Minä lasken päiviä. Marraskuun neljästoista, marraskuun viidestoista, marraskuun kuudestoista, marraskuun seitsemästoista. Ja yhä edelleen voi tehdä puutarhatöitä. Mitä pidemmälle kuukausi etenee, sitä lyhyemmäksi pakollinen puutarhailutauko jää. Luotan nimittäin siihen, että tammikuun ensimmäisen nousevan kuun aikaan voin aloittaa siemenkylvöt (googlaa: hm. Ensimmäinen uusikuu on jo 4.1.).
Nyt on mustaselja piilotettu oikean pakkaspeitteen alle (takaan ja alleviivaan, että kaikki rakennelmani näkevät ohikulkijat ynnä muut naapurit lennähtävät henkisesti sepposen selälleen hämmästyksestä: "Nyt sillä on joku täkki tuolla pihalla!"), hennoimmille perennoille heitelty näennäiset havut päälle, ja korkeiden perennojen korsetit on siirretty talveksi varastoon. Sillä talvi on vissiin nyt tulossa. Ainakin sekä mattihuutonen että pekkapouta lunta ennustivat huomiseksi. Eipä haittaa, heitellään sitä kasoiksi sitten niiden havujen päälle. Suojaamaan, suojaamaan, joka aamu sännätään, ja kun päivä on ohi niin lisää suojataan...
Totta puhuen olen aina aiemmin ollut sitä mieltä, että jos ei meidän pihassa kylmiltään selviä, sen ei tarvitse selvitäkään. Vaan jostakin syystä nyt olen tullut hentomielisemmäksi. Vanhuus ei tule yksin? Tai sitten jalokellot, salviat ja muut ovat minusta niin ihania, etten haluaisi menettää niitä talven aikana. Suurimman riskin aion ottaa Eucalyptus gunniin (onko sillä suomenkielistä nimeä?) kanssa ja jättää sen pihalle. Taisin siitä mainitakin. Siellä se vieläkin töröttää ilman peitettä; ehkä huomenna olisi aika kietaista pari kerrosta hallaharsoa sen ympärille.
Maa on edelleen sula. Eli vielä voisi istuttaa tulppaaneitakin. Katselin juuri kovalevyltä syys- (vai loka?)kuulle ajoittuvaa, Ruotsin SVT:ssä pyörinyttä Trädgårdsfredagin jaksoa, jossa ihanasti brittiläisittäin paksua ruotsia puhuva puutarhuri John Taylor kuskasi ohjelman juontajalle, Pernilla Månsson Coltille, kottikärryllisen (jep) kukkasipuleita. Meinasi silmät nyrjähtää aivojen kanssa yhtä aikaa: TUOLLAISTA määrää sipuleita en ikikuunaan istuttaisi, ainakaan kerralla. Hui! Olen ollut koko ajan sitä mieltä, että yhtään sipulia en enää maahan laita, mutta entä jos laittaisinkin? Tässä tietysti saattaa tulla himppasen kiire, sillä sipulin sipulia ei ole kuistin nurkissa lojumassa ja huomisaamuksi on luvattu 10 senttiä lunta. Poishan se sulaa, se on selvä, mutta silti.
Voi ITKU. 10 senttiä lunta aamulla tarkoittaa lumitöitä. Missä on kola?!? Autotallin takanurkassa, tietysti. Onneksi on edes lumentyönnin käden ulottuvilla: pääsee työnnellen autotalliin. Jos ylipäätään pääsee niin pitkälle, se nimittäin tarkoittaisi, että olisin saanut viedyksi Eka Vekaran päiväkotiin. Veikkaan, että jos aamulla on edes väriksi lunta, häntä on melko vaikeaa saada liikkeelle. Ensin pitäisi hakea hänelle oma kola sieltä autotallin takanurkasta - eli pääsisin sittenkin itsekin sinne, sitten pitäisi ottaa kuormurit, mönkijät, lapiot, ämpärit ja muut tärkeät lumityökalut ja ruveta vähän miesten hommiin.
Lumityöt eivät kuulu suosikkipuuhiini ulkona. Meillä kun lumi on jostain syystä yleensä märkää ja painavaa, ja kun etupiha on tavattu pitää puhtaana sekä jalankulkijoille että autolle helposti liikkua, kolaamista riittää yleensä noin tunniksi. Eikä se ole mitään hentojen naisten hommaa. Mikä minä en onneksi tietenkään ole. Ihmeellistä sinänsä, että jos lapiolla pitää heiluttaa vähintään yhtä painavaa (ja märkää) savimultaa, homma sujuu kuin liukumäestä laskeminen. Lumityöt ovat ilmeisesti minusta yhtä tarkoituksettomia kuin liikunta liikkumisen vuoksi. Konkreettista muutosta ei synny yhdellä kerralla, vaan homma pitää aloittaa kohta taas uudestaan. Eikä missään näy, tai tunnu. Paitsi käsivarsissa, sen tunnin pukkaamisen jälkeen. Uhhuh. No, saavatpa kasvit suojaa.
Lumentulo tarkoittaa muuten myös sitä, että en tänä syksynä saanut sittenkään paikoilleen kasvien merkkaustikkuja. Se muinoin ostamani laminointilaite on siis edelleen testaamatta. Olen kyllä saanut sen verran aikaan, että kirjoitin koneella "tikunnäköisiä" liuskoja kasveista, mutta homma kaatui siihen, etten päässyt pihalle saakka laskemaan, montako yksilöä kutakin kasvia löytyy. Voi tätä kotirouvan ongelmaa: hirveä määrä aikaa, paljon kaikenlaista tekemistä, ja silti päivät kuluvat "narun työntelyssä". Kädet ovat niin jäykät, etteivät vissiin taivu sen vertaa, että saisin itseäni niskasta kiinni :-/
Vaan eihän sitä ehdi, kun pitää katsoa puutarhaohjelmia samalla, kun silittää pyykkiä. Tai lukea päivän posti - tänään tuli Kotipuutarha. Kirjoittaa joulupukin listaan kiinnostavimmat puutarhakirjat. Jatkaa sitä ystävättären puutarhan suunnittelua. En usko, että on enää kovin montaa muuta keinoa olemassa, millä lykätä väistämättömän eron kohtaamista. Oikein nauratti, kun Trädgårdsfredagissa puuhailtiin syystöiden parissa ja todettiin, että nyt pitäisi jo olla "tid att vila". Hehheh, minä en lepää KOSKAAN >-I
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kukkasipulit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kukkasipulit. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 17. marraskuuta 2010
tiistai 28. syyskuuta 2010
Aamukampa harvenee.
Ei sille mitään mahda: puutarhatöiden kausi lähestyy loppuaan. Istuin äsken kuistilla (palelemassa; järkyttävän kova tuuli suoraan itäkoillisesta!) ja katselin etupihaa. Itku meinasi tulla. On niin haikeaa tietää, että joutuu taas jättämään rakastamansa harrastuksen melkein puoleksi vuodeksi.
Totta kai tässä saa vielä jotakin touhuta. Maa odottaa haravointia, vielä on kukkasipuleita istuttamatta (ne OmaPihan tulpsut muun muassa, kun haluaisin niiden kaveriksi jättipussillisen kevätkurjenmiekkoja ja / tai lumikelloja, ja vielä isot pussit eivät ole tulleet kaupoissa vastaan), ja arimpien kasvien talvisuojaustakin täytyy alkaa rakennella.
Keskustelin eilen puutarhamyymälässä mustaseljani kukkimisesta, ja toden totta: se kukkii kuulemma edellisen vuoden versoilla. Niillä, jotka tähän mennessä ovat aina paleltuneet ja jotka olen keväällä joutunut leikkaamaan kokonaan pois. Se siis ainakin täytyy suojata, puutarhan työntekijän ja aiempaan viestiin ystävältäni tulleen kommentin ohjeiden mukaisesti: kanaverkkoa, kuivia lehtiä ja katto pään päälle. Selja vaan on vähän hankalan mallinen, kun se harottaa oikealle ja vasemmalle. Saa olla verkko leveällä!
Syrikkä on toinen potentiaalisesti suojattava pensas. Ja joitakin herkkähipiäisimpiä perennojakin voisin peitellä: jalokellot, jotkut heucherat... olikohan vielä muita?
Tämän kasvukauden yksi ilonaihe on ollut tuo tuossa vieressä. Tästä alkaa tulevana keväänä meidän perheen hyötypuutarha. Potageriksi sitä tähtään, eli toivon mukaan saan tulevina vuosina luoduksi sekä hyödyllistä että esteettistä.
Olen ihan tyytyväinen luotettuani omaan intuitiooni noiden lavakaulusten väristä. Minusta niistä tuli oikein hyvät, ja meillä oli lisäksi Eka Vekaran kanssa huiman kivaa, kun niitä yhdessä hioimme ja maalasimme. Päädyin ostamaan valtticolor akvaa ja sävyttämään sen niin mustaksi kuin kartalta löytyi, olikohan sävy joku hiili tai noki tai vastaava. (Tarkistaa: ei kun piki. Hah. Niin tietysti.). Laitan vielä muovit kehikoiden sisäpinnalle, jotta puu ei sieltäkään ihan hetkättelyssä ala lahota, ja sitten vaan multaa ja kompostia sisään.
Kooltaan kaulukset ovat mallia FIN eli 1200 x 1000. Eiköhän viidessä kehikossa muutama pottu ja porkkana kasvateta. Ja vähän muutakin. Sitä valkosipulia <3 <3<3!Tulevan kevään istutusten suunnittelu onkin se, joka pitänee minut hengissä sitten, kun tämä kausi loppuu (ja lähestyvät jouluvalmistelut, joita RAKASTAN).
Kun tuskailen kauden päättymisen kanssa, ahkerimmat siemenkylväjät muistuttavat minua aina siitä, että voihan sen kauden aloittaa jo heti tammikuussa, kun kylmäpäisimpiä ja pisimpään itäviä siemeniä saa jo alkaa ripotella multaan. Tottahan se. En vain itse ole niitä ahkerimpia kylväjiä. Tähän saakka olen purkittanut vain omaan tarpeeseen, osaksi siksi, että kouliminen ei ole suosikkipuuhiani, ja osaksi siksi, että niille koulituille taimille ei ole tarpeeksi tilaa ja valoa tässä huushollissa. Kun Miehelle ja Vekarallekin pitää jättää vähän temmellyspaikkoja... Toisaalta viimekeväinen Mäntsälän taimivaihto ja -myynti oli niin hauskaa, että saatan tänä vuonna kylvää vähän enemmän ihan siitä ilosta, että kasvattamani taimet ilahduttavat sitten tulevia ostajiaan.
Pitäisiköhän puutöissä (tai miksei kotonakin) rakennella kasviobeliskin ja hillohyllyn jälkeen / ohella etukuistin ikkunoiden eteen ripustettavat taimihyllyt? Lautaa, ehkä reunalistat, reiät lautojen kulmiin, niistä ketjut läpi, ja koko komeus roikkumaan kattoon kiinnitettyihin koukkuihin. Sitten olisi tilaa laajentaa siemenharrastusta. Onhan minulla se kerrostalo (kuva vasemmalla), mutta jos tässä oikein tosissaan ryhtyy siemenöimään, tuo ei riitä mihinkään.
No, tuumataan. Täytyyhän minun jotakin tehdä, jotta minulla on tänne jotakin kirjoitettavaa :-)
Tai sitten alan pikkuhiljaa siirtyä joulujuttujen kirjoittamiseen...
Totta kai tässä saa vielä jotakin touhuta. Maa odottaa haravointia, vielä on kukkasipuleita istuttamatta (ne OmaPihan tulpsut muun muassa, kun haluaisin niiden kaveriksi jättipussillisen kevätkurjenmiekkoja ja / tai lumikelloja, ja vielä isot pussit eivät ole tulleet kaupoissa vastaan), ja arimpien kasvien talvisuojaustakin täytyy alkaa rakennella.
Keskustelin eilen puutarhamyymälässä mustaseljani kukkimisesta, ja toden totta: se kukkii kuulemma edellisen vuoden versoilla. Niillä, jotka tähän mennessä ovat aina paleltuneet ja jotka olen keväällä joutunut leikkaamaan kokonaan pois. Se siis ainakin täytyy suojata, puutarhan työntekijän ja aiempaan viestiin ystävältäni tulleen kommentin ohjeiden mukaisesti: kanaverkkoa, kuivia lehtiä ja katto pään päälle. Selja vaan on vähän hankalan mallinen, kun se harottaa oikealle ja vasemmalle. Saa olla verkko leveällä!
Syrikkä on toinen potentiaalisesti suojattava pensas. Ja joitakin herkkähipiäisimpiä perennojakin voisin peitellä: jalokellot, jotkut heucherat... olikohan vielä muita?
Olen ihan tyytyväinen luotettuani omaan intuitiooni noiden lavakaulusten väristä. Minusta niistä tuli oikein hyvät, ja meillä oli lisäksi Eka Vekaran kanssa huiman kivaa, kun niitä yhdessä hioimme ja maalasimme. Päädyin ostamaan valtticolor akvaa ja sävyttämään sen niin mustaksi kuin kartalta löytyi, olikohan sävy joku hiili tai noki tai vastaava. (Tarkistaa: ei kun piki. Hah. Niin tietysti.). Laitan vielä muovit kehikoiden sisäpinnalle, jotta puu ei sieltäkään ihan hetkättelyssä ala lahota, ja sitten vaan multaa ja kompostia sisään.
Kooltaan kaulukset ovat mallia FIN eli 1200 x 1000. Eiköhän viidessä kehikossa muutama pottu ja porkkana kasvateta. Ja vähän muutakin. Sitä valkosipulia <3 <3<3!Tulevan kevään istutusten suunnittelu onkin se, joka pitänee minut hengissä sitten, kun tämä kausi loppuu (ja lähestyvät jouluvalmistelut, joita RAKASTAN).
Kun tuskailen kauden päättymisen kanssa, ahkerimmat siemenkylväjät muistuttavat minua aina siitä, että voihan sen kauden aloittaa jo heti tammikuussa, kun kylmäpäisimpiä ja pisimpään itäviä siemeniä saa jo alkaa ripotella multaan. Tottahan se. En vain itse ole niitä ahkerimpia kylväjiä. Tähän saakka olen purkittanut vain omaan tarpeeseen, osaksi siksi, että kouliminen ei ole suosikkipuuhiani, ja osaksi siksi, että niille koulituille taimille ei ole tarpeeksi tilaa ja valoa tässä huushollissa. Kun Miehelle ja Vekarallekin pitää jättää vähän temmellyspaikkoja... Toisaalta viimekeväinen Mäntsälän taimivaihto ja -myynti oli niin hauskaa, että saatan tänä vuonna kylvää vähän enemmän ihan siitä ilosta, että kasvattamani taimet ilahduttavat sitten tulevia ostajiaan.
No, tuumataan. Täytyyhän minun jotakin tehdä, jotta minulla on tänne jotakin kirjoitettavaa :-)
Tai sitten alan pikkuhiljaa siirtyä joulujuttujen kirjoittamiseen...
torstai 2. syyskuuta 2010
Mopo pärähti käyntiin.
Vielä se ei karannut, mutta aika hilikulla oli. Onneksi oli vähän bensaa.
Kävin nimittäin puutarhamyymälöissä etsiskelemässä syysistutuksiin sopivia kasveja. Samalla hiplasin sipulipusseja. Tiedättehän: niitä, joissa on nätit värikuvat, iso hinta ja muutama sipuli sisällä. Ympärilläni alkoi leijailla sama pumpulimainen muusta maailmasta irrallaan oleva, pastellisävyissä väreilevä saippuakupla kuin postimyyntikuvastoja selatessa. Tuo, voi miten kaunis! Ooh, entä tuo! Ja tuo! Onpa UPEA väri, ja sopisi niin hyvin yhteen tämän kanssa. Häälyin hyllyjen edessä edestakaisin kuin koditon haamu ja yritin päättää, mitä ottaisin (ei tietenkään pitäisi ottaa mitään, kun en tiedä, mihin sipulit aion istuttaa). Siniviolettia? Tummaa, melkein mustaa purppuraa? Häikäisevän valkoista? Tuossakin on aivan mahtava vaaleanpunainen sekoitus. Voi itku.
Ensimmäisestä kaupasta ostin kuitenkin vain ne syysistutusten kasvit. Mutta sitten pöhkö menin toiseen, siinä vieressä.
Ja plop, pulpahdin sisään samaan kuplaan... Miten voikin niin hentoinen pallo imaista minut sisälleen niin kovin tehokkaasti, ja miten hankalaa sieltä on päästä pois. Alkoi uusi häälyntä, tuotako, vaiko tuota ja tätä? Jos viisi ostaisi, saisi edullisimman "ilmaiseksi". Viisi neljän hinnalla? No sehän jo kannattaa!
Joskus muinoin markkinoinnin guru Timo Rope sanoi kaiken ostamisen perustuvan tykkäämiseen, vaikka ostoksen pystyy perustelemaan itselleen järkiperustein. Jep, oikeasssa oli. Järkiperustelu: keksin paikan, mihin tulppaaneita voi ainakin istuttaa. Pyöräkatoksen päädyssä oleva pieni kukkapenkki on mielestäni niin valmis kuin se vain voi olla, eikä tarkoitukseni ole siinä olevia kasveja siirrellä mihinkään. Niinollen niiden (heucheraa, tiarellaa, ja kahta erilaista kuunliljaa) väleihin voi vallan mainiosti kairata muutaman kymmenen sipulia. Ecco: ostoskoriin päätyy valkoisen, punavioletin, punavioletti-valkoisen ja lisäksi punavioletin tulppaanin sipuleita. Muistinko mainita valkoiset? Entä punavioletit? Oi voi. Mutta ajatelkaa nyt, miten hienoilta värit näyttävät keltaista seinää vasten!
Hahhahhaa, ostinhan minä ensimmäisestäkin kaupasta. Kaksi 25 kappaleen pussia laukkoja, valkoisia ja violetteja. Voi elämän - ja kukkasipulien - kevät. Ajatus on istuttaa ne sini-violetti-valko-vihreään penkkiin, pulpahtelemaan esiin muiden kasvien lomasta kuin isot tikkarit (juu-u, juuri niinkuin Alan T. opettaa). Osasitteko jo yhteenlaskun? Minulla on viisikymmentä laukansipulia. 50, fifty. Femtio. Cinquanta. Cinquante. Fünfzig. Onhan se penkki seitsemän metriä leveä ja olisiko pari metriä syvä, mutta silti. Hei hei, mopo! Hyvää matkaa saippuakuplamaahan.
Nyt en osta kyllä enää ikinä mitään.
Paitsi ehkä huomenna.
Kävin nimittäin puutarhamyymälöissä etsiskelemässä syysistutuksiin sopivia kasveja. Samalla hiplasin sipulipusseja. Tiedättehän: niitä, joissa on nätit värikuvat, iso hinta ja muutama sipuli sisällä. Ympärilläni alkoi leijailla sama pumpulimainen muusta maailmasta irrallaan oleva, pastellisävyissä väreilevä saippuakupla kuin postimyyntikuvastoja selatessa. Tuo, voi miten kaunis! Ooh, entä tuo! Ja tuo! Onpa UPEA väri, ja sopisi niin hyvin yhteen tämän kanssa. Häälyin hyllyjen edessä edestakaisin kuin koditon haamu ja yritin päättää, mitä ottaisin (ei tietenkään pitäisi ottaa mitään, kun en tiedä, mihin sipulit aion istuttaa). Siniviolettia? Tummaa, melkein mustaa purppuraa? Häikäisevän valkoista? Tuossakin on aivan mahtava vaaleanpunainen sekoitus. Voi itku.
Ensimmäisestä kaupasta ostin kuitenkin vain ne syysistutusten kasvit. Mutta sitten pöhkö menin toiseen, siinä vieressä.
Ja plop, pulpahdin sisään samaan kuplaan... Miten voikin niin hentoinen pallo imaista minut sisälleen niin kovin tehokkaasti, ja miten hankalaa sieltä on päästä pois. Alkoi uusi häälyntä, tuotako, vaiko tuota ja tätä? Jos viisi ostaisi, saisi edullisimman "ilmaiseksi". Viisi neljän hinnalla? No sehän jo kannattaa!
Joskus muinoin markkinoinnin guru Timo Rope sanoi kaiken ostamisen perustuvan tykkäämiseen, vaikka ostoksen pystyy perustelemaan itselleen järkiperustein. Jep, oikeasssa oli. Järkiperustelu: keksin paikan, mihin tulppaaneita voi ainakin istuttaa. Pyöräkatoksen päädyssä oleva pieni kukkapenkki on mielestäni niin valmis kuin se vain voi olla, eikä tarkoitukseni ole siinä olevia kasveja siirrellä mihinkään. Niinollen niiden (heucheraa, tiarellaa, ja kahta erilaista kuunliljaa) väleihin voi vallan mainiosti kairata muutaman kymmenen sipulia. Ecco: ostoskoriin päätyy valkoisen, punavioletin, punavioletti-valkoisen ja lisäksi punavioletin tulppaanin sipuleita. Muistinko mainita valkoiset? Entä punavioletit? Oi voi. Mutta ajatelkaa nyt, miten hienoilta värit näyttävät keltaista seinää vasten!
Hahhahhaa, ostinhan minä ensimmäisestäkin kaupasta. Kaksi 25 kappaleen pussia laukkoja, valkoisia ja violetteja. Voi elämän - ja kukkasipulien - kevät. Ajatus on istuttaa ne sini-violetti-valko-vihreään penkkiin, pulpahtelemaan esiin muiden kasvien lomasta kuin isot tikkarit (juu-u, juuri niinkuin Alan T. opettaa). Osasitteko jo yhteenlaskun? Minulla on viisikymmentä laukansipulia. 50, fifty. Femtio. Cinquanta. Cinquante. Fünfzig. Onhan se penkki seitsemän metriä leveä ja olisiko pari metriä syvä, mutta silti. Hei hei, mopo! Hyvää matkaa saippuakuplamaahan.
Nyt en osta kyllä enää ikinä mitään.
Paitsi ehkä huomenna.
perjantai 27. elokuuta 2010
Ei se auta, syksy tulee.
Hieman alkaa olla haikea mieli. Kohta on sanottava taas puoleksi vuodeksi jäähyväiset puutarhatöille. On ollut pitkä ja kaunis kevät sekä hieno ja hikinen kesä. Nyt ei enää ole paljon tehtävissä, eikä tehtävääkään. Syyslannoitus on hoidettu, kiitos ihmeellisten taivaallisten vesihanojen, jotka olivat pari päivää vain kahdessa asennossa, vuorotellen On-Off-On-Off. Ihan niinkuin lapsi olisi leikkinyt hanoilla: "Täältä tulee TÄYSILLÄ, nyt mä laitan tämän kiinni, ja taas täältä tulee TÄYSILLÄ, no nyt mä laitan tämän kiinni. TÄYSILLÄ. Kiinni. TÄYSILLÄ. Kiinni."
Yritin muka osua tuohon "kiinni" -väliin levittelemään sitä lannoitetta, mutta turha toivo. Keltaisessa sadetakkisaunassa jouduin kävelemään plantaasia edestakaisin, ja homman tultua valmiiksi olin niin hikinen, että olisi ollut ihan sama kastua sateessa. Puu-uh.
Mitäs sitä muuta pitäisi vielä tehdä, tai mitä vielä voisi tehdä? Toki kokonainen kukkasipuliarmeija odottaa vielä maahanpääsyä, mutta toistaiseksi ne odottavat vain minun mielessäni / kauppojen hyllyillä, joten niiden kanssa ei ole niin suurta hätää. Siemeniä pitäisi joistakin kasveista muistaa kerätä talteen (osan olen jo kerännytkin), että talven selän taittuessa olisi taas värkättävää. Tai talven ja talven. Ehkä olisin kerrankin kaukaa viisas ja kylväisin kylmäkäsittelyä tarvitsevat siemenet multiin jo syksyllä. Purkit voisi sitten kiikuttaa ulos, kun kylmä kangistaa nopeasti, ja antaa siemenöisten värjötellä siellä, luonnollisessa jääkaapissa, sen sijaan, että valloittaisin sen varsinaisen jääkaapin kylmälokerot tuossa helmi-maaliskuun korvalla. Hmm, tämähän vaatii siemenasioihin orientoitumista aivan lähihetkinä!
Orientoitua pitää tosin muutenkin, kun syksyn ensimmäinen siemenketjukirje lähtee viikonlopun jälkeen liikkeelle kohti meitä kasvunalkuja isoavia. Taas saa rapistella (yleensä) iiiisossa kirjekuoressa saapuvia pikkupussukoita, etsiä tyystin täysin tuntemattomista kasveista lisätietoa ja langeta jälleen isompaan siemensatsiin kuin mitä kukaan järjellinen ihminen tekisi. Järjen veiiiit, ja minusta orjan teiiit... Onneksi omista jemmoista voi sitten myös laittaa saalista seuraaville kirjeen vastaanottajille, muutenhan täällä olisi kerrostalo tupaten täynnä eikä riittäisikään.
Selvennys: kerrostalo on pyörällinen ritiläkorivaunu (à la Elfa, mutta Liitelistä ostettu), johon siemenkylvöt pääsevät keväisin asustelemaan sitä mukaa kuin niitä tulee. Taimivaiheessa vaunu asukkeineen pääsee sitten pikkuhiljaa, säiden salliessa, ulos suojaiseen nurkkaan tuomaan jännitystä pikkukasvien elämään, ja pyörien ansiosta taimet saa helposti myös takaisin sisälle. Karaiseminen ei tunnu niin karskilta puuhalta, kun taimet köröttelevät nätisti korivaunussa edestakaisin kuin päiväkotiporukka bussiretkellä.
Mutta eipä mennä asioiden edelle. Maaliskuuhun on vielä hetken aikaa lyhyempi matka taaksepäin kuin eteenpäin. Ja ennen seuraavaa maaliskuuta tapahtuu vielä kaikenlaista.
Kuten ne kukkasipulit. Tämä on se vuoden toinen kipiäkissavaihe, kun puutarhamyymälät lähettävät - vaikka toistaiseksi en kyllä ole saanut postia kuin yhdestä - esitteitään täynnä toinen toistaan hemaisevampia kevätkukkijoita. Se värien... miten sitä nyt kuvaisi... englannin kielessä on täsmälleen oikea ilmaus asialle: oozing. Colour oozing. Värit valuvat ulos kuvastoista hitaasti, lempeästi, ja kietoutuvat ympärille kuin pehmeistä pehmein huopa. Vaaleanpunaista, upeita violetin sävyjä vaaleasta syvään purppurantummaan, niin kirkasta punaista, että tarvitaan aurinkolasit pelkästään kuvan katsomiseen, silmiähäikäisevän valkoista... aah ja ooh. Ripsureunaista, kerrattua, papukaijaa, liljatulppaania. (Olen siis hulluna tulppaaneihin, vaikka kyllä silmä vilkkuu myös kevätiiristen perään.) Pidän kaksin käsin kiinni lompakostani - ei, vaan esitteestä, ja istun sen lompakon päällä - ja taistelen kiusauksia vastaan kuin Daavid. Meinasin ensin verrata itseäni Don Quijoteen, mutta vielä on tahto ollut lujempi kuin tuulimyllyt. (Mikä oiva aasinsilta hollantilaisten kasviylpeyteen.) Ensi keväänäkään pihallamme ei siis huoju tulppaanien meri. Mutta ehkä joku pieni vaaleanpunainen vesilätäkkö...?
Taas olen jo keväässä. Tässä sen näkee, puutarhaihmisen mielen. Talvi on vain viheliäinen kiusankappale kahden pihakauden välissä, piikki puutarhaharrastelijan lihassa ja sydämessä.
Kröhöm. Asiaan. Syystoimet. Mitäs muuta olenkaan tehnyt...?
Hilloa. Tai tänään chutney´a. Pistelin viimeiset raparperit pakettiin omenoiden, punasipulin, rusinoiden ja mausteiden kanssa. On ihan super-cali-fragil-istic-espi-ali-dociouksen hyvää, sekä kalan että varsinkin kanan lisukkeena. Kokeilkaapa (reseptistä kiitos taas jollekin muinaiselle aikakausaviisille):
Raparperichutney
500 g raparperinvarsia
1/2 kesäkurpitsa tai
2 hapahkoa omenaa
1/2 chiliä (kannattaa poistaa siemenet)
1 iso punasipuli
4 rkl omenamehua
2 rkl valkoviinietikkaa
2 dl sokeria
1 tl suolaa
1 tl kanelia tai kardemummaa
10 valkopippuria - eikä yhtään enempää tai vähempää ;-)
1 dl rusinoita
Kuori ja pilko rapaperit sekä kesäkurpitsa / omenat. Silppua chili ja kuorittu sipuli. Mittaa kaikki aineet kattilaan ja kiehauta. Alenna lieden lämpöä ja hauduta hiljakseen ilman kantta puolisen tuntia. Sekoita välillä. Tarkista maku ja lisää tarvittaessa suolaa tai etikkaa. Purkita kuumiin purkkeihin ja sulje kannet hyvin.
En tiedä, kuinka pitkä säilyvyys tuolla on, sillä meillä se menee lurps ja nam...
Tänään keittämääni herkkuun ei muuten tullut enää aivan tuota puolta kiloa raparperia, mutta so not. (Olen katsellut tv:stä brittiläistä Nigel Slateria, jonka punaisena lankana kokkailussa on, että reseptit ovat vain suuntaviivoja. Keittokirjalle siis kyytiä! Mainio ohjelmasarja, näkyy vissiin vielä hetkisen ajan Kolmosen netin kautta, vaikka telkkarista jo loppuikin.) Pääasia, että sain omat raparperit käytetyksi. Omista puheen ollen... tunnustanko? En tunnusta. Tunnustan kumminkin. Sen verran puusilmä olin, että OSTIN chutneyn omenat sen sijaan, että olisin mennyt pihalle, ojentanut käteni ja poiminut ne suoraan puusta...
Huomenna lupaan tehdä jotain omistakin omenoista.
Yritin muka osua tuohon "kiinni" -väliin levittelemään sitä lannoitetta, mutta turha toivo. Keltaisessa sadetakkisaunassa jouduin kävelemään plantaasia edestakaisin, ja homman tultua valmiiksi olin niin hikinen, että olisi ollut ihan sama kastua sateessa. Puu-uh.
Mitäs sitä muuta pitäisi vielä tehdä, tai mitä vielä voisi tehdä? Toki kokonainen kukkasipuliarmeija odottaa vielä maahanpääsyä, mutta toistaiseksi ne odottavat vain minun mielessäni / kauppojen hyllyillä, joten niiden kanssa ei ole niin suurta hätää. Siemeniä pitäisi joistakin kasveista muistaa kerätä talteen (osan olen jo kerännytkin), että talven selän taittuessa olisi taas värkättävää. Tai talven ja talven. Ehkä olisin kerrankin kaukaa viisas ja kylväisin kylmäkäsittelyä tarvitsevat siemenet multiin jo syksyllä. Purkit voisi sitten kiikuttaa ulos, kun kylmä kangistaa nopeasti, ja antaa siemenöisten värjötellä siellä, luonnollisessa jääkaapissa, sen sijaan, että valloittaisin sen varsinaisen jääkaapin kylmälokerot tuossa helmi-maaliskuun korvalla. Hmm, tämähän vaatii siemenasioihin orientoitumista aivan lähihetkinä!
Orientoitua pitää tosin muutenkin, kun syksyn ensimmäinen siemenketjukirje lähtee viikonlopun jälkeen liikkeelle kohti meitä kasvunalkuja isoavia. Taas saa rapistella (yleensä) iiiisossa kirjekuoressa saapuvia pikkupussukoita, etsiä tyystin täysin tuntemattomista kasveista lisätietoa ja langeta jälleen isompaan siemensatsiin kuin mitä kukaan järjellinen ihminen tekisi. Järjen veiiiit, ja minusta orjan teiiit... Onneksi omista jemmoista voi sitten myös laittaa saalista seuraaville kirjeen vastaanottajille, muutenhan täällä olisi kerrostalo tupaten täynnä eikä riittäisikään.
Selvennys: kerrostalo on pyörällinen ritiläkorivaunu (à la Elfa, mutta Liitelistä ostettu), johon siemenkylvöt pääsevät keväisin asustelemaan sitä mukaa kuin niitä tulee. Taimivaiheessa vaunu asukkeineen pääsee sitten pikkuhiljaa, säiden salliessa, ulos suojaiseen nurkkaan tuomaan jännitystä pikkukasvien elämään, ja pyörien ansiosta taimet saa helposti myös takaisin sisälle. Karaiseminen ei tunnu niin karskilta puuhalta, kun taimet köröttelevät nätisti korivaunussa edestakaisin kuin päiväkotiporukka bussiretkellä.
Mutta eipä mennä asioiden edelle. Maaliskuuhun on vielä hetken aikaa lyhyempi matka taaksepäin kuin eteenpäin. Ja ennen seuraavaa maaliskuuta tapahtuu vielä kaikenlaista.
Kuten ne kukkasipulit. Tämä on se vuoden toinen kipiäkissavaihe, kun puutarhamyymälät lähettävät - vaikka toistaiseksi en kyllä ole saanut postia kuin yhdestä - esitteitään täynnä toinen toistaan hemaisevampia kevätkukkijoita. Se värien... miten sitä nyt kuvaisi... englannin kielessä on täsmälleen oikea ilmaus asialle: oozing. Colour oozing. Värit valuvat ulos kuvastoista hitaasti, lempeästi, ja kietoutuvat ympärille kuin pehmeistä pehmein huopa. Vaaleanpunaista, upeita violetin sävyjä vaaleasta syvään purppurantummaan, niin kirkasta punaista, että tarvitaan aurinkolasit pelkästään kuvan katsomiseen, silmiähäikäisevän valkoista... aah ja ooh. Ripsureunaista, kerrattua, papukaijaa, liljatulppaania. (Olen siis hulluna tulppaaneihin, vaikka kyllä silmä vilkkuu myös kevätiiristen perään.) Pidän kaksin käsin kiinni lompakostani - ei, vaan esitteestä, ja istun sen lompakon päällä - ja taistelen kiusauksia vastaan kuin Daavid. Meinasin ensin verrata itseäni Don Quijoteen, mutta vielä on tahto ollut lujempi kuin tuulimyllyt. (Mikä oiva aasinsilta hollantilaisten kasviylpeyteen.) Ensi keväänäkään pihallamme ei siis huoju tulppaanien meri. Mutta ehkä joku pieni vaaleanpunainen vesilätäkkö...?
Taas olen jo keväässä. Tässä sen näkee, puutarhaihmisen mielen. Talvi on vain viheliäinen kiusankappale kahden pihakauden välissä, piikki puutarhaharrastelijan lihassa ja sydämessä.
Kröhöm. Asiaan. Syystoimet. Mitäs muuta olenkaan tehnyt...?
Hilloa. Tai tänään chutney´a. Pistelin viimeiset raparperit pakettiin omenoiden, punasipulin, rusinoiden ja mausteiden kanssa. On ihan super-cali-fragil-istic-espi-ali-dociouksen hyvää, sekä kalan että varsinkin kanan lisukkeena. Kokeilkaapa (reseptistä kiitos taas jollekin muinaiselle aikakausaviisille):
Raparperichutney
500 g raparperinvarsia
1/2 kesäkurpitsa tai
2 hapahkoa omenaa
1/2 chiliä (kannattaa poistaa siemenet)
1 iso punasipuli
4 rkl omenamehua
2 rkl valkoviinietikkaa
2 dl sokeria
1 tl suolaa
1 tl kanelia tai kardemummaa
10 valkopippuria - eikä yhtään enempää tai vähempää ;-)
1 dl rusinoita
Kuori ja pilko rapaperit sekä kesäkurpitsa / omenat. Silppua chili ja kuorittu sipuli. Mittaa kaikki aineet kattilaan ja kiehauta. Alenna lieden lämpöä ja hauduta hiljakseen ilman kantta puolisen tuntia. Sekoita välillä. Tarkista maku ja lisää tarvittaessa suolaa tai etikkaa. Purkita kuumiin purkkeihin ja sulje kannet hyvin.
En tiedä, kuinka pitkä säilyvyys tuolla on, sillä meillä se menee lurps ja nam...
Tänään keittämääni herkkuun ei muuten tullut enää aivan tuota puolta kiloa raparperia, mutta so not. (Olen katsellut tv:stä brittiläistä Nigel Slateria, jonka punaisena lankana kokkailussa on, että reseptit ovat vain suuntaviivoja. Keittokirjalle siis kyytiä! Mainio ohjelmasarja, näkyy vissiin vielä hetkisen ajan Kolmosen netin kautta, vaikka telkkarista jo loppuikin.) Pääasia, että sain omat raparperit käytetyksi. Omista puheen ollen... tunnustanko? En tunnusta. Tunnustan kumminkin. Sen verran puusilmä olin, että OSTIN chutneyn omenat sen sijaan, että olisin mennyt pihalle, ojentanut käteni ja poiminut ne suoraan puusta...
Huomenna lupaan tehdä jotain omistakin omenoista.
Tilaa:
Kommentit (Atom)