Hieman alkaa olla haikea mieli. Kohta on sanottava taas puoleksi vuodeksi jäähyväiset puutarhatöille. On ollut pitkä ja kaunis kevät sekä hieno ja hikinen kesä. Nyt ei enää ole paljon tehtävissä, eikä tehtävääkään. Syyslannoitus on hoidettu, kiitos ihmeellisten taivaallisten vesihanojen, jotka olivat pari päivää vain kahdessa asennossa, vuorotellen On-Off-On-Off. Ihan niinkuin lapsi olisi leikkinyt hanoilla: "Täältä tulee TÄYSILLÄ, nyt mä laitan tämän kiinni, ja taas täältä tulee TÄYSILLÄ, no nyt mä laitan tämän kiinni. TÄYSILLÄ. Kiinni. TÄYSILLÄ. Kiinni."
Yritin muka osua tuohon "kiinni" -väliin levittelemään sitä lannoitetta, mutta turha toivo. Keltaisessa sadetakkisaunassa jouduin kävelemään plantaasia edestakaisin, ja homman tultua valmiiksi olin niin hikinen, että olisi ollut ihan sama kastua sateessa. Puu-uh.
Mitäs sitä muuta pitäisi vielä tehdä, tai mitä vielä voisi tehdä? Toki kokonainen kukkasipuliarmeija odottaa vielä maahanpääsyä, mutta toistaiseksi ne odottavat vain minun mielessäni / kauppojen hyllyillä, joten niiden kanssa ei ole niin suurta hätää. Siemeniä pitäisi joistakin kasveista muistaa kerätä talteen (osan olen jo kerännytkin), että talven selän taittuessa olisi taas värkättävää. Tai talven ja talven. Ehkä olisin kerrankin kaukaa viisas ja kylväisin kylmäkäsittelyä tarvitsevat siemenet multiin jo syksyllä. Purkit voisi sitten kiikuttaa ulos, kun kylmä kangistaa nopeasti, ja antaa siemenöisten värjötellä siellä, luonnollisessa jääkaapissa, sen sijaan, että valloittaisin sen varsinaisen jääkaapin kylmälokerot tuossa helmi-maaliskuun korvalla. Hmm, tämähän vaatii siemenasioihin orientoitumista aivan lähihetkinä!
Orientoitua pitää tosin muutenkin, kun syksyn ensimmäinen siemenketjukirje lähtee viikonlopun jälkeen liikkeelle kohti meitä kasvunalkuja isoavia. Taas saa rapistella (yleensä) iiiisossa kirjekuoressa saapuvia pikkupussukoita, etsiä tyystin täysin tuntemattomista kasveista lisätietoa ja langeta jälleen isompaan siemensatsiin kuin mitä kukaan järjellinen ihminen tekisi. Järjen veiiiit, ja minusta orjan teiiit... Onneksi omista jemmoista voi sitten myös laittaa saalista seuraaville kirjeen vastaanottajille, muutenhan täällä olisi kerrostalo tupaten täynnä eikä riittäisikään.
Selvennys: kerrostalo on pyörällinen ritiläkorivaunu (à la Elfa, mutta Liitelistä ostettu), johon siemenkylvöt pääsevät keväisin asustelemaan sitä mukaa kuin niitä tulee. Taimivaiheessa vaunu asukkeineen pääsee sitten pikkuhiljaa, säiden salliessa, ulos suojaiseen nurkkaan tuomaan jännitystä pikkukasvien elämään, ja pyörien ansiosta taimet saa helposti myös takaisin sisälle. Karaiseminen ei tunnu niin karskilta puuhalta, kun taimet köröttelevät nätisti korivaunussa edestakaisin kuin päiväkotiporukka bussiretkellä.
Mutta eipä mennä asioiden edelle. Maaliskuuhun on vielä hetken aikaa lyhyempi matka taaksepäin kuin eteenpäin. Ja ennen seuraavaa maaliskuuta tapahtuu vielä kaikenlaista.
Kuten ne kukkasipulit. Tämä on se vuoden toinen kipiäkissavaihe, kun puutarhamyymälät lähettävät - vaikka toistaiseksi en kyllä ole saanut postia kuin yhdestä - esitteitään täynnä toinen toistaan hemaisevampia kevätkukkijoita. Se värien... miten sitä nyt kuvaisi... englannin kielessä on täsmälleen oikea ilmaus asialle: oozing. Colour oozing. Värit valuvat ulos kuvastoista hitaasti, lempeästi, ja kietoutuvat ympärille kuin pehmeistä pehmein huopa. Vaaleanpunaista, upeita violetin sävyjä vaaleasta syvään purppurantummaan, niin kirkasta punaista, että tarvitaan aurinkolasit pelkästään kuvan katsomiseen, silmiähäikäisevän valkoista... aah ja ooh. Ripsureunaista, kerrattua, papukaijaa, liljatulppaania. (Olen siis hulluna tulppaaneihin, vaikka kyllä silmä vilkkuu myös kevätiiristen perään.) Pidän kaksin käsin kiinni lompakostani - ei, vaan esitteestä, ja istun sen lompakon päällä - ja taistelen kiusauksia vastaan kuin Daavid. Meinasin ensin verrata itseäni Don Quijoteen, mutta vielä on tahto ollut lujempi kuin tuulimyllyt. (Mikä oiva aasinsilta hollantilaisten kasviylpeyteen.) Ensi keväänäkään pihallamme ei siis huoju tulppaanien meri. Mutta ehkä joku pieni vaaleanpunainen vesilätäkkö...?
Taas olen jo keväässä. Tässä sen näkee, puutarhaihmisen mielen. Talvi on vain viheliäinen kiusankappale kahden pihakauden välissä, piikki puutarhaharrastelijan lihassa ja sydämessä.
Kröhöm. Asiaan. Syystoimet. Mitäs muuta olenkaan tehnyt...?
Hilloa. Tai tänään chutney´a. Pistelin viimeiset raparperit pakettiin omenoiden, punasipulin, rusinoiden ja mausteiden kanssa. On ihan super-cali-fragil-istic-espi-ali-dociouksen hyvää, sekä kalan että varsinkin kanan lisukkeena. Kokeilkaapa (reseptistä kiitos taas jollekin muinaiselle aikakausaviisille):
Raparperichutney
500 g raparperinvarsia
1/2 kesäkurpitsa tai
2 hapahkoa omenaa
1/2 chiliä (kannattaa poistaa siemenet)
1 iso punasipuli
4 rkl omenamehua
2 rkl valkoviinietikkaa
2 dl sokeria
1 tl suolaa
1 tl kanelia tai kardemummaa
10 valkopippuria - eikä yhtään enempää tai vähempää ;-)
1 dl rusinoita
Kuori ja pilko rapaperit sekä kesäkurpitsa / omenat. Silppua chili ja kuorittu sipuli. Mittaa kaikki aineet kattilaan ja kiehauta. Alenna lieden lämpöä ja hauduta hiljakseen ilman kantta puolisen tuntia. Sekoita välillä. Tarkista maku ja lisää tarvittaessa suolaa tai etikkaa. Purkita kuumiin purkkeihin ja sulje kannet hyvin.
En tiedä, kuinka pitkä säilyvyys tuolla on, sillä meillä se menee lurps ja nam...
Tänään keittämääni herkkuun ei muuten tullut enää aivan tuota puolta kiloa raparperia, mutta so not. (Olen katsellut tv:stä brittiläistä Nigel Slateria, jonka punaisena lankana kokkailussa on, että reseptit ovat vain suuntaviivoja. Keittokirjalle siis kyytiä! Mainio ohjelmasarja, näkyy vissiin vielä hetkisen ajan Kolmosen netin kautta, vaikka telkkarista jo loppuikin.) Pääasia, että sain omat raparperit käytetyksi. Omista puheen ollen... tunnustanko? En tunnusta. Tunnustan kumminkin. Sen verran puusilmä olin, että OSTIN chutneyn omenat sen sijaan, että olisin mennyt pihalle, ojentanut käteni ja poiminut ne suoraan puusta...
Huomenna lupaan tehdä jotain omistakin omenoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti