elämyksiä.

Sluuuuuurp, ryyst-ryyst-ryyst

Viime viikkojen teema on ollut vesi.

Tänään siitä on saanut nauttia piha. 28 mm tullut tähän mennessä, ja edelleen sataa. Hyvä niin, sillä aika antaumuksella maa nestettä ryystää! Tein eilen aikamoisessa helteessä istutuspuuhia toivoen koko ajan, että taivas hoitaisi kastelut. Odotin ja odotin ja odotin vettä, mutta eipä sitä tullut, joten letku käteen ja lorottamaan. No, nyt ongelma on ratkaistu korkojen kera.

Erityisellä onnella tein laajennusta penkkiin, johon paistaa aurinko vain vähän. Sinne nimittäin pääsi sellaisia kasviharvinaisuuksia - minulle - kuin kielo (tavallinen, vaaleanpunakukkainen, raitalehtinen ja kerrattu versio, neljä huikeaa aarretta!), tertturotkokielo, hämyvuokko, vihreäkukkainen valkovuokko 'Green Fingers', valkovuokko 'Royal Blue', kerrattu valkovuokko, sekä keltavuokko yksinkertaisena ja puolikerrattuna. Ja nuo kaikki olen saanut taimivaihdossa!! Arvannette, että mieli tekee kehystää penkki ja palkata sille kokopäiväinen henkilökohtainen puutarhuri. Lisänä penkkiin pääsi yksi ostokasvikin, vihreäkukkainen jouluruusu Helleborus argutifolius. Siinä sitä riittää vaalittavaa meikäläisellle!

Portinpielen penkin laajennuskin on saanut uusia asukkaita. Viherpeukalot lähettivät laatikollisen surullisia, olmin värisiä kasvinalkuja, jotka maahan päästyään ovat kaikki onneksi terhakasti vihertyneet ja lähteneet kasvamaan. Päädyin tilaamaan valkoista ja violettia: kylä- ja idänkurjenpolvia, isotähtiputkea, pikkukurjenmiekkaa ja päivänliljaa. Enkä voinut jättää kauppaan myöskään punaiseksi mainostettuja tarhakurjenmiekan juurakoita, joista yksi (viidestä) oli valitettavasti mätä. En edes saanut korvaavaa tuotetta tilalle, sillä tilauksen ja toimituksen välissä kasvit olivat Viherpeukaloilta myyty loppuun. Höh.

Saapa nähdä, minkä värisiä ihanuuksia sieltä lopulta nousee. Odottelin nimittäin jännityksellä, kun viime vuonna istuttamani vaaleanpunaiset ja valkoiset nostivat kukkavarsiaan. Mitä sain? Päättelin, että kurjenmiekat ovat kaikin puolin ajan hermolla ja juhlivat joko Ruotsin Euroviisuvoittoa tai Ukrainan (ja Puolan) isännöimiä jalkapallon EM-kisoja, sillä tasan niitä värejä - sinistä ja keltaista - sieltä tuli. Eikä se 'Royal Wedding' -unikkokaan ollut 'Royal Wedding' vaan ihan perusoranssi tavisavioliitto. Höh.

Uiminen on ollut viime aikojen toinen veteen liittyvä juttu. Eka Vekara kävi kahden viikon ajan uimakoulua. Joka arkipäivä. Ja oppi uimaan! Sukeltaminen on tähän saakka ollut tapa edetä niin kauan kuin happea vetämättä on päässyt eteenpäin, ja niin hän itse asiassa ui edelleenkin, mutta nyt hän osaa välillä nostaa päätään ja vetää henkeä. Hurraa!! Äiti on niiiiin ylpeä! Tänään kävimme kahdestaan polskimassa pari tuntia, ja aikuisten allaskin tuli testatuksi. Ihme poika: hyppi lähtötelineiltä veteen kuin olisi aina hyppinyt, ui kokonaiset 50 metriä - toki välillä reunassa huilaten, ja haikaili ponnahduslaudalle, joka onneksi oli suljettu. Onneksi siksi, että minua onnetonta ei olisi ollut lapseni pelastajaksi, jos jotakin olisi sattunut: en nimittäin itse uskalla pistää päätäni veden alle. Ahdistun ihan sydänjuuriani myöten, jos en voi hengittää. Tunne on ihan kamala.

Laivalla sen sijaan voin sujuvasti käveleskellä myös veden alla olevilla käytävillä, kunhan en ajattele Titanicia tai mitään muutakaan. Sitä ei onneksi tarvinnut testata Tallinnaan suuntautuneella martta-reissulla, vaan pysyttelimme ihan koko pikaisen laivamatkan vedenpinnan yläpuolella. Kaupungissa ei satanut, vaikka vedellä oli ennusteissa uhattu, vaan saimme tallustella mukulakivikatuja pilvisessä ja viileähkössä, mutta kuivassa säässä. Vaikka olin aiemmin käynyt Tallinnassa muutaman kerran, tajusin perillä, että perinteistä turistitalsimista en ollut kokeillut. Aikaisemmat matkat olivat kaikki olleet kokousreissuja, joissa istutaan kokoustiloissa, reissataan bussilla paikasta A paikkaan B ja nukutaan uupuneina hotellihuoneessa. Nyt sain kokea vanhaa kaupunkia kuuden tunnin ajan, ja tykkäsin kovasti.

Kuvia en valitettavasti voi teille tällä kertaa tarjota yhtään, sillä Blogger ilmoitti ystävällisesti 1 gigatavun tallennustilan olevan täynnä. Höh. Seuraavat viikot käynkin läpi aiempia kirjoituksiani ja pienennän kuvakokoa... Ehkä.

Onnen hetkiä ja kutkuttavaa odotusta.

Ei malta tännekään kirjoittaa, kun on niin paljon kaikkea tehtävää ja nähtävää. Ja sitten on ne työt, jotka oikeasti on leipänsä eteen hoidettava.

Pihalla tapahtuu koko ajan, vaikka puutarhuri itse onkin välillä aivan lamassa. Uhkaavasti tämäkin kesä meinaa välillä kääntyä nautinnosta narinaksi ja rakkaudesta raadannaksi. On se kumma, että ihminen ei osaa vain iloita - vaikka oli minulla onnenhetkikin tässä eräänä päivänä: ajattelin, että kyllä tämä piha paikka paikoin on jo jonkin näköinen - ja katsella ja nautiskella, vaan aina kaiken pitää muuttua työleiriksi.

Etupihan aidan viereen raivaamani istutusalue on edelleen lähes tyhjä. Tuomen lisäksi siinä on vasta yksi japaninmarjakuusi ja yksi hopeapensaan piiskarykelmä. Huhuuu, missä toinen kasvi??? Entä missäs se ensimmäinen...?? Jos puutarhan osa voisi kumista tyhjyyttään, se tekisi juuri sitä.

Ikävän todellisuuden kanssa jouduin silmätysten sen tuomen kanssa. Tuli puutarha-asiantuntijaystävä Saila kylään ja sanoi, että olisi ehkä kannattanut istuttaa tuomi toiseen paikkaan. Pirskatti, että hän oli oikeassa, mutta pahalta tuntuu. Juuri, kun sen on saanut muka paikalleen, se täytyy vielä SIIRTÄÄ. Ärk.

Olen ollut silmätysten kyllä kaiken sellaisenkin kanssa, joka on onneksi edes hetkiseksi aikaa laittanut minut polvilleni - kirjaimellisesti. Luojalle kiitos pienistä ihanista!

Tässä esimerkkinä haltiankukka (Heucherella) 'Pink skyrocket'

 Karhunlaukka kukkii mustaseljan edessä.

Tämän 'Omoshiro' -kärhön ostin Kauppilan puutarhalta Turussa käydessäni. Aivan VALTAVAT kukat. Kuunliljojen lehdet eivät ole vielä täysikokoiset, vaan vasta tulollaan, mutta niihin kukkia voi silti verrata.

Vuorikaunokin kukka on minusta aivan ihanan värinen.

Taas yksi niistä mikälie-tulppaaneista. Mutta eikös ole soman värinen!

Kun aamulla avaan makuuhuoneen verhot, näen tämän. Joka ikinen kevät, vuodesta toiseen. Koristeomenapuu 'Aamurusko' on niin täynnä kukkia, että ei oksiin paljon tyhjää tilaa jää.

Muhkeapartainen pikkukurjenmiekka, ensimmäinen, joka on kokonaan auki.

Enpä näitä vierekkäin istuttaessani ajatellut, että voisivat näyttää yhdessä näin älyttömän hyvältä. Purppuramaksaruoho ja valkoinen sammalleimu.

Ja yksi herkimmistä kukkasista koko tällä tontilla: valkoinen varjohiippa kalliokielon edustalla.

Pihallani suurin osa kasveista kukkii alku- ja keskikesällä. Loppukesän kukkijat ovat joko keltaisia, oransseja tai astereita, ja ne ovat siksi jääneet hankkimatta lukuunottamatta kallionauhuksia, joiden kukan väri on niin kiinnostava ja häikäisevä, että niitä on ollut pakko hankkia useampia. Sen kukintaa saa - onneksi - odottaa vielä kauan, joten ei siitä sen enempää tässä vaiheessa. Minulla on nimittäin tällä hetkellä paljon muuta odotettavaa! Kuten viereisessä kuvassa - nauhuksen lehtien edessä - tiukasti nupussa sinnittelevät tarhakurjenmiekat. Näistä mikään ei muistaakseni ole kukkinut aiemmin, joten jännitän ihan niska jäykkänä ja silmät lautasen kokoisina, minkä värisiä ihanuuksia tuolta lopulta paljastuu. Vasemmalla lienee jotakin punaista, keskellä ja oikealla, uskallanko toivoa, valkoista.

Unelmatädyke tulossa kukkaan niinikään ensimmäistä kertaa tällä pihalla. Viime kesäisen taimivaihdon tulosta. Nuppujen herkkä vaaleansini lumoaa minut jo nyt...

Tätäkin tuijotan kuin lumoutuneena. Tästä odotan nimittäiin 'Royal Wedding' -unikkoa. Royal Wedding! Kukassa minun pihallani!! Siis Royal Wedding!!! Ymmärränkö tätä itsekään...?

Suuri kasvirakkauteni, ukkolaukka, tämän vuoden kauneudessaan.

Tämän olen jo aiemmin nähnyt kukkivana, mutta odotus on aina yhtä kutkuttava. Unikoilla on kyllä todellista draaman tajua! Ja miten ne saavatkaan kaiken sen terälehtiensä tyllin ja rypytykset mahtumaan tuollaiseen vaatimattomaan karvapalloon?

Illan jännittävin "ultrakuva". Luulen, toivon, mutta en oikein uskalla uskoa, että tuolla keskellä olisi kukan aihio. Mutta eikö voisikin olla...? Iris pallida variegata. Tuoksukurjenmiekka kai tämä on suomeksi. Tuoksuneeko lie, en tiedä, kun tämä ei TODELLAKAAN ole kukkinut vielä aiemmin.

Tuoksusta puheen ollen: yllättävä havainto Sailan vierailulta oli, kun hän kertoi oman perussaksankurjenmiekkani tuoksuvan. En ollut ikinä edes yrittänyt nuuhkaista sen kukkaa ennen tätä, mutta toden totta. Se tuoksuu!

Kielolta.

Juudo. Tottavie. Se tuoksuu ihan kielolta. Ei voimakkaasti, mutta selvästi. Nenä täytyy työntää kiinni kukkaan, mutta sitten sen aistii. Jestas, miten ihana tuoksu.

Odotusta tämäkin: jakopalat matkalla taimivaihtoon keskiviikkona. Ovat tosi surullisen näköisiä tässä vaiheessa, kun ne on juuri irrotettu, mutta kyllä niistä vielä siperiankurjenmiekkoja ja erilaisia kurjenpolvia ja maksaruohoja ja valkoalpia tulee.

Ja voi, mitä kaikkea sieltä onkaan tulossa takaisin!

Sitä odotellessa.