Taas oli pakko istua takakuistilla ja vaan ihailla suu auki (noin kuvaannollisesti; oikeasti kyllä pidän suun visusti kiinni siltä varalta, että kirsisääsket räpisisivät suoraan sisään) taivaanmenoa. Itse olimme ainakin toistaiseksi rintaman liepeillä ja saimme vaan tuulenvireen pyyhkimään pimeän pihan puita, mutta pohjoistaivaalla päätähti leimahteli ja jyrisi niin, että pihavaloja ei edes tarvittaisi. On se huikeaa menoa, ukkonen.
Sen taannoisen rintaman (taisi olla 8. päivän yönä) vertaista tästä ei taida kuitenkaan tulla. Silloin olo oli kyllä kuin filmitähdellä Hollywoodissa: katsoitpa mihin tahansa, aina välähti salama. Onnellinen olen näistäkin valoista, sillä olen pienestä saakka rakastanut ukkosia, ja myrskyjä merellä. Niissä on jotakin sellaista majesteetillista voimaa, jota ei voi kuin sydän sykkyrällä elää ja kokea. Saan nytkin pidätellä itseäni ihan tosissani, etten antautuisi mielihalulle, hyppäisi autoon ja ajaisi kohti rintamaa.
Tuossa takanani on avonainen ikkuna, ja kuulen jytinän vähän väliä. Salamointi ei tälle puolelle taloa näköjään erotu, mutta ainakin äsken ulkona olin laskevinani rintaman pikkuhiljaa lähestyvän. Oliko sen elokuvan nimi Twister vai mikä, jossa Helen Hunt ja se toinen Bill (Paxton? Pullman on minusta se ihanampi, muut ovat statisteja, vaikka Murraykin on omassa eleettömyydessään tavallaan mahtava) eronneena avioparina jahtasivat amerikkalaisia pyörremyrskyjä. Hassu elokuva, mutta tykkään katsoa sitä sen tunnelman ja intohimon vuoksi, jonka saan vielä useankin katsomisen jälkeen leffasta irti. Luonnon voima on kyllä ihmiselle ikuinen mysteeri, onneksi. Ei ihmisen kaikkea tarvitse hallita, nauttia vain.
Ainainen haaveeni on istua mökissä, ison merelle avautuvan ikkunan vieressä, aaltojen hiomat rantakalliot juuri ja juuri erottuen, ja katsella rantaan vyöryviä vaahtopäitä. Villasukissa ja takan hehkussa lämmittelisin varpaitani, tuoli olisi mukava ja tukeva, ja viereisellä pöydällä olisi lasillinen hyvää calvaa tai konjakkia. Ukkosta siihen haavekuvaan ei ole kuulunut, ainoastaan hyvä syksyinen tuuli, mutta jos siihen saisi vielä pari salamaakin meren ylle, voisin kuolla onnellisena (siihen isoon salamaniskuun, joka mojauttaisi mökkini tuhannen nuuskaksi - ehkä peruutankin toiveen salamoista).
Ehkä pitäisi pitää paremmin kirjaa säästä, mutta tuntuu, ettei tällaista ukkosten määrää ole ihan lähikesinä ollut. Lämpöiset rintamat tietysti koko ajan lisäävät sen todennäköisyyttä: täytyyhän JOSKUS ilman viilentyäkin.
Jos vaikka huomenna?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti