Amatööri puutarhaharrastelija, aktiivinen marttailija ja ammattimainen taivaanrannanmaalari kirjoittaa puutarhasta ja muista itselleen rakkaista aiheista.



perjantai 27. elokuuta 2010

Ei se auta, syksy tulee.

Hieman alkaa olla haikea mieli. Kohta on sanottava taas puoleksi vuodeksi jäähyväiset puutarhatöille. On ollut pitkä ja kaunis kevät sekä hieno ja hikinen kesä. Nyt ei enää ole paljon tehtävissä, eikä tehtävääkään. Syyslannoitus on hoidettu, kiitos ihmeellisten taivaallisten vesihanojen, jotka olivat pari päivää vain kahdessa asennossa, vuorotellen On-Off-On-Off. Ihan niinkuin lapsi olisi leikkinyt hanoilla: "Täältä tulee TÄYSILLÄ, nyt mä laitan tämän kiinni, ja taas täältä tulee TÄYSILLÄ, no nyt mä laitan tämän kiinni. TÄYSILLÄ. Kiinni. TÄYSILLÄ. Kiinni."

Yritin muka osua tuohon "kiinni" -väliin levittelemään sitä lannoitetta, mutta turha toivo. Keltaisessa sadetakkisaunassa jouduin kävelemään plantaasia edestakaisin, ja homman tultua valmiiksi olin niin hikinen, että olisi ollut ihan sama kastua sateessa. Puu-uh.

Mitäs sitä muuta pitäisi vielä tehdä, tai mitä vielä voisi tehdä? Toki kokonainen kukkasipuliarmeija odottaa vielä maahanpääsyä, mutta toistaiseksi ne odottavat vain minun mielessäni / kauppojen hyllyillä, joten niiden kanssa ei ole niin suurta hätää. Siemeniä pitäisi joistakin kasveista muistaa kerätä talteen (osan olen jo kerännytkin), että talven selän taittuessa olisi taas värkättävää. Tai talven ja talven. Ehkä olisin kerrankin kaukaa viisas ja kylväisin kylmäkäsittelyä tarvitsevat siemenet multiin jo syksyllä. Purkit voisi sitten kiikuttaa ulos, kun kylmä kangistaa nopeasti, ja antaa siemenöisten värjötellä siellä, luonnollisessa jääkaapissa, sen sijaan, että valloittaisin sen varsinaisen jääkaapin kylmälokerot tuossa helmi-maaliskuun korvalla. Hmm, tämähän vaatii siemenasioihin orientoitumista aivan lähihetkinä!

Orientoitua pitää tosin muutenkin, kun syksyn ensimmäinen siemenketjukirje lähtee viikonlopun jälkeen liikkeelle kohti meitä kasvunalkuja isoavia. Taas saa rapistella (yleensä) iiiisossa kirjekuoressa saapuvia pikkupussukoita, etsiä tyystin täysin tuntemattomista kasveista lisätietoa ja langeta jälleen isompaan siemensatsiin kuin mitä kukaan järjellinen ihminen tekisi. Järjen veiiiit, ja minusta orjan teiiit... Onneksi omista jemmoista voi sitten myös laittaa saalista seuraaville kirjeen vastaanottajille, muutenhan täällä olisi kerrostalo tupaten täynnä eikä riittäisikään.

Selvennys: kerrostalo on pyörällinen ritiläkorivaunu (à la Elfa, mutta Liitelistä ostettu), johon siemenkylvöt pääsevät keväisin asustelemaan sitä mukaa kuin niitä tulee. Taimivaiheessa vaunu asukkeineen pääsee sitten pikkuhiljaa, säiden salliessa, ulos suojaiseen nurkkaan tuomaan jännitystä pikkukasvien elämään, ja pyörien ansiosta taimet saa helposti myös takaisin sisälle. Karaiseminen ei tunnu niin karskilta puuhalta, kun taimet köröttelevät nätisti korivaunussa edestakaisin kuin päiväkotiporukka bussiretkellä.

Mutta eipä mennä asioiden edelle. Maaliskuuhun on vielä hetken aikaa lyhyempi matka taaksepäin kuin eteenpäin. Ja ennen seuraavaa maaliskuuta tapahtuu vielä kaikenlaista.

Kuten ne kukkasipulit. Tämä on se vuoden toinen kipiäkissavaihe, kun puutarhamyymälät lähettävät - vaikka toistaiseksi en kyllä ole saanut postia kuin yhdestä - esitteitään täynnä toinen toistaan hemaisevampia kevätkukkijoita. Se värien... miten sitä nyt kuvaisi... englannin kielessä on täsmälleen oikea ilmaus asialle: oozing. Colour oozing. Värit valuvat ulos kuvastoista hitaasti, lempeästi, ja kietoutuvat ympärille kuin pehmeistä pehmein huopa. Vaaleanpunaista, upeita violetin sävyjä vaaleasta syvään purppurantummaan, niin kirkasta punaista, että tarvitaan aurinkolasit pelkästään kuvan katsomiseen, silmiähäikäisevän valkoista... aah ja ooh. Ripsureunaista, kerrattua, papukaijaa, liljatulppaania. (Olen siis hulluna tulppaaneihin, vaikka kyllä silmä vilkkuu myös kevätiiristen perään.) Pidän kaksin käsin kiinni lompakostani - ei, vaan esitteestä, ja istun sen lompakon päällä - ja taistelen kiusauksia vastaan kuin Daavid. Meinasin ensin verrata itseäni Don Quijoteen, mutta vielä on tahto ollut lujempi kuin tuulimyllyt. (Mikä oiva aasinsilta hollantilaisten kasviylpeyteen.) Ensi keväänäkään pihallamme ei siis huoju tulppaanien meri. Mutta ehkä joku pieni vaaleanpunainen vesilätäkkö...?

Taas olen jo keväässä. Tässä sen näkee, puutarhaihmisen mielen. Talvi on vain viheliäinen kiusankappale kahden pihakauden välissä, piikki puutarhaharrastelijan lihassa ja sydämessä.

Kröhöm. Asiaan. Syystoimet. Mitäs muuta olenkaan tehnyt...?

Hilloa. Tai tänään chutney´a. Pistelin viimeiset raparperit pakettiin omenoiden, punasipulin, rusinoiden ja mausteiden kanssa. On ihan super-cali-fragil-istic-espi-ali-dociouksen hyvää, sekä kalan että varsinkin kanan lisukkeena. Kokeilkaapa (reseptistä kiitos taas jollekin muinaiselle aikakausaviisille):

Raparperichutney

500 g raparperinvarsia
1/2 kesäkurpitsa tai
2 hapahkoa omenaa
1/2 chiliä (kannattaa poistaa siemenet)
1 iso punasipuli
4 rkl omenamehua
2 rkl valkoviinietikkaa
2 dl sokeria
1 tl suolaa
1 tl kanelia tai kardemummaa
10 valkopippuria - eikä yhtään enempää tai vähempää ;-)
1 dl rusinoita

Kuori ja pilko rapaperit sekä kesäkurpitsa / omenat. Silppua chili ja kuorittu sipuli. Mittaa kaikki aineet kattilaan ja kiehauta. Alenna lieden lämpöä ja hauduta hiljakseen ilman kantta puolisen tuntia. Sekoita välillä. Tarkista maku ja lisää tarvittaessa suolaa tai etikkaa. Purkita kuumiin purkkeihin ja sulje kannet hyvin.

En tiedä, kuinka pitkä säilyvyys tuolla on, sillä meillä se menee lurps ja nam...

Tänään keittämääni herkkuun ei muuten tullut enää aivan tuota puolta kiloa raparperia, mutta so not. (Olen katsellut tv:stä brittiläistä Nigel Slateria, jonka punaisena lankana kokkailussa on, että reseptit ovat vain suuntaviivoja. Keittokirjalle siis kyytiä! Mainio ohjelmasarja, näkyy vissiin vielä hetkisen ajan Kolmosen netin kautta, vaikka telkkarista jo loppuikin.) Pääasia, että sain omat raparperit käytetyksi. Omista puheen ollen... tunnustanko? En tunnusta. Tunnustan kumminkin. Sen verran puusilmä olin, että OSTIN chutneyn omenat sen sijaan, että olisin mennyt pihalle, ojentanut käteni ja poiminut ne suoraan puusta...

Huomenna lupaan tehdä jotain omistakin omenoista.

tiistai 24. elokuuta 2010

Luonto tuli lähelle.

Pesin ikkunat.

Hyvänen paikka sentään, miten laiskuus voikaan potkaista hevosenpotkulla päähän, ja irvistää ikävästi. Ei meillä kovin iso talo ole, mutta kuusi tuntia - ruokataukoineen, myönnän - meni, kun kaikki ikkunat pesin sisältä ja ulkoa ja väleistä myös. Mind you, en ole mikään ammattilainen, eikä vanha ole muutenkaan mikään vauhtikone, mutta lisäksi ikkunoiden pesuun liittyy aina kaikkea ikävää värkkäämistä. Milloin ikkunan avaaja ei kolmeen minuuttiin - siltä se tuntui - osu sille tarkoitettuun nelikulmaiseen reikään, milloin ulkopuolisten karmien kesäinen maalausoperaatio on jumittanut ikkunat ja on mentävä puukon kanssa sateeseen (no tottakai satoi, eihän sitä ikkunoita muuten voi edes pestä) vetelemään saumoja auki. Kasvit ja muut tärkeystavarat on siirreltävä pöydiltä ja tasoilta pois, jotta ikkunat saa ylipäätään avattua. Huonekalut, joita ei voi siirtää, on suojattava. Ikkunanpesuaine loppuu ja pitää keksiä korvaava tuote tilalle.

No, yhtä kaikki, nyt pihalle taas näkee. Ällistys!

Huomasin muun muassa, että naapurinrouvan komea mongolianvaahtera on jo saanut punaista väriä lehdilleen. Ja omalla pihalla syysleimujenkin kukinnastakin pitää alkaa puhua imperfektissä. Kukki. Hei, jos käyttää monikkoa, onhan leimujakin enemmän kuin yksi, silloinhan ei tiedä, onko preesens vai imperfekti. Kukkivat. Hurraa!!

Istutusurakka sai viikonlopun Savon reissun jälkeen jakson 34, tai jotain. Mikkelissä sain takakonttiin levyllisen paratiisililjan erittäin terhakoita taimia, sekä parissa pikkupurkissa valkoisen ja punaisen tarhakylmänkukan taimia. Ne - tarhakylmänkukat ylipäätään - ne ovat ihania. Olen hurjan onnellinen, että värivalikoimani lisääntyi! Paratiisililjat eivät kaikki jää meille, vaan jatkavat matkaa ainakin yhdelle toiselle puutarhaharrastelijalle, mutta kyllä moni kuitenkin saa paikan tältäkin tontilta. Ovat nimittäin "koeponnistuksessa" optimaalisen kasvatuspaikan löytämiseksi. Osan laitan portinpieleen, osan talonkulmaan, osan ehkä vielä sini-valko-violetti jnejne penkkiin, jos siellä on kohta enää tilaa.

Siitä tulee kyllä huomattavasti kiinnostavamman näköinen istutusalue nyt, kun olen lopultakin ymmärtänyt rytmitellä kasvien korkeuksia eri tavoin kuin aiemmin. Luulen, että voin aika levollisin mielin katsella penkkiä ensi kesänä. Jo nyt voin todeta, että siihen tarvitsee istuttaa enää kukkasipuleita kevääksi. Loppukesän kukkijoitakaan siinä ei kyllä kovin ole, mutta en minä lähde niitä siihen toistaiseksi ehdoin tahdoin haalimaankaan. Nyt haluan antaa itselleni edes yhden penkin osalta tunteen siitä, että se on vähäksi aikaa valmis (=ei tarvitse joka välissä hämmennellä uuteen uskoon).

Muutama muukin kohta pihalla tuntuu tällä hetkellä aika tyydyttävältä. Aukkoja ei ole, tai jos on, ne näyttävät siltä, että siinä on jätetty vain kasvunvaraa ympärillä oleville kasveille. (Näinhän ei välttämättä todellisuudessa ole, mutta en pane illusiota pahakseni.)

Ehkä on hyväkin, että pahin pihapolte alkaa hiipua, kesä kun tuntuu hiipuvan samaa vauhtia. Viikonlopuksi luvattiin iltapäivälämpötilaksikin enää 12-15 astetta. Tänään piti laittaa takki päälle aamulla, kun vein Eka Vekaran päiväkotiin. Sinne on 250 metriä matkaa.

Kuuntelin ikkunoita pestessäni Rajattoman parhaita, ja muiden laulujen seassa oli muutama heidän loistavista joululaulutulkinnoistaan. Hämmentävä tunne oli, kun sain hetkeksi kiinni joulutunnelmasta ja mielessä välähtivät joulukoristeet... No, vaikka Selfridges Lontoossa oman joulupuotiinsa jo avasikin, en ehkä aivan vielä antaudu talven juhlan tunnelmaan. Kyllä minä sitten aikanaan hehkutan siitäkin.

Jaa-a, ajattelin minä tänään joulua toisenkin kerran. Tein nimittäin tekeytymään lisää likööriä. Musta- ja punaherukkaherkkujen lisäksi ikkunan edessä on nyt pikkuhiljaa valmistumassa myös meripihkan oranssia appelsiinikonjakkia ja jääkarhukarkin väristä limettilikööriä. Vielä pitäisi saada aikaiseksi ostaa puolen litran maitopurkki (kokomaitoa), että saisi tehtyä Latte di vecchia -sitruuna-vaniljalikööriä. Sen valmistusaineet kuulostavat niin herkulliselta (sitruunankuorta, kirkasta viinaa, maitoa, sokeria ja vaniljatanko), ettei nimikään - vanhan naisen maito - aiheuta kuin vinon virnistyksen. Ei se nuoruus olekaan aina ainoa autuaaksi tekevä asia ;-/)

perjantai 20. elokuuta 2010

Henki kulkee.

Nyt on pään päällä - ja sisällä - hyvä henki. Olen jostain syystä koko kevään ja kesän painanut pihalla (helleaikaa lukuunottamatta) aivan apinan raivolla jonkun epämääräisen kiireen ja paniikin jyskyttäessä takaraivossa: kiirekiirekiire, tuo pitää saada äkkiä valmiiksi, tämän pitäisi olla jo valmis, tuo olisi pitänyt tehdä eilen. Se lienee välittynyt teksteissänikin. Nyt on parempi olo, enkä osaa yhtään selittää, miksi. Pihan tärkeimmät kukkapenkit ovat vieläkin aivan levällään, eivät näytä miltään ja rikkaruohoilla on aivan liikaa tilaa rehottaa (ja voi pojat, kyllä ne rehottavatkin). Ei siis olisi mitään erityistä syytä paukutella henkseleitään ja nojailla lapioon, mutta sen olen tänään tehnyt (nojaillut lapioon; henkseleitä ei ole paukuteltavaksi).

Taannoispäivänä sain kantatuksi taas monta metriä kukkapenkinreunoja, suurin osa kesän aikana saaduista ja ostetuista kasveista on istutettu - mikä parempaan ja mikä selvästi väliaikaiseksi osoittautuvaan paikkaan. Suuri - en sano suurin - osa siirrettäväksi merkityistä kasveista on siirretty, melko onnistuneiden oivallusten jälkeen vielä, ja uusia ideoita muhii aika mukavasti jossakin aivonmutkassa.

Ideoinnista puheenollen: aamulla keksin, mikä on ensimmäinen puutyöni tulevalla kurssilla. Herra Miehen mennessä aamuvarhaisella lehteä hakemaan, ensimmäinen asia, minkä hän pihalla näki, oli puusta pudonnutta omenantekelettä mutusteleva siili. Pitäähän sellainen etanankinsyöjäaarre saada pidetyksi pihapiirissä, joten teen sille talvipesän. Jos osaan. Luonnonsuojeluliiton sivuilta hain jo teko-ohjeet. Kyllä ne pihan muut tarve-esineet ehtii valmistaa myöhemminkin syksyllä. (Huomaahan, että olen jo aivan pro-asenteella liikkeellä: kaikkea syntyy, mitä vain päätänkin alkaa tehdä!)

Vaan nyt minä lakkaan hehkuttamasta kevyesti kulkevasta hengestä ja keskityn katsomaan tv:stä Rouva Henderson esittää -leffaa. Cheerio!

torstai 19. elokuuta 2010

Minä pääsin, minä pääsin!!

Minä mahduin mukaan sille puutyökurssille! Nyt rupeaa taltta heilumaan ja pora pärisemään (tai no, syyskuussa...) ja pihalle pukkaa köynnöstukia, kasvilaatikoita, kompostikehikoita (KUNNOLLISIA!) ja muuta, mistä olen aina vain haaveillut. Tämä ilta menee varmasti kaikkia niitä kirjoja selatessa, joissa haaveideni roippeiden teko-ohjeita annetaan, mutta joita en opastamatta ole koskaan uskaltanut ryhtyä tekemään. Kerralla kun pitäisi tulla hyvää eikä sussiunatkoonia.

Opin nimittäin parhaiten, kun joku näyttää minulle mallia / ohjaa kädestä pitäen. Olen sen oivaltanut jo jokin aika sitten. Joissakin asioissa opastuksen pitää olla hartaampaa (valokuvaus), joissakin asioissa riittää, kun kerran näytetään (hm, miksikähän minulle ei tule mieleen yhtään esimerkkiä tästä...)

Toki tässä nyt täytyy pitää maltti mielessä ja todeta, että kerran viikossa kaksi ja puoli tuntia ei syksynkään aikana kovin montaa valmista työtä synnytä, mutta jos ensimmäiseksi tekeleekseen valkkaisi jonkun kohtalaisen helpolta vaikuttavan (ja onnistuisi siinä), siitä voisi saada sitten varmuutta seuraavaankin puuhaan. Aiettä ihan sormet syyhyää! Toivottavasti opettaja on mukava, ja kärsivällinen. Pakko on tunnustaa, että ihan vähän lasken senkin varaan, että kurssilla on osallistujina puutöitä ennenkin tehneitä, joilta yksi blondihko voi myös pyytää ekstra-apua.

En minä työkalujen käyttelyssä ihan vihreä (enkä puna-)peukalo ole, kyllä mulla vasara pysyy kädessä siinä kuin muillakin. En vain koskaan ole rohjennut ryhtyä käyttelemään kaluja ihan a:sta aloitettavan työn tekemiseen. Nyt uskallan!

Voi että olen tyytyväinen. Lähden heti selaamaan kirjoja ja merkkaamaan niistä kiinnostavilta vaikuttavia töitä.

Jos jollakin teistä on KUNNOLLISEN kompostikehikon (sellaisen, josta etulaudat saa halutessaan irti yksi kerrallaan muiden seinämien ollessa kiinteitä) ohje, ottaisin sen kiitollisuudella vastaan. Ettei tarvitsisi itse suunnitella... Vaikka voisihan se olla jotakin, se!

tiistai 17. elokuuta 2010

Taivaallinen valoshow.

Taas oli pakko istua takakuistilla ja vaan ihailla suu auki (noin kuvaannollisesti; oikeasti kyllä pidän suun visusti kiinni siltä varalta, että kirsisääsket räpisisivät suoraan sisään) taivaanmenoa. Itse olimme ainakin toistaiseksi rintaman liepeillä ja saimme vaan tuulenvireen pyyhkimään pimeän pihan puita, mutta pohjoistaivaalla päätähti leimahteli ja jyrisi niin, että pihavaloja ei edes tarvittaisi. On se huikeaa menoa, ukkonen.

Sen taannoisen rintaman (taisi olla 8. päivän yönä) vertaista tästä ei taida kuitenkaan tulla. Silloin olo oli kyllä kuin filmitähdellä Hollywoodissa: katsoitpa mihin tahansa, aina välähti salama. Onnellinen olen näistäkin valoista, sillä olen pienestä saakka rakastanut ukkosia, ja myrskyjä merellä. Niissä on jotakin sellaista majesteetillista voimaa, jota ei voi kuin sydän sykkyrällä elää ja kokea. Saan nytkin pidätellä itseäni ihan tosissani, etten antautuisi mielihalulle, hyppäisi autoon ja ajaisi kohti rintamaa.

Tuossa takanani on avonainen ikkuna, ja kuulen jytinän vähän väliä. Salamointi ei tälle puolelle taloa näköjään erotu, mutta ainakin äsken ulkona olin laskevinani rintaman pikkuhiljaa lähestyvän. Oliko sen elokuvan nimi Twister vai mikä, jossa Helen Hunt ja se toinen Bill (Paxton? Pullman on minusta se ihanampi, muut ovat statisteja, vaikka Murraykin on omassa eleettömyydessään tavallaan mahtava) eronneena avioparina jahtasivat amerikkalaisia pyörremyrskyjä. Hassu elokuva, mutta tykkään katsoa sitä sen tunnelman ja intohimon vuoksi, jonka saan vielä useankin katsomisen jälkeen leffasta irti. Luonnon voima on kyllä ihmiselle ikuinen mysteeri, onneksi. Ei ihmisen kaikkea tarvitse hallita, nauttia vain.

Ainainen haaveeni on istua mökissä, ison merelle avautuvan ikkunan vieressä, aaltojen hiomat rantakalliot juuri ja juuri erottuen, ja katsella rantaan vyöryviä vaahtopäitä. Villasukissa ja takan hehkussa lämmittelisin varpaitani, tuoli olisi mukava ja tukeva, ja viereisellä pöydällä olisi lasillinen hyvää calvaa tai konjakkia. Ukkosta siihen haavekuvaan ei ole kuulunut, ainoastaan hyvä syksyinen tuuli, mutta jos siihen saisi vielä pari salamaakin meren ylle, voisin kuolla onnellisena (siihen isoon salamaniskuun, joka mojauttaisi mökkini tuhannen nuuskaksi - ehkä peruutankin toiveen salamoista).

Ehkä pitäisi pitää paremmin kirjaa säästä, mutta tuntuu, ettei tällaista ukkosten määrää ole ihan lähikesinä ollut. Lämpöiset rintamat tietysti koko ajan lisäävät sen todennäköisyyttä: täytyyhän JOSKUS ilman viilentyäkin.

Jos vaikka huomenna?

Mitä, onko kohta syksy?!

Mistähän ihmeestä johtuu (en tiedä, kun en ole koskaan asiaa selvittänyt), että meidän mustaherukkapensaat alkavat kellastuttaa lehtiään heti, kun sato on poimittu? Pensaat ovat niin ikävän syksyisen näköisiä heti, kun saavat oksansa takaisin pystympään asentoon. Oikein harmittaa. Ja sitten tulee hätä: pitäisikö niille antaa syyslannoite saman tien, että ehtivät hyödyntää sen?

En nimittäin saanut sitä sunnuntaista sadetta lannoituksen levittämistä varten. Sade tuli lauantaiaamuna yhdeksästä noin puoli yhteentoista, juuri silloin, kun ajoin auto täynnä taimivaihtoon menossa olevia kasveja kohti Porvoota. Sadetta tuli taas jyrinän ja paukkeen kanssa, mikä turvallisessa sitikassa istuen vain nauratti. Täytyy sitä ihmisen olla hieman hölmö: Tina Turner laulaa radiossa River deep, mountain high, pienen norsun kokoinen ruusupuska jököttää pelkääjän paikan jalkatilassa, kun ei enää muualle mahtunut, pitkät angervon oksat huojuvat takakontin ikkunaa vasten, kun hattuhylly oli pakko irrottaa tilanpuutteen vuoksi, ja vettä tulee Porvoon moottoritiellä niin, ettei eteensä näe. Vaan kun on se taimivaihto! Minkähänkokoisia rakeita olisi pitänyt ropista tuulilasiin, että olisin kääntynyt takaisin...?

Kannatti mennä. Perillä odotti ihana puutarha, hyvää seuraa ja maittavat nyyttärieväät. Bonuksena oli lisäksi nuoren neidin tarjoilema itämainen tanssiesitys, jota kaikki hiljennyimme erittäin vaikuttuneina katsomaan. Hyvää oli lisäksi se, että olin malttanut mieleni vielä kesäkuun vaihtoakin paremmin ja toivonut itselleni vain sellaisia kasveja, joita oikeasti tarvitsen, eli lähinnä runsastusta jo olemassa oleviin kasveihin.

Hop, anteeksi. Teen pienen välihyppelyn ja kipaisen kansalaisopiston sivuille ilmoittautumaan pitkään haaveilemalleni puutyökurssille. Täältä tullaan, porat ja pokasahat!

No voi jehna. Vähänks olen hätäinen: ilmoittautuminen alkaa vasta torstaina :-p

Miksikö puutyökurssille? En minä tiedä. Haluaisin vain oppia tekemään niitä asioita, joita pihalle kaipaan: köynnöstukia, kaariportteja, kevyitä sermejä tai kehikoita... Ja haluaisin oppia käyttämään työkaluja niin, ettei Herra Miestä tarvitsisi enää pyytää avuksi joka ainoan hyllynpätkän ja kynttilälampetin kiinnittämiseen vaan osaisin heiluttaa poraa itse. Tai ymmärtäisin, että aina poraa ei tarvita.

Vaan takaisin puutarha-asioihin. Taimivaihto sai minut sen verran liikkeelle omallakin pihalla, että alati päälle painavasta helteestä huolimatta istutin jo aiemmin saamiani kasveja nyt kertyneiden lisäksi. Olen tyytyväinen, että sain niitä maahan, mutta surullinen siitä, että vieläkään istutusalueet eivät tunnu siltä, minkälaisiksi ne haluaisin, vaan kasveja tulee tuikattua maahan perinteisellä "tuossa on tilaa" -mentaliteetilla. Tein pari iltaa hommia kahdeksan ja kymmenen välillä (silloinkaan ei ollut miellyttävää, mutta pahin helle oli kuitenkin laantunut) ja sain kuin sainkin suurimman osan maahan. Sain jopa siirretyksi joitakin vääriin paikkoihin (katso yllä TOT-mentaliteetti) aiemmin istuttamiani kituvia reppanoita hartain saatesanoin: kasvakaa, raukkaparat, kasvakaa tässä paremmin.

Vielä olisi niin paljon tehtävää. Istuttamista, syyslannoitusta, hyötykasvipuolen muurin rakentamista (niinpä, se ei ole vieläkään valmis, mutta on kuitenkin kunnolla aloitettu), ylikukkineiden kasvien parturointia, ainakin yksi pensas pitäisi siirtää (vaan ei viitsi, kun maa on niin kuiva, ettei se pääse juurtumisen alkuun ilman massiivisia kastelutoimenpiteitä). Nyt sää olisi hieman siedettävämpi, eli jaksaisin jo tehdäkin jotain. Sen sijaan olen äidin hommissa sisällä: Eka Vekara sairastaa enterovirusta ja minä mittaan kuumetta, luen Salama McQueenia miljoonatta kertaa ja Mauri Kunnaksen Urheilukirjaa viidettä miljoonatta kertaa, pesen oksennusämpäriä ja lohdutan väsynyttä. Onneksi tauti alkaa olla voiton puolella; on se pieni kipeä ihminen niin sydäntä särkevä näky.

Herra Mies tuli töistä. Pääsen siis kohta suuntaamaan auton keulan kohti Kodin Terraa. Haen sieltä, jos niillä on, asennushiekkaa muurikivien alle ja tarkistan, joko perennoissa on tarjolla alekasveja.

Hei seuraavaan kertaan!

perjantai 13. elokuuta 2010

Dannazione, enkö olekaan italiana?

Olen aina ajatellut, että olen edellisessä elämässäni ollut italialainen. Täysin muista ihmisistä poiketen rakastan nimittäin italialaista ruokaa, viinejä, maisemia, kieltä, värejä... autoja (paitsi Ferraria)! Mutta ei helvetpakkard, tätä hellettä minä en rakasta. Jos se siitä jää kiinni, en sittenkään ole kierrellyt oliivilehdossa lempeän tuulen leyhytellessä valkoisia, pellavaisia hameenhelmojani. Tuulipukukansaa, myös ennen vuotta 1965.

Teistä en tiedä, mutta minä olen LO-PEN KYL-LÄS-TY-NYT tähän kuumuuteen. Koko heinäkuu meni kelejä väistellessä (ja vähän pohjoisessa, Linnanmäellä ja Ruottinlaivalla), sisällä venyessä ja vettä joka välissä juoden. Olisi pitänyt tehdä vaikka mitä, mukkueijjjaksa. Kasveja on istuttamatta ja siirtämättä, kukkapenkki laajentamatta, mansikkamuuri rakentamatta, rikkaruohot kitkemättä (yritin minä tänään aloittaa, mutta yhdeltätoista olin jo aivan puhki) ja penkit kanttaamatta. Olihan se yksi huikea ukkosmyrsky tässä taannoin, mutta sekin oli illalla, ja seuraava päivä oli taas aivan samanlainen kuin muutkin päivät, paitsi vielä hikisempi ja kosteampi.

Tiedän, ettei saa valittaa, kun kerrankin on kunnon kesä, mutta nyt en enää voi mieltäni malttaa, nyt se valitus tulee. Anteeksi, Terhi Nikkanen, voisitko ystävällisesti luvata meille 20 astetta lämmintä, puolipilvistä ja yöllä sadekuuroja. (Kuuroja, ei rankkasadetta, pitäisi nimittäin levittää syyslannoitteet.)

Miten minä nostan ylös lauantaiseen taimivaihtoon menossa olevat kasvit, kun kaikki ovat taintuneen ja hengettömän välimaastossa? Uskottele siinä sitten puutarhakollegoille, että ovat nämä ihan hyväkuntoisia. Ainakin olleet, ainakin viime kesänä. Vaikka ovat vähän ruskeita, on niissä silti ihan hyvät juuret (näin muuten kävi niille euron unikonraaskuille, joita raijasin kotiin sieltä sisustustavaratalon puutarhapuolen loppuunmyynnistä: kun saivat vettä, alkoivat pukata lehteä aivan huikeaa vauhtia. Hyvät oli juuret!).

Miten minä nostan ylös lauantaiseen taimivaihtoon menossa olevat kasvit, kun puoli yhdeltätoista aamupäivällä ulkona on jo yli 25 astetta eikä sitä vähäistä hönkää, joka haapojen lehtiä havistaa, voi edes tuuleksi sanoa. Voi kerppolan väki. Mieejjjaksa.

Varmasti minä tätäkin valitustani saan vielä talvella katua, mutta minkäs teet. Sitten kaivataan kesää ja lämmintä, kun talvi on pitkä, tuuli on pureva eikä lunta sada valaisemaan pihan pimeitä kulmia. No, sitten minä kaivan puutarhalehdet esiin, opiskelen Monty Donin johdolla hyötytarhan taikoja ja haaveilen siitä, että mansikkamuurin takana on kasvimaa.

Huomenna sitä ei vielä ole, mutta ehkä jonakin päivänä...

perjantai 6. elokuuta 2010

Bonus mater familias

Hyvän perheenäidin (tai -emännän) huolellisuudella olen tänään, kaiken muun tohinan keskellä, psyykannut itseäni inspiroitumaan säilönnästä. Marjapensaat pukkaavat omat mustat ja punaiset herkkunsa, kuka piikittömät, kuka vähän piikikkäämmät, joko ihmisten tai eläinten herkuteltavaksi, ja johan on hitto, jos minä annan omista vähistäni rastaille, niin lintujen ystävä kuin olenkin.

Herra Mies sen tänään aloitti. Istui sateessa (jep, SATEESSA, tuli varmaan ainakin milli vesimittariin) mustaherukkapensaiden - jotta ei synny liian runsasta mielikuvaa, kerrottakoon, että niitä on kaksi - äärellä ja keräsi, minkä irti sai. Minä puuhastelin ensin ison tapahtuman järjestelyiden parissa (että voi exceliä ja wordia syvällisesti ymmärtämättömän olla hankalaa saada yhdet nimilaput tulostetuksi!) ennen kuin vetäisin tuulipuvun (eikö kuulosta ihanan 80-lukuiselta?) päälle ja nappasin oman ämpärin kantoon. HM oli ehtinyt perkata mustaherukat puhtaiksi, joten pääsin niiden kahden punaherukkapensaan kimppuun hänen seurakseen.

Mustaherukoiden nuorennusleikkaukset vissiin vaikuttivat siihen, että niistä ei satoa juuri tullut, mutta punaherukoiden kanssa olemme jo vähän pulassa. Mehumaija porisee hellalla edelleen (kello on nyt melkein yksi yöllä), ja minä olen saanut kaivaa itsestäni aika pontevalla lapionheilutuksella sitä hyvää perheenemäntää. Synnytin minä sitten kuitenkin muutaman hillopurkin, kuten kuvasta voi havaita.



Suhtaudun hillon ja marmeladin tekoon vähän kaksijakoisesti. Olen tosi onnellinen, jos jaksan / saan aikaiseksi niitä tehdä, mutta en itse ole mikään hillojen suurkuluttaja. Minä en erityisesti innostu leipomisesta, enkä juurikaan syö paahtoleipää (ruista sen olla pitää!), joten hillojen käytön kanssa on vähän si och så. Sanoinkin juuri tänään Herra Miehelle, että ehkä mun pitäisi olla edes sen verran brittiläisyyteen kallellaan - puutarhaharrastelija kun olen - että ymmärtäisin hillolla sivellyn paahtoleivän päälle.

Marja- ja hedelmäsäilönnässä on kuitenkin jotain, jonka päälle takuuvarmasti ymmärrän: liköörit. Ei ole juuri parempaa keksintöä kuin kesän marjoista tehty likööri jouluna (jos ikinä pysyvät pulloissa sinne saakka; harvoin ovat säilyneet. Muistan kuitenkin joskus herkutelleeni itse tehdyllä mansikkaliköörillä joulun aikaan...).



Siinä ne lilluvat, puna- ja mustaherukat kirkkaassa viinassa sokerin kanssa. Mustaherukkatölkkiin lirautin myös tilkan giniä; katsotaan, mihin se riittää. Loppusyksyllä saa maistaa!

Joskus olen tehnyt punaherukkalikööriä niin, että olen maustanut sitä sokerin ohella liottamalla vaniljatankoa tölkissä jonkin aikaa. Ei sekään ollut pahaa... Liköörien, kuten muidenkin säilykkeiden, maustamisessa saa kuitenkin olla tarkkana. Oli siinä ja siinä, etteikö edellä mainitussa liköörissä olisi ollut liikaa sitä vaniljan makua, ja juuri eilen tyhjensimme pihvien kylkeen loput karviaispikkelsistä, jossa tähtianis maistui aivan liian voimakkaana. Se oli ihan oma moka, kun jätin tähtöset liian pitkäksi aikaa massaan. Ensi kerralla onnistun paremmin.

Karviaisista tosin tilattiin suurella halulla lisää myös lakattoman lakkahilloksi (meillä lakka on kylläkin hilla, mutta hillahillo kuulostaa pohojosen ihimisen suussakin hassulta) kutsuttua tuotetta, joten saattaa olla, että pikkelsi jää tältä vuodelta väliin. Lakattoman hillon teossa harmittaa vain se, että meidän karviaispensas tekee punaisia marjoja. Jos olisi vihreitä karviaisia, hillo voisi todellakin muistuttaa lakkahilloa, mutta punaiset karviaiset ja porkkanat saavat yhdessä aikaan punaista hilloa; herkullista tosin yhtä kaikki.

Voisin kirjoittaa pidempäänkin hilloamisen (siis sanan varsinaisessa, perinteisessä merkityksessä) autuudesta, mutta nymmie en ennää jaksa. Tietokoneen kello on 1.21 ja mua väsyttää. Viikonlopusta tulee rankka, joten lienen linjoilla vasta ensi viikolla, josta tuleekin - sään salliessa (ei hellettä, kiitos!) - puutarhanhoitoviikko piiiiitkästä aikaa.

maanantai 2. elokuuta 2010

Hyötytarhaa pukkaa, vaihe 2

Nyt on raivattu lisää. Sattui eilen sopivan helteinen sää, että oli oikein mukavaa siirrellä kiviä, irrottaa nurmikkoa ja käännellä rikkaruohojen peittämää multaa puhtaammaksi. Herranjestas, että vettä kului! Ja tirskui joka hikirauhasesta ulos.

Tuohon vähän markkeerasin kivillä muurin kaaren muotoa.


Ja tässä vaihe 2 päätöksessään. Herra Mies kaivoi tuolta "takapäästä" isohkon, jo hieman lahonneen koivunkannon ylös, ja pinosi kaikki muurikivet odottamaan aikaa parempaa, mutta kissa nostaa omaa häntäänsä ja kertoo, että kaiken muun tämä misu teki itse.


Sillä aikaa Herra Mies maalasi tuon puuvajan. Kehun siis tasapuolisuuden nimissä hänetkin. Ja kiitän. Hieno tuli!

Seuraavassa jaksossa: etureunaan kaivetaan (kas, siihen saveen, jonka kuukauden pituinen helle on sopivasti kaivuukelpoiseksi muokannut...) muutaman kymmenen sentin syvyinen kaivanto, siihen soraa ja asennushiekkaa, sitten kivireunus ruohonleikkurin renkaan kuljettavaksi, ja ta-daa: muurikivet. Hiekalla välit tiiviiksi ja taakse tueksi vaikka nurmikonreunanauhaa. Ja sitten ihana peti mansikoille!

Tuo "motocross-rata" (Eka Vekara veteli mullikkoa pikkumopollaan näyttävästi välillä kaatuillen) pitää vielä muutamaankin kertaan puhdistaa, ennen kuin sitä voi edes kuvitella käyttävänsä minkään syötävän kasvattamisen pohjana. Tarkoitus on kuitenkin tehdä tuosta vain pohja, ja laittaa kunnon kasvilaatikot uusine, rehevine multineen sitten varsinaiseksi kasvualustaksi.

Se tarina kerrotaan kuitenkin vasta paaaaljon myöhemmin.