Lunta tupaan.

Sitä tuli taas lisää. Voi ÄRMÄKE!! Melkein koko eilisen päivän satoi, vaikka rintaman piti olla kapea ja liikkua nopeasti kohti itää. Hah. Puiden oksat notkuvat taas valkoisina, ja Herra Mies teki jopa lumityöt aamulla. Onneksi aurinko on tehnyt jo myyräntyötä lumikinoksissa, uutta mahtui taas tilalle...

Muutenkin on tullut lunta tupaan: viidestätoista hätäistutetusta akileijan taimesta pystyssä on enää viisi-kuusi (riippuu uskon määrästä). Kyllä harmittaa: olisin niin mielelläni nähnyt kaikki kasvamassa. Pidän akileijan lehtien muodosta ja kasvutavasta kovasti, ja nämä ovat / olisivat olleet vielä mallia "aurea variegata". Kukan väriä en edes muista, sillä sain siemenet eräältä puutarhaystävältäni. Hän kyllä varmasti mainitsi tämänkin asian, mutta kun en kirjoittanut sitä ylös, kukan väri saa olla sitten tulevien vuosien ylläri. Jos nuo reppanat nyt koskaan pääsevät kukintaan saakka... Byää, kun tympii!

Lisäksi sain vielä flunssan. En ole ihan hirveän yllättynyt, sillä Eka Vekara sai kovan nuhan ja yskän alkuviikosta. Vaikka sitä kuinka koittaa käyttää käsidesiä ja pitää hygieniasta muuten huolta, flunssaistakaan lasta on vaikeaa olla pussailematta... Eipä siihen paljon ole siis sanomista, jos itselläkin alkaa nenä valua ja yskä ronkua keuhkoputkissa. Harmittaa, sillä esimerkiksi juuri nyt ulkona on aivan fantastisen hieno alkuillan hetki. Perheen miehet lähtivät sacher-kakun sulatukseen ulos (HM täyttää tänään vuosia) ja harrastavat näköjään tällä hetkellä lumipallokeilailua tai jotakin muuta yhtä mielekästä puuhaa, ja olisin mielelläni mukana. Sen sijaan istun sisällä pino nenäliinoja käden ulottuvilla ja aivastelen. Pärskis!

Taudista huolimatta kotityöt on hoidettava, ja seuraavaksi onkin luvassa taitolajien taitolaji: ruoanlaitto flunssaisena. Olen aina silloin ihan neuroottinen käsienpesijä; lotraan saippuavedellä joka välissä. Varmasti, mikäli joku pöpö ruokaan eksyisi, se keittäessä henkensä heittäisi, mutta en vain osaa toimia toisinkaan. Mielummin keitän katkarapu- kuin pöpörisottoa ;-P Ah, risottot ovat ihania! Se kermaisen pehmeä riisimassa, parmesan, valkoviiniloraus... voisin syödä - ja valitettavasti yleensä syönkin - sitä vaikka kuinka. Kyllä italialaisesta keittiöstä tulee aarteita, ei voi muuta sanoa.

Osaavat ne teollisetkin valmistajat. Ostin päivänä muutamana valmislihapullia, jotka paketin päällä tituleerattiin kreikkalaisiksi lihapulliksi. Olisivatkohan olleet vaikka Atrian tekemiä. EV ihastui niihin aivan ikihyväksi, ja tilasi heti ensi tilassa niitä uudelleen. Tänään hän häikäisi synttärivieraat gourmandiasenteellaan, kun lapset tekivät muovailuvahasta meille aikuisille tilaustemme mukaisesti ravintola-annoksia. Yksi vieraista pyysi perunamuusia ja lihapullia, ja tarjoilija EV kysyi: "Tavallisia vai kreikkalaisia? Kreikkalaiset ovat tosi hyviä." Siinä meinasi asiakkaalta mennä kaffet väärään kurkkuun...

Jaha, nyt loppui tämä puuha: EV huuteli takakuistin ovesta, että äitiiii, mä haluun saunaan. Tämä äiti nostaa siis hihat ylös ja lähtee kiukaan sytytykseen. Hei seuraavaan kertaan!

Pää repeää.

Voi itku, mitä menin tekemään. Istuin tänään taas aurinkomatkalla talonnurkalla, ja annoin ajatusteni vaellella ympäri pihaa. Siinä lähtivät pahaisesti kierrokset nousemaan, ja ennen kuin sain suitsista vedetyksi, hepo läks. Ihan vuoria en siirrellyt, mutta roskakatoksen kylläkin. Lisäksi irrotin osan asfaltista, rakensin uuden ulkokuistin pätkän, ladoin pihakivistä uudet, pehmeästi kaartuvat polut ympäri talon, tein köynnösportin talonnurkalle, rakensin autokatoksen, nostin pystyyn lipputangon sille suunniteltuun paikkaan, ja sain kuin sainkin kasvihuoneen!

Nyt olen ihan ratkeamispisteessä, kun haaveet pyrkivät ulos joka rööristä, mutta mihinkään niistä ei voi tarttua ja ryhtyä toimeen. Kuten todettua: "ammattimainen haaveilija".

Turhautuneisuuden syövereistä yritin katseen voimalla sulattaa lumikinoksia ja monen sentin paksuista jääkerrosta sen pirskatin asfaltin päällä, mutta ei anna vieläkään talvi periksi. Hanget kyllä kohahtelevat matalammiksi, se täytyy myöntää, ja pieniä puroja valuu kohti viemäriä. Jos talvi tuli kerralla rysähtäen, se näköjään poistuu meitä kärsimättömiä ivaten ja oikein kiusallaankin viivyttelee lähtöään.

Siemenkylvöt onneksi yrittävät parhaansa tuodakseen kevättä lähemmäs. Jouduin tekemään "hätäsektion" ja koulimaan akileijat, vaikka olivat vasta sirkkalehtiasteella. Saa nähdä, mitä niille tapahtuu... Halusin kuitenkin edes yrittää turvata vielä pystyssä olevien pikkutaimien eloonjäämismahdollisuudet, sillä taimipolte tai muu inha sieni hiipi jo yhdessä nurkassa kylvöalustaa ja kaatoi taimireppanoita kuin, no, heinää.

Pensaskärhön siemenistä on yllättävän moni itänyt. Tai ehkä niiden itävyys tavallisestikin on hyvä; itse en vain ole koskaan aiemmin yrittänyt kasvattaa sitä siemenestä, joten tomerat pikkulehdet olivat iloinen yllätys!

Kaikki muut kylvöt ovatkin sitten pelkkää mustaa täynnä. Lisäksi osa ulkona kylmäkäsittelyssä olevista on harmittavasti jäätynyt lumenkin suojassa; täytyy toivoa, että pikkuhiljaa lauhtuva sää herättelee siemenet koomasta ja astioissa lähdetään kasvulinjalle kaikesta huolimatta.

Eka Vekaran henkkohtaiset siemenkylvöt, kaksi passionhedelmän siementä ja olisikohan ollut kahdeksan kiivinpipanaa, ovat hänen pettymyksekseen - ja miksei minunkin - nekin vielä ylösnousemusta harkitsevassa vaiheessa. Yritän kovasti koukuttaa pikkuheppua puutarhuroinnin ihmeelliseen maailmaan, mutta harmi kyllä hän osui nyt valitsemaan hämäläistyyppisiä siemeniä kärsimättömän odotuksensa kohteeksi. Into ehtii laantua hyvän aikaa ennen kuin mullasta nousee mitään näkyville! Olisi pitänyt vissiin valita raiheinää :-D

Onko hiihtokuninkaan äiti hiihtokuningatar?

Eka Vekara hiihti ensimmäisissä "oikeissa" hiihtokilpailuissaan tänään 2005-2006 -syntyneiden sarjassa kolmanneksi! Voi että pieni mies voi olla pollea!! Ja urhea: pakkasta oli -17 astetta ja tuuli niin, että tukka lähti, mutta niin vaan heppula veteli 50 sekunnin ajan ladulla kuin tuulispää, ja kohtalaisen hyvällä tyylillä vielä, vaikka itse sanonkin.

Pelkäsin koko ajan palkintojen jaon jälkeen, että hiihtokuningas pussaa pokaaliaan ja huulet jäätyy siihen kiinni :-D Varpaat kyllä kylmenivät monoissa, joita ei kuitenkaan, mitenkään, milloinkaan voinut ennen autoon takaisin istumista ottaa pois. Pitihän sitä nyt sentään myös näyttää hiihtosankarilta.

Kuningataräiti sai tosissaan hypähdellä Hevisauruksen tahdissa, vaikka oli pakkautunut nahkarukkasten ja toppahousujen ja untuvatakin ja huopatossujen sisään varsin tukevasti. Kaikista kehon osista peukalot päättivät jäätyä eniten. Käsittämätöntä. Herra Mies sentään teki töitä lämpimänä pysyäkseen ja laski liukurilla EV:n kanssa vuorotahtia, laskiaistapahtumassa kun oltiin. Se on hassun ja hienon rajamailla, kun 185 senttiä ja 90 kiloa miestä viilettää muoviläpyskä pepun alla mäkeä alas. Minä keskityin kuulumisten vaihtoon tuttujen äitien kanssa...

Harmi, että oli niin äärettömän kova tuuli, ja ankara pakkanen siihen lisäksi. Jos olisi ollut hieman armollisempaa, auringossa seisoskelu olisi tuntunut aivan upealta. Kevätahavahan siinä tosin olisi talven kalventamaa naamavärkkiä uhannut. Nyt, jos oikein kovasti tuijotan, voin sanoa, että posket ovat viiman ansiosta hieman punaiset. Nenä sen sijaan on lähes valkoinen, niin arktiset olosuhteet tänään olivat, ja ovat edelleen tästä ikkunasta ulos katsoessani. Aurinko kyllä paistaa aivan ihanasti vieläkin! Päivä on todella pidentynyt. Kyllä se kesä tulee!

Kesän odotuksesta puheenollen: olen kärsinyt ensimmäiset kylvötappioni, ja vielä todella harmittavalla tavalla. Joka ainoa niistä pontevista hopeaeukalyptuksen aluista otti ja nyykähti. Hengetönnä kaikki tyynni. Ja niin hienosti kun aloittivat... Pitää ottaa uusintakylvöt, ja toivoa parempaa menestystä. Mikähän ihme etiäinen saikin minut ostamaan kaksi pussia siemeniä?? Oman tappion havaitseminen tänään ei kuitenkaan harmittanut ihan niin paljon, kun pienen miehen aito onni Elämän Ensimmäisestä Pokaalista täytti koko kodin. Toivottavasti hän ei halua nukkua sen kanssa!

Kuningataräidin elämä ei kuitenkaan kovin kuninkaalliseksi menestyksen myötä muuttunut. Hiihtokuningas ja hänen isänsä lähtivät pelaamaan sählyä, ja äiti käärii nyt hihat ja lähtee lämmittämään saunaa.

Jyvät akanoista.

Tänään olen elänyt yhden hyvän esimerkin siitä, että puutarhaharrastus on minulle TODELLA iso ja tärkeä juttu. Erottelin nimittäin jyviä (siemeniä) akanoista.

Olin viime kesänä jemmannut tähkiä ja röyhyjä (tai jotain sellaisia) kahdesta koristeheinästä: niittyräpelöstä ja hopeatoposta. Ajattelin, että niistä on sitten kätevää ravistella siemenet talteen, kunhan hörsylät ovat kuivuneet.

No ei.

Hopeatopon viljanvaaleat tähkät piilottelivat pienenpienet, nuppineulan terävän pään kokoiset siemenensä kyllä niin vihoviimeisen tiiviisti, että. Ravistelin ja pyörittelin, ilman tulosta. Hyppyytin ja hetkutin, ilman tulosta. Lopulta levitin kaiken letkeälle muoviselle leikkuulaudalle, ja aloin jauhaa. Laudan karheaa pintaa vasten akanat hajosivat pikkuhiljaa, ja siemenet paljastuivat vihdoin ja viimein.

Sen jälkeen ongelmana oli saada ne akanat huitshittoon siitä muovin päältä. Minä heiluttelin ja hetkutin. Ilman tulosta. Sheikkasin ja jytistin. Ilman tulosta. Lopulta päädyin hennon kesätuulen tavoin puhaltelemaan pitkin muovin pintaa, sillä tuloksella, että akanat pikkuhiljaa levisivät ympäri kodinhoitohuoneen allasta - ja pöytää. Meni siinä joitakin siemeniä mukana, mutta hirveän puhkumisen ja puhaltelun (Iso Paha Susi olisi saanut kyllä tiilitalonkin kumoon - kärsivällisyydellä) jälkeen minulla oli siedettävän siisti kokoelma siemeniä ja akananrippeitä.

Ja sama uudestaan niittyräpelön palleroiden kanssa. Siitä huomasin ottaa jo kuvatkin.


Ilman akanoita - kutakuinkin.





Akanoiden kera - on niitä siellä!

 

Onneksi ei ollut flunssaa. Ja tuli testatuksi, että ei ole heinänuhaakaan. Jos noihin olisi aivastanut... Hain tässä vaiheessa avuksi jo pienet keittiösiivilät, ja koitin niiden avulla ensin hiertää akanankuoria auki ja sen jälkeen vain erotella siemenet ja suurimmat roskat toisistaan.

Kyllä minä itseäni melko pöhkönä pidin, mutta kukapa rakastunut ei pöhkösti välillä käyttäytyisi. Ja minä rakastan puutarhapuuhia!

Jos kylvöksistä ei nouse heinän heinää... sitten minua vasta naurattaakin. Vaan onpahan antaumuksella tehty hommia :-D

Asiasta toiseen. Jälleen kerran tuli testatuksi se, että pitää miettiä mitä toivoo. Kävi nimittäin niin ällistyttävän ihmeellisesti, että postin ystävällinen kyyti toi laatikkoon tänään Siljalta Ystävänpäivälahjakortin, joka oikeuttaa yhteen A-C-luokan hyttiin mm. Tukholman risteilyllä. Voitteko kuvitella? Siltä istumalta (en istunut lattialla, vaikka hämmästyksestä melkein pyllähdinkin) otin kolme loikkaa tietokoneelle ja varasin itselleni A-luokan hytin kohti Älvsjötä. Nordiska Trädgårdar, täältä TODELLAKIN tullaan.

Kaiken lisäksi hoksasin laittaa matkasta viestin parille sellaiselle rakkaalle ystävälle, joiden tiesin voivan tarttua houkutukseen, mutta jotka eivät ehkä piittaa tuon taivaallista puutarhamessuista (sinne en välttämättä niin kaipaa seuraa). Saan kuitenkin viettää heidän kanssaan hienoa aikaa laivamatkoilla edestakaisin, ja he - elleivät vastoin ennakkokäsitystäni kuitenkin lähde messuille - viihtyvät taatusti Tukholman muissa huvituksissa päivän ajan. Jippii, mahtava matka vaikuttaisi olevan tulossa!!

Toinen oletettavasti kiva reissu on luvassa jo huomenna, kun lähden kolmen muun naisen kanssa Tampesteriin Naisten Pankin valtakunnalliseen happeningiin. Elämä on tosiaankin LAIFFIA tällä hetkellä.

Ja kevätkin on tulossa, lumesta ja pakkasesta huolimatta. Eilen ja tänään on ollut komea sää. Vaikka kylmä.

Kyllä kummenee!!

Ette takuulla usko tätä, kun en usko oikein itsekään, mutta eikös tässä ihan ilmiselvästi ole kokonaista neljä hopeaeukalyptuksen (niitä tähän on kylvetty) terhakkaa alkua. On, on!! Siinä ne töröttää tärkeän näköisinä niinkuin olisivat suurempaakin suunnittelemassa.

Ja etteikö muka usko siirtäisi vuoria ja tuijotus saisi siemeniä itämään, mitä?

Toinen vuorensiirto-osasto tapahtui viikonloppuna ikeeassa. Pitkään jos pitkäänkin olin haaveillut eteiseen pöytätasosta tai vastaavasta. Jostakin, jonka uumeniin saisi tavalla tai toisella kätketyksi eteisen muilla tasoilla loihuavat avaimet, nappikuulokkeet, lompakot, nenäliinapaketit, mainitsinko jo avaimet ja autonavaimet... Ja simsalabim: siinä on taso (jota myös sivupöydäksi voi kutsua). Taikaan tarvittiin elementti, jota en tähän saakka ollut huomannut. Piti ottaa mies mukaan kauppaan. Johan lähti tasoa pukkaamaan auton takakontista sisään (paketti painoi muuten 28 kiloa, joten oli ihan tyrällisyysriskinkin kannalta kivaa, että mies oli mukana).

Tänään olin taas puutöissä kansalaisopistolla. Pesuhuoneen pikkupenkki lähti syntymään aika rivakasti! Edellinen on vielä hengissä, mutta on ollut disponibiliteetissä jalkojensa vinouden = istujan kannalta epäturvallisuuden (tähän ei minusta sovi turvattomuuden) eksistenssinsä vuoksi. Mäntylautaa käytän, taas. Oikohöylää, tasohöylää ja sirkkeliä saivat tuta ne pätkät, joita Puumestasta Keravalta jälleen hain (siellä ollaan tosi kärsivällisiä ja ystävällisiä tällaisia pienostajiakin kohtaan, minkä ilolla panen aina merkille). Ja tattada-taa: Puuseppää konsultoituani päädyin jälleen tuntemattoman työkalun, jyrsimen ääreen. Pyöristin joka ainoan reunan laudan- ja rimanpätkistä, jotka penkkiin ovat päätymässä. Ei pitäisi olla paljaallakaan pepulla ikävää istuskella.

Puuosista tuli aika kivannäköiset, kun jokainen reuna, siis myös päätyreunat, ovat pyöreähköt. Ensi kerralla ei tarvinne enää kuin koota kapine, ja sitten sillä voi alkaa paraatipuoltaan saunan tauolla lepuuttaa. Tekisi kylläkin mieli käsitellä se vielä jollakin, jotta se ei ihan saman tien imaisisi kosteutta itseensä. Mahtaakohan saunasuojatuotteita saada sävytettyinä? Mahtaa, sanoo hän googlauksen jälkeen. Jos tekisi männystä vähän tummemman.

Ensi kerralla joudun kantamaan koululle myös sen tiikkihyllyn alakaapin. Eivät nimittäin ainakaan minun konsteillani irtoa ne liukuovet, jotka kaapissa ovat. Ovet pitäisi saada käsitellyiksi irrallaan toisistaan, sillä ne, kuten kunnon liukuovien kuuluu, menevät osaksi limittäin eikä sinne väliin pääse siklillä erkkikään. Pitää tuumata yhdessä Puusepän kanssa, miten asia kannattaisi hoitaa.

Olen edelleen ihan lapsellisen innoissani kaikesta uudesta, mitä kurssilla opin. Haluan ehdottomasti jatkaa tätä ensi syksynä!

"Ei kai se siitä tuijottamalla kummene?"

Ei se kummene, ei. Ja siitä huolimatta tuhannet ja taas tuhannet ihmiset ympäri maailmaa sitä takuuvarmasti yrittävät. Jos se sittenkin kummenis? Jos tapahtuisi maailman ihme ja saisi siemenet itämään pelkästään kosteaa multaa herkeämättä / aina ohi kulkiessaan / joka kerta, kun se tulee mieleen / päivittäin tuijottamalla?

Vaan ei. Ei ne idä. Tuossakin on runsaasti aivan itämiskelpoisiksi luokittelemiani hopeaeukalyptuksen (E. gunnii näkyy saaneen suomenkielisen nimen sitten viime kesän) ja japaninruusukvittenin (no on siellä kyllä pari hillonteon yhteydessä vahingossa halki leikattuakin, mutta kukas niitä tuijottaa - paitsi minä) siemeniä huolellisesti ja kevyesti multaan peitettynä. Erityisesti haluan huomauttaa, että siemenet ovat viettäneet mullan uumenissa ääntä päästämättä jo varsin sietämättömän kauan, eli tämän viikon maanantaista ja tiistaista saakka. Monta herran päivää 8-o !! Mikä niitä oikein riivaa???

Perskohtaisesta järjen köyhyydestä voin silmät kirkkaina tunnustaa kertovan myös sen, että samalla tavalla tuijotan niitä, jotka hautasin lumeen kodinhoitohuoneen kuistille - siis ulos, pakkaseen, lumen alle - aiemmin tässä kuussa. Eikä sieltäkään näy mitään. >-<

Tästä kaikesta ainakin minun on helppoa vetää johtopäätöksenä selitys sille, miksi tammikuu tuntuu aina niin kovin, kovin, kovin, kovin, kovin pitkältä. Odottavan aika on. Olen nimittäin tehnyt tätä samaa joka iesuksen tammikuu sitten... puutarhaharrastukseni alun. Ikinä en ole tuijottamalla onnistunut saamaan itämisreaktiota aikaan.

Vaan on sitä kevään ikävää muillakin. Juuri luin lehdestä, että puutarha- (ja sisustus-)lehtien irtonumeromyynti on viimeisen vuoden aikana (tai sitten edellisen mittauskerran, ihan niin tarkkaan en muista) noussut 12 %. Se on valtava määrä, ja kertoo kyllä kummankin asian harrastuksesta.

Sisustuslehtien kasvun ymmärrän, mutta kuka ostaa ne kaikki puutarhalehdet? En nimittäin aktiivisesta kyselystä huolimatta ole tavannut yhtään ainoaa puutarhaa harrastavaa tai harrastelevaa ihmistä niissä forumeissa, joissa olen viimeisten vuosien aikana liikkunut. Ja minä sentään tapaan aika paljon ihmisiä - tai olen tavannut. Ei siis ainuttakaan n. 70 naisen joukossa meidän Ompeluseurassa. Eikä yhtään edes Marttayhdistyksessä, mikä minusta on sentään jo aika ällistyttävää.

Toki tiedän runsain mitoin puutarhaentusiasteja, minä vain tapaan heitä henkilökohtaisesti aivan liian harvoin. Seurustelen heidän kanssaan ainoastaan keskustelupalstalla, ja siellä kyllä on sellaista tunteen paloa läpi Suomenniemen - ja yli - että ei mitään rajaa. Siellä, kuten täälläkin visiteeraavat muutamat penttikollegat tietävät, tämäkin tuijotusilmiö onneksi tunnetaan. Muutenhan en olisi ikinä uskaltanut tästä edes kirjoittaa; hullunahan minua pitäisitte.

Olisi se silti kiva joskus tavata harrastajia kasvotustenkin ja keuhkota ihan ihmisten ääneen tästä kaikesta. Puutarhakerhoa yritin pykätä pystyyn mm. "omaan" omakotiyhdistykseenikin, mutta herra(t) siellä eivät edes vastanneet sähköpostiviesteihini, vaikka niitä muutamankin kappaleen lähetin. Jospa sitten Marttoihin tässä joku päivä saisin sellaisen nostetuksi pystyyn, siis koko Uudenmaan alueella. Oman yhdistyksen puutarhakerhon kokouksissa olisikin ruuhkaa, kun Minä, Mää ja Meikäläinen istuis samalla jakkaralla kuin Me, Myself and I.

Siihen saakka minä luen niitä puuutarhalehtiä (en osta yhtäkään, minä olen tilannut ne kaikki. Kestona.), kääntelen puutarhakirjat hiirenkorville ja tuijotan siemenkylvöjä.

Käyn vain nopeasti ottamassa yhden.

Se oli tarkoitus. Yksi, ei enempää.

Menin sisälle lämpimään, kutsuvaan ilmapiiriin. Tuonne, takanurkkaan. Mukava, rauhallinen tunnelma, ei paljon asiakkaita.

Mietin, minkä ottaisin, mutta valitsin sen tutun ja turvallisen, josta tietäisin, mitä saisin. Pitelin sitä kädessäni, nautiskelin, en pitänyt kiirettä, vaikka olisi pitänyt.

Viereen tuli nainen. Selvästi samassa jamassa. Otti yhden, mutta ei lähtenyt pois, kuten en minäkään.

Otin toisen. Mikäs tässä, hyvässä tunnelmassa, ja seurakin vaikutti mukavalta. Hänkin otti toisen. Minä kolmannen, neljännen ja viidennnen. Sen jälkeen lakkasin laskemasta. Suurensin annosta. Otin kaksi, tulivat jo tarpeeseen.

Nainenkin näytti repsahtaneen. Voi itku, samassa veneessä ollaan, vaikka siinä kevyesti juteltiin ja naureskeltiin tilanteelle. Hän sentään osasi lähteä pois, minä en.

Lopulta olin jo lähdössä. Kunnes huomasin hyllyrivissä, vähän piilossa, jotakin niin herkullista, että... se oli kohtalon ivaa, sillä otin taas kaksi. Pientä, mutta ah niin ihanaa. Leijuin...

Pää ihan sekaisin maksoin, kävelin autolle ja lähdin ajamaan kotiin. Hymyilin, melkein nauroin ääneen, ihan koko matkan. Olisin hymyillyt leveämmin, mutta korvat tulivat tielle.

Hei, minä olen intopii. Olen plantaholisti.

Oli muutenkin mukava aamupäivä. Tein kompostorille talvityhjennyksen ja kävin pitkästä aikaa syömässä sushia (siitäkin tulee onnellinen olo). Tänään olikin monta "päivän erityistä". Eikä ole vasta kuin iltapäivä.

Vanha addiktio nostaa päätään.

Nyt se taas alkoi. Vihreää on pakko saada. Siinä ovat purkitettuina vuoden 2011 ensimmäiset siemenet "työhuoneeni" eli kodinhoitohuoneen pöydällä. Saavat hetken aikaa mehustua tuossa ja kohta vien ne kodinhoitohuoneen kuistille hautautumaan lumeen. (Eli siis todellisuudessa tuosta porukasta saattaa tulla jotakin vihreää esimerkiksi neljän-viiden kuukauden päästä, loppukesällä tai ensi vuonna. Vaan optimisti ei lannistu!)

Pyöreissä purkeissa on vain yksi siemen jokaisessa (vasemmalla tummalehtistä kurjenpolvea ja oikealla päivänliljan muhkeita siemeniä), lihalaatikoissa on sitten heiteltynä mooo-onta pientä siementä ympäri rasiaa.

Helmikuussa voi jo kylvää jotain sellaista, jonka itämistä saa seurata sisätiloissa.

Mullan kanssa touhutessani tuli mieleen, että ehkä minun olisi tässä vaiheessa vuotta hyvä vaihtaa mullat huonekasveille. Muuten se jää taas tekemättä, kuten viime keväänä, ja sitä edellisenä... Niillähän ei varsinaisesti ole mitään talvilepokautta, joten ehkä ne eivät pahastuisi tuoreesta mullasta keskellä talvea. Vaikka keväthän nyt siis oli.

Huonekasvit, niin ihanan vihreitä kuin ovatkin - paitsi etukuistilla ollut huoneparsa, joka otti ja kuoli - eivät puutarhaintohimon syttymisen myötä ole olleet enää aivan niin lähellä sydäntäni kuin ennen. Olen pontevasti yrittänyt vähentää niitä (vaikka väheneminen onkin todellisuudessa tapahtunut ns. luonnollisen poistuman myötä), tai ainakin olla lisäämättä. Ei onnistu. En nimittäin raaski heittää pientäkään pätkää pois, jos jotakin kasvia joudun leikkaamaan tai jostakin katkeaa oksa. Ehei, minä juurrutan pätkän kiltisti ja purkitan sen sopivan kokoiseen ruukkuun ja sitten tuskailen taas ylimääräisten kanssa.

Minä myös hilloan niitä kuolevia viimeiseen hengenvetoon saakka - ja vähän yli. Toistakymmentä vuotta vanha kiinanruusuni on nyt kitunut olohuoneessa viime kesästä alkaen. Ensin siihen tuli punkkeja, sitten niistä hermostuneena myrkytin sen vähän liian reippaalla kädellä ja se pudotti suurimman osan lehdistään. Koska se näytti rumalta, pätkin ison kasvin aika nysäksi (tässä vaiheessa ymmärsin myös siirtää sen paraatipaikalta nojatuolin taakse piiloon). Nyt se kyllä tekee uusia lehtiä siellä piilossaan, mutta en silti pidä sitä millään tavalla elinvoimaisen näköisenä. En vaan saa heitetyksi sitä poiskaan, vaikka rakkauskin alkaa olla jo aika kuollut.

En minä silti mikään viherkasvimurhaaja onneksi ole. Muut, jotka täällä vielä kasvavat, ovat kohtalaisen hyväkuntoisia. Paitsi ihana amatsoninliljani, joka on kai saanut minulta rakkautta liiankin kanssa, kun sen lehdistö harvenee kuin... vanhan sedän hiukset. On se silti hengissä sekin, ja SITÄ minä en heitä pois. Se nimittäin on joskus ollut kaunis <3 Tuossa se kukkii maaliskuussa 2009, kukittuaan ensin marraskuussa 2008. Sen jälkeen onkin ollut vähän hiljaisempaa... En ilmeisesti ymmärrä häntä laisinkaan. Tasaisen kostea vai kuiva multa? Valoisaa vai hämärää? Taidankin seuraavaksi selvittää hänen sielunelämänsä pohjamu(l)tia myöten!

Eiköhän se ole jo kevät.

Räystäiltä vesi - ja lumi - on lorissut alas jo pari päivää, joten puutarhaminäni tulkitsee, että kevätkausi on alkanut. Niinpä kaivan esille kaiken, mikä tähän aikaan vuodesta kuuluu kaivaa esille: siemenlaatikot, irrallaan pyörivät siemenpussit, kylvöohjeet, puutarhakirjat, googlen, kylvöastiat... ja ison kupin kuumaa kahvia. Jonka jo siemaisin.

Olen sen verran "puutarhauskovainen" että yritän kylvää siemeniä vain nousevan kuun aikaan. Nyt on siis aivan otollinen hetki aloittaa senkin puolesta. Kunnon hankeenhautaus on lisäksi tarpeen joillekin, joiden pintaa lumikiteiden täytyy rouhaista pehmeämmäksi (osa niistä, kuten pionit, on kylvetty jo syksyllä, ja jätetty julmasti olosuhteiden armoille takapihan uusiin viljelykehikoihin), joten vaikka siis ON kevät, lunta on vielä vähän jäljellä ja lumipesun antaminen on yhä mahdollista.

Geranium sessiliflorum, Gladiolus imbricatus, Melica ciliata, Milium effusum 'Aureum'... Kaikkea pitää kokeilla. Tummalehtinen kurjenpolvi on uusi tuttavuus, samoin aivan hurmaavan näköinen tähkähelmikkä. Miekkaliljan pikkutaimia sain puutarhatuttavalta, mutta onnistuin ne deletoimaan huonolla hoidollani, ja siksi yritän ihan itse siemenestä kasvattaa. Kultatesman siemenet olen kerännyt omasta yksittäisestä aarteestani, jolle haluaisin kasvattaa kavereita. Siperiankurjenmiekat itävät niin viheliäisen hitaasti, jos ollenkaan, mutta koska sain menettämäni lajikkeen siemeniä, laitan niitäkin multaan jälleennäkemisen ihanassa toivossa. Kirjavalehtinen isotähtiputki on niin kaunis, että yritän sitäkin siemenestä saakka, vaikka en ole edes varma, tekeekö kasvi itäviä siemeniä. Kerätty kuitenkin on. Kaikkea pitää kokeilla. Eihän siinä menetä kuin tilkan multaa ja muutaman siemenen, jos homma ei pelitä.

Vähäisestä lumesta puheenollen: onneksi ei aamulla ollut kiire lähteä autolla mihinkään. Meillä tienpito on ystävällisesti ulkoistanut auraustyöt yrittäjälle, joka suhtautuu hommaan aika suurpiirteisesti. Pyöräteiden liittymät jätetään järjestään puhdistamatta, palteita jää sekä pyörä- että ajoteille (keskelle tietysti; kukas sitä palletta reunaan jättää, silloinhan se ei ole kunnon palle), ja pari pikkukömpälettä voi työntää myös unen läpi traktorin jyrinää kuuntelevien omakotiasukkaiden iloksi pihaan. Tottahan työ tehdään vasta yöllä, sen jälkeen, kun unta yrittävät kansalaiset ovat ensin ajaneet autojensa pohjat naarmuille siinä jäätyvässä lumisohjossa, josta puolenyön aikaan lähtee tosikiva ääni. Onneksi meidän sitikasta pystyy nostamaan maavaraa: en olisi välttämättä päässyt eilen illalla puutyökurssilta muuten kotiin saakka. Kuvasta noiden "jätösten" mittasuhteet eivät ehkä ihan selviä, mutta tuo suurin ei mahtunut kolan kuuppaan hajottamatta. Tai hajottamatta liikahtanut meikäläisen siklauksen runtelemilla käsivarsilla milliäkään.

On muuten mielenkiintoista, miten uudet työkalut (kuten mainittu sikli) paljastavat ihmiskehon syvimpiä salaisuuksia: minulla on ihan mahdottoman (kipeitä!!) pieniä lihaksia "decolleté"-alueella. Runsaasti.

Kylvämään, kylvämään, joka aamu sännätään... Seuraava uusikuu lähtee nousemaan sopivasti Valon päivänä!

Voi mitä menin tekemään!

Puutarhakeskustelupalstalla pantiin pystyyn pioninsiemenketju. Ja minä pöljä menin mukaan.

Rakastan pioneja. Ne ovat niin täydellisiä kukkiessaan, niiden lehdet ovat kauniin muotoiset ja eri lajeilla vaihtelevan vihreät. Niitä on matalia ja korkeita, ne kukkivat eri aikoina ja punaisen eri sävyt tulevat varmaan kutakuinkin kaikki katetuiksi. Ja sitten niitä on myös erisävyisiä valkoisia, joitakin keltaisia, persikanväristä, lohenpunaista...

Pionit ovat minulle kuin puutarhan Graalin malja. Kun pitelee käsissään yhtä ainoaa kukkaa ja nuuhkaisee (jos se nimenomainen kukka sattuu olemaan tuoksuvaista lajia), tuntee, että voisi elää ikuisesti.

Mutta sitten on tämä raadollisempi vaihe. Pionien kasvatus siemenestä. En osaa. Ei onnistu. Eikä riitä kärsivällisyys. Siitä huolimatta minulla on ulkona luonnon kylmäkäsittelyssä jo vissiin kolmea eri variaatiota. Eikä mitään käsitystä siitä, mihin niitä laittaisin, JOS niistä edes joku sattuisi itämään.

Arvatkaas, mitä tein sen ketjukirjeen tultua tähän osoitteeseen? Otin ruusupionia. Otin kaukasianpionia. Otin pionia, jota siementen kerääjä veikkasi vuokkopioniksi. Otin pallaksenpionia, jota ennestäänkin oli mullassa, siltä varalta, että olisi eri väristä. Ja otin jotakin, jota kutsuttiin "Voipaalan pioniksi", vaikka edes Rea Peltolan kirja ei sitä tuntenut. Google nimittäin tarjosi haulla ihania yksinkertaisia, lähes läpikuultavia valkoisia kukkia nähtäväkseni.

Ja tietenkin jokaista piti ottaa pari siltä varalta, että se yksi ei itäisikään. Tänään on marraskuun kolmas päivä ja minulla on reilusti toistakymmentä pioninsiementä polttelemassa käsissäni. Voi rähmä...

Ehkä seuraava puukäsityöni hillohyllyn jälkeen on jokin rakennelma, jossa voisin säilyttää kaikki kylmäkäsittelyssä olevat kylvökseni. Mikähän se edes olisi...? Kai ne olisi parasta maahan kaivaa ruukkuineen päivineen.

Miksi, oi miksi ryhdyn tällaiseen, vaikka tiedän, etten pysty enkä kykene? Hukkaan menevät hienot siemenet, jotka toisten käsittelyssä kasvaisivat ihaniksi, pysäyttävän upeasti kukkiviksi kasveiksi. Huoks.

Aamukampa harvenee.

Ei sille mitään mahda: puutarhatöiden kausi lähestyy loppuaan. Istuin äsken kuistilla (palelemassa; järkyttävän kova tuuli suoraan itäkoillisesta!) ja katselin etupihaa. Itku meinasi tulla. On niin haikeaa tietää, että joutuu taas jättämään rakastamansa harrastuksen melkein puoleksi vuodeksi.

Totta kai tässä saa vielä jotakin touhuta. Maa odottaa haravointia, vielä on kukkasipuleita istuttamatta (ne OmaPihan tulpsut muun muassa, kun haluaisin niiden kaveriksi jättipussillisen kevätkurjenmiekkoja ja / tai lumikelloja, ja vielä isot pussit eivät ole tulleet kaupoissa vastaan), ja arimpien kasvien talvisuojaustakin täytyy alkaa rakennella.

Keskustelin eilen puutarhamyymälässä mustaseljani kukkimisesta, ja toden totta: se kukkii kuulemma edellisen vuoden versoilla. Niillä, jotka tähän mennessä ovat aina paleltuneet ja jotka olen keväällä joutunut leikkaamaan kokonaan pois. Se siis ainakin täytyy suojata, puutarhan työntekijän ja aiempaan viestiin ystävältäni tulleen kommentin ohjeiden mukaisesti: kanaverkkoa, kuivia lehtiä ja katto pään päälle. Selja vaan on vähän hankalan mallinen, kun se harottaa oikealle ja vasemmalle. Saa olla verkko leveällä!

Syrikkä on toinen potentiaalisesti suojattava pensas. Ja joitakin herkkähipiäisimpiä perennojakin voisin peitellä: jalokellot, jotkut heucherat... olikohan vielä muita?

Tämän kasvukauden yksi ilonaihe on ollut tuo tuossa vieressä. Tästä alkaa tulevana keväänä meidän perheen hyötypuutarha. Potageriksi sitä tähtään, eli toivon mukaan saan tulevina vuosina luoduksi sekä hyödyllistä että esteettistä.

Olen ihan tyytyväinen luotettuani omaan intuitiooni noiden lavakaulusten väristä. Minusta niistä tuli oikein hyvät, ja meillä oli lisäksi Eka Vekaran kanssa huiman kivaa, kun niitä yhdessä hioimme ja maalasimme. Päädyin ostamaan valtticolor akvaa ja sävyttämään sen niin mustaksi kuin kartalta löytyi, olikohan sävy joku hiili tai noki tai vastaava. (Tarkistaa: ei kun piki. Hah. Niin tietysti.). Laitan vielä muovit kehikoiden sisäpinnalle, jotta puu ei sieltäkään ihan hetkättelyssä ala lahota, ja sitten vaan multaa ja kompostia sisään.

Kooltaan kaulukset ovat mallia FIN eli 1200 x 1000. Eiköhän viidessä kehikossa muutama pottu ja porkkana kasvateta. Ja vähän muutakin. Sitä valkosipulia <3 <3<3!Tulevan kevään istutusten suunnittelu onkin se, joka pitänee minut hengissä sitten, kun tämä kausi loppuu (ja lähestyvät jouluvalmistelut, joita RAKASTAN).

Kun tuskailen kauden päättymisen kanssa, ahkerimmat siemenkylväjät muistuttavat minua aina siitä, että voihan sen kauden aloittaa jo heti tammikuussa, kun kylmäpäisimpiä ja pisimpään itäviä siemeniä saa jo alkaa ripotella multaan. Tottahan se. En vain itse ole niitä ahkerimpia kylväjiä. Tähän saakka olen purkittanut vain omaan tarpeeseen, osaksi siksi, että kouliminen ei ole suosikkipuuhiani, ja osaksi siksi, että niille koulituille taimille ei ole tarpeeksi tilaa ja valoa tässä huushollissa. Kun Miehelle ja Vekarallekin pitää jättää vähän temmellyspaikkoja... Toisaalta viimekeväinen Mäntsälän taimivaihto ja -myynti oli niin hauskaa, että saatan tänä vuonna kylvää vähän enemmän ihan siitä ilosta, että kasvattamani taimet ilahduttavat sitten tulevia ostajiaan.

Pitäisiköhän puutöissä (tai miksei kotonakin) rakennella kasviobeliskin ja hillohyllyn jälkeen / ohella etukuistin ikkunoiden eteen ripustettavat taimihyllyt? Lautaa, ehkä reunalistat, reiät lautojen kulmiin, niistä ketjut läpi, ja koko komeus roikkumaan kattoon kiinnitettyihin koukkuihin. Sitten olisi tilaa laajentaa siemenharrastusta. Onhan minulla se kerrostalo (kuva vasemmalla), mutta jos tässä oikein tosissaan ryhtyy siemenöimään, tuo ei riitä mihinkään.

No, tuumataan. Täytyyhän minun jotakin tehdä, jotta minulla on tänne jotakin kirjoitettavaa :-)

Tai sitten alan pikkuhiljaa siirtyä joulujuttujen kirjoittamiseen...

Ite se on kaikki tehtävä.

Ei tullu Elli. Ehkä sillä oli suuret korvat tukossa, tai muuta häikkää, mutta itse piti omat virheet -taas - korjata. Onneksi oli ulkoiluun sopiva sää.

Mansikkamuovit pois. Jumanskega, mikä määrä etanoita. Luojan kiitos, ei kuitenkaan kotiloita. Muurin ja mullan välissä jumissa oleva muovinretale jäi niille paikoilleen, kiepautin sen vaan kiltisti muutoin takaisin muurin päälle. Ja eikun levittämään mansikkakangasta. On se onni, että ihmisellä on kaikenlaisia puutarhan hifistelyvälineitä, kuten kanttausrauta. Sillä minä jyrskytin mansikkakankaan(kin) reunan sinne muurin ja mullan väliin. Pysyi!

Levitin ostomullat harjun päälle, ja sain kuin sainkin suurimmat kolot ja kuopat tasoitetuksi. Harju alkoi näyttää jo siltä, miltä alunperin kuvittelinkin. Jopa niin, että nostin mansikkakankaan lopulta sen peitoksi. Voilà la mansikkamaa!

Ajattelin ensin, että alue on niin iso, etteivät saadut mansikantaimet voi mitenkään riittää koko matkalle, mutta kun levitin taimet tasaisin välein kankaalle (onneksi siinä on hienot parkkiruudut valmiina!), lahjakasvit asettuivat kattamaan melkein koko alueen. Niin minä sitten rouskutin puukolla viillot joka neljänteen ruutuun pitkittäin ja poikittain, ja niiden väliin tyhjäksi jäävän alueen keskimmäiseen ruutuun vielä yhdet. Näin sain kutakuinkin neliön alueelle viisi tainta. Luoteispääty jäi vähän taimista vajaaksi, joten sinne nostelin "tärkeimmät aarteet", eli ne omasta vanhasta mansikkamaasta löydetyt rönsyt. Niin se vain tuli täyteen, melkein kahdeksan metriä pitkä ja metrin leveä punaisten marjojen alue.

Kas, kuvaapa minulla ei olekaan tarjoiltavaksi. Yritän muistaa ottaa sen huomenna. Tai sitten ensi keväänä, kun kaikki lähtevät hienosti kasvamaan ;-)

Asiasta aivan toiseen: purin tänään boikottiani Muhevaista kohtaan. Lehdessä menivät onnettomat mainostamaan, että kympillä saa useamman perennantaimen, ja pakko sinne oli rynnistää katsomaan, mitä olisi tarjolla. Pionien edessä pyörin pitkään, mutta jätin - vielä - ostamatta. Päivänliljoja... en ostanut. Heiniä... en ostanut. En, en, en tuotakaan. Enkä tätä. Olin jo lähdössä pois, kun silmäni tarttui kylttiin, jossa luki "Epimedium" ja jotain lisää. Oi ja voi, valkovarjohiippaa! Otin heti ne sallitut kolme ja leijailin onnen siivin kassalle. Myymäläpäällikkörouva siinä sitten kysymään, että etkös kuitenkin ottaisi neljä? Minä hieman häkellyin hänen myyntiponnistuksistaan, enkä osannut kysyä muuta kuin "Jaa, miksi?" Onneksi kysyin, koska sillä kympin rahalla saikin neljä tainta. Palasin viivana hakemaan sen viimeisenkin hiipan (niitä tosiaan oli enää neljä jäljellä) ja ensi kesän herkät valkoiset kukat silmissäni vilisten kannoin aarteeni autoon. Pesen sitten mullat pois, jotta mahdolliset kotilonmunat huuhtoutuvat viemäriin.

Hyvästä halustani huolimatta en ehtinyt istuttaa niitä vielä tänään, ns. hyvän sään aikana. Huomenna on sitten mukavaa kaivella kuoppia, kun tulee vettä kuin esterin päivänä. Tulppaaninsipulit sain sentään maahan pyöräkatoksen sivulle. Niille vesisade tulee ihan tarpeeseen, kun en ehtinyt multaa sen kummemmin kastella.

Viikonloppuna laitoin muuten alulle yhden jännittävimmistä siemenkylvöistä tähän saakka. Laatikkoon oli kertynyt siemeniä kahdesta eri pionista. Toinen tarkemmin määrittelemätön, vaaleanvihreälehtinen emokasvi kasvaa puutarhaystävän pihalla Porvoon suunnalla, ja hän siellä visiteeratessani tuikkasi käteeni viisi siementä tuosta aarteestaan, joka on itse risteytynyt pihallansa. Toiset siemenet rapisivat rasiaan Vihdissä päin, ja siellä emona on pallaksenpioni.

Opiskelin siemenkasvatusta Rea Peltolan ja Vesa Koivun Pionit-kirjasta ja päätin "nostaa kylvöt lämpimän huoneen kirjahyllyyn". Tarjotin kylvölevyineen pääsi kylläkin saunan lauteille, missä meillä on ennenkin synnytetty (kasveja). Nyt arvon, kannattaako ne pitää sisällä koko talven ajan vai olisiko syytä hetken kuluttua altistaa ne luonnon kylmäkäsittelylle ja kiikuttaa koko komeus ulos talveksi. Koska tiedän, että muutamat lukijoista puhuvat "pionia", pyydän mitä nöyrimmin apua ja ohjeistusta. Mitä teen? Olisin niin mielelläni jonakin vuonna ylpeä itse kasvatettujen pionien omistaja (ja ylimääräisten pois jakaja, mikäli pallaksenpionin 19 siemenestä itää useampi kuin yksi).

Ei-musta lista.

Olisko sitten vaikka vihreä? Olen jo joku aika sitten aloittanut listan tekemisen pihallamme olevista kasveista. Puut: piece of cake, ei niitä niin montaa ole. Pensaat: vähän sama juttu. (Lista on siis tehty koneella istuen, eikä sen tekemiseen ole käytetty vaativia teknisiä apuvälineitä, kuten kynää, paperia tai kameraa). Perennat ja köynnökset: niitä on saanut tosissaan miettiä. Voisikohan sitä elää vaarallisesti, kävellä pihalla ja tehdä muistiinpanoja? Ehkä minä tulostan nyt "valmiiksi saamani" listan jossakin vaiheessa ja tarkistan, ovatko kaikki tulleet kirjoihin ja kansiin.

Melkoinen lista siitä kuitenkin tuli. Ja tässä kirjoittaessani muistan taas lisää, mitä en vielä ole merkinnyt... Olen oikeastaan aika yllättynyt siitä, miten paljon kaikkea olen ehtinyt saada, joko perinteisesti evroilla kaupasta tai sitten ihanilta puutarhaystäviltä taimivaihdoissa. Jokunen onnistunut siemenkasvatuskin on ollut apuna, mutta se on kyllä meikäläisellä vielä ihan vauvankengissä se harrastus. Töppösissä suorastaan. Olen liian kärsimätön ja suurpiirteinen siementen kanssa pipertämiseen, mutta jotain vihreää sentään purkeista on noussut.

Tämän kevään kylvöistä melkein kaikki on jo ulkonakin, joko jopa istutettuna tai ainakin hipihienossa "kerrostalossaan", Liitelistä ostetussa korivaunuhässäkässä. Sisällä on enää lehtosalvian pikkutaimet, jotka kylvinkin paljon myöhemmin kuin kaikki muut, sekä oikea superonnistuminen: yksi tuoksuorvokin nuppineulan näköinen taimi siitä kylvöksestä, joka ulkoili, tuli sisälle, pääsi pakastimen alla olevaan viileään lokeroon, sitten saunan lauteille (en heittänyt löylyä), jonne minä rasian sitten lopulta kaiken jälkeen unohdin. Eräänä iltana saunan lämmitykseen ryhtyessäni nostelin kaikki kylvörasiat (jep, toki niitä on muitakin, joissa ei idä, ei millään) takkahuoneeseen ja sieltä minä sen nuppineulan sitten huomasin. Valkoinen oli, raukka, saunan pimeydessä elämänsä aloittaneena. (Tästä voisi vetää allegorian suomalaisten syntymiseen saunassa, mutta enpä vedä. Viola odorata ei kuulosta perinteiseltä suomalaiselta nimeltä.)

Mutta listaan. Lähinnä tarkoitus on... mikähän sen tarkoitus oikeastaan on? Kirjata kirjaamisen ilosta? Hmm. Jostakin syystä minä sen kuitenkin aikanaan aloitin. Ehkä vain tyyliin "nice to know". Nyt voisin kuvitella, että käytän sitä nimikylttien tekemiseen, jahka keksin, miten ja minkälaiset kyltit kasveille teen. Fiinit, peltiset tai muut metalliset, olisivat ihanat, mutta jälleen kerran, ei varmaan riitä kärsivällisyys niiden askarteluun (=rahat niiden hankkimiseen). Jossakin puutarhalehdessä oli hieno idea, tehdä ylijäämälaatoista laattaleikkurilla suikaleita, kirjoittaa niihin tarkoitukseen sopivalla tussilla tekstit ja polttaa kyltit vielä uunissakin ikuisuuden kestäväksi. Sen minä toteutan, puuttuvat vain ylijäämälaatat ja laattaleikkuri...

Taidan lopulta turvautua joissakin puutarhapiireissä hyvin suosittuun keinoon, laminointilaitteeseen. Paperille tulostetut nimikyltit laminoidaan, leikataan sopivaan muotoon ja tökitään kasvien kupeeseen. Ei mulla sitä laminointilaitettakaan ole, mutta paperia on! Ja sakset.

"Kannatti" saada yllätyskuume, oli aikaa listaankin. Lääketeollisuudelle kiitos, että kaikenmaailman disperiinit pitävät minut jotenkuten tolkuissani. Onnekkaasti tauti iski viikonloppuna, jolloin Herra Mies pystyi olemaan lapsenhoitopuuhissa. Ja pieni ilo oli myös säästä, joka ystävällisesti ropisteli vettä kutakuinkin läpi koko viikonlopun, eilen jopa poikkeuksellisen mahtavan ukkosen kera. Maltoin paremmin pysyä sisällä, ja listan jäsenet toivottavasti hyrisevät tyytyväisyyttään mahtavan lämpöjakson päättyessä juovuttavaan sateeseen.

Minulla on talikko.

Vallan mainio kapine. Melkein paras kaverini. Melkein yhtä ihana kuin kanttausrauta. Tai keittiöhommissa sauvasekoitin, mutta eipä mennä nyt siihen; tästä on tarkoitus tulla puutarhablogi.

Talikko alkaa yleensä tässä vaiheessa vuotta kasvaa kiinni käteen. Ystävättäreni väittää, että aina, kun hän soittaa, olen pihalla talikon kanssa. Ei hän paljon liioittele. Toinen ystävätär kysyi, miksi minulla on talikko, eihän mulla ole talliakaan. No haloo!!

Olin tänään melkein parhaan kaverini kanssa kolme tuntia kääntelemässä komposteja. Olen aivan haltioissani: minä ITSE olen saanut aikaan fantastista kompostimultaa. MINÄ. Vain kahdessa lyhyessä vuodessa (hehheh). No, toki annan tunnustusta myös niille pikkukavereille, jotka oikeasti työn tekevät, mutta kukas ne ruokkii? (Olin ensin kirjoittaa "pikkuoraville", mutta enhän minä sentään mikään Saukki ole, hyvä ihme.)

Nyt aarretta mussuttaa kaikki muu elävä pihallamme: puut, pensaat, perennat. Onneksi sitä riitti kaikille, ettei tullut riitaa :-)

Talikko siis on. (Ja se kanttausrauta.) Taikasauvaa sen sijaan ei, ja sitä jos mitä minä silloin tällöin kaipaisin! Kun voisikin taikoa pihan valmiiksi. Kaikki istutusalueet rehevinä, omenapuut lopultakin siistittyinä, kunnon kompostikehikot kohisemassa lisää herkkua. Pieni kasvimaa, iso kasvihuone. Kulkuväylät kauniisti kivettyinä, eikä ruohotupsun ruohotupsua pilkota yhdestäkään kivenraosta. Siemenkylvöt onnistuisivat joka vuosi, ja saisin, mitä haluaisin sinä vuonna ulos laittaa. Ei epäonnistuneita kylmäkäsittelyjä, ei inspiraation puutteessa lykkääntyvää koulimista vaan pikkutaimet purkkeihin, simsala-bim! (Arvannette, minkä ongelman kanssa olen paininut viime viikot.)

Hei hold it, nyt "undo" -taika. En todellakaan toivo pihaa valmiiksi, korkeintaan... tuota... ehkä hieman parempaan kuosiin, vähän enemmän haaveita vastaavaksi. No, ehkä saan sen huomenna.