Nyt on pään päällä - ja sisällä - hyvä henki. Olen jostain syystä koko kevään ja kesän painanut pihalla (helleaikaa lukuunottamatta) aivan apinan raivolla jonkun epämääräisen kiireen ja paniikin jyskyttäessä takaraivossa: kiirekiirekiire, tuo pitää saada äkkiä valmiiksi, tämän pitäisi olla jo valmis, tuo olisi pitänyt tehdä eilen. Se lienee välittynyt teksteissänikin. Nyt on parempi olo, enkä osaa yhtään selittää, miksi. Pihan tärkeimmät kukkapenkit ovat vieläkin aivan levällään, eivät näytä miltään ja rikkaruohoilla on aivan liikaa tilaa rehottaa (ja voi pojat, kyllä ne rehottavatkin). Ei siis olisi mitään erityistä syytä paukutella henkseleitään ja nojailla lapioon, mutta sen olen tänään tehnyt (nojaillut lapioon; henkseleitä ei ole paukuteltavaksi).
Taannoispäivänä sain kantatuksi taas monta metriä kukkapenkinreunoja, suurin osa kesän aikana saaduista ja ostetuista kasveista on istutettu - mikä parempaan ja mikä selvästi väliaikaiseksi osoittautuvaan paikkaan. Suuri - en sano suurin - osa siirrettäväksi merkityistä kasveista on siirretty, melko onnistuneiden oivallusten jälkeen vielä, ja uusia ideoita muhii aika mukavasti jossakin aivonmutkassa.
Ideoinnista puheenollen: aamulla keksin, mikä on ensimmäinen puutyöni tulevalla kurssilla. Herra Miehen mennessä aamuvarhaisella lehteä hakemaan, ensimmäinen asia, minkä hän pihalla näki, oli puusta pudonnutta omenantekelettä mutusteleva siili. Pitäähän sellainen etanankinsyöjäaarre saada pidetyksi pihapiirissä, joten teen sille talvipesän. Jos osaan. Luonnonsuojeluliiton sivuilta hain jo teko-ohjeet. Kyllä ne pihan muut tarve-esineet ehtii valmistaa myöhemminkin syksyllä. (Huomaahan, että olen jo aivan pro-asenteella liikkeellä: kaikkea syntyy, mitä vain päätänkin alkaa tehdä!)
Vaan nyt minä lakkaan hehkuttamasta kevyesti kulkevasta hengestä ja keskityn katsomaan tv:stä Rouva Henderson esittää -leffaa. Cheerio!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti