Puutarhailija talviharrastaa.

Nyt, kun olen keksinyt itselleni pientä puuhasteltavaa talvikausiksi(kin), jotkut viikot ovat ehkä näin pienen pojan äidille ja ison miehen vaimolle vähän ruuhkaisia. Joka maanantai on puutyökurssi, joka toinen viikko Marttailta, kerran kuussa oma "ompeluseura" ja siihen päälle vielä Naisten Pankin iltariennot, jotka toistaiseksi hakevat vielä lopullista frekvenssiään. Kun on ollut kolme vuotta vain kotosalla, kalenterin äkillinen värittyminen erilaisten rientojen johdosta on ihanaa, mutta myös hieman hämmentävää.

Harmillisinta on silloin, kun happeningit osuvat samalle viikolle - ja torstaina vielä kaksi päällekkäin - kuten tällä viikolla. Kolme arki-iltaa poissa on aika paljon.

Tämän viikon menoista maanantainen jäi tosin väliin, kun Herra Miestä kuljettava bussi ei ensin saapunut pääkaupungin laitureille silloin, kun sen olisi pitänyt, ja oli sitä myöten myöhässä myös täällä päässä. Olisinhan minä voinut mennä nikkaroimaan myöhässäkin, mutta päätin mielummin jäädä kotiin kuin lähteä kauhealla tohinalla puoleksitoista tunniksi tekemään jotain. Pelasimme sitten porukalla Muumin purnukkakisa-peliä, mikä oli aika mainiota puuhaa sekin!

Eilen oli Marttojen vuosikokous. Olin lupautunut nettisivuja tekemään (en siis alusta saakka, vaan valmiille pohjalle, lihaa luiden ympärille -mallilla!) ja halusin muutenkin mennä paikalle, joten pakkasin isoäidin neliöt työkaluineen kassiin, heittelin villasukat perään ja päällimmäiseksi laskin vielä varalta kameran, jos sitä satuttaisiin nettisivuja ajatellen tarvitsemaan. Ja olin kerrankin ajoissa paikalla, kun HM ehti hyvissä ajoin kotiin.

Hämmennykseni oli suuri, kun minusta tehtiin sekä kokouksen puheenjohtaja (onneton satuin istumaan yhdistyksen puheenjohtajan oikealla puolella, eikä vuosikokouksessa vars.pj saa toimia nuijanheiluttajana) että hallituksesta eronneen jäsenen korvaaja. Ja tämä oli kokonaista kolmas Marttailtani :-D Huikea uraputki, saman tien hallitukseen!! Että ei kun lisää iltamenoja, vielä on kalenterissa tilaa...

Voin kyllä pienellä äänellä tunnustaa, että en ole hirveän harmissani. Olen niin monta vuotta haaveillut Marttatoimintaan osallistumisesta, ja jos nyt pääsen saman tien rytinällä hommaan mukaan, olen kyllä tosi iloinen.

Tämän päivän pyörin Jumbon uumenissa. Lähdin sinne serkkuplikan seuraksi, jolla oli hentoisen vartensa peitoksi hakusessa lämmin villatakki. Mitä vielä! Kuten olen jo moneen kertaan todennut: nyt on kuulkaa kevät. Myynnissä oli kaikenlaista kaunista pastellisävyä, shortseja (totta on), hihattomia kesämekkoja (en valehtele tästäkään) ja unelmankeveitä hamosia. Voi ällistysmies, tule ja pelasta...

Siinä reilun kahden tunnin kiertelyn aikana oli hyvä yhdessä todeta, että naisen pitäisi olla tasan tarkkaan keskikokoinen ja keskimittainen, jotta vaatteita löytyisi. Hän on kokoa 32, minä olen kokoa 44 - ei löydy millään mieluisia. Mietittiin siinä, voisiko läskejä tasata näin sukulaisten kesken, mutta ei keksitty hyvää keinoa.

Vaan minähän en kohta ole enää ylipainoinen ollenkaan. Puolitoista kuukautta olen jo joka päivä - no, lähes - laittanut hien virtaamaan kuntopyörän selässä, hyvän musiikin tahdissa, ja tämä ei-vehnäinen elämänsuuntakin pudottanee jonkin verran painoa - ainakin toivon niin. Vuoden alusta tähän päivään olen jättänyt toivottavasti lopulliset hyvästit jo kolmelle ylimääräiselle kilolle. Olen oikein tyytyväinen, vaikka en aivan puhdasoppisen painonpudottajan tavoin olekaan muuten elänyt. Vaan ei kai sitä elämää voi kerralla kokonaan muuttaa? Minulle ruokavaliomuutos on jo nyt tällaisenaan aivan valtavan iso opettelemisen asia, ja kuvittelisin, että se vaatii jonkin verran punnertamista (henkistä!) ennen kuin voin sanoa syöväni pysyvästi toisin kuin tähän saakka.

Serkku yritti houkutella minua asettamaan ylipainon vähentämiselle tavoitteetkin, mutta siihen koukkuun en onneksi tarttunut. En halua asettaa itselleni mitään tavoiteaikatauluja tai -painoja, vaan mielummin keskityn opettelemaan uutta elämäntyyliä ja katson, mihin sen kanssa pääsen. Eikös olekin parempi idea?

Hämmästyttävintä tässä ylipainon vähentämisessä on muuten se, että minä en suunnitellut tätä millään tavalla. Joulun aikaan tai uutena vuotena ei ollut minkään valtakunnan ajatustakaan asiasta. Sitten se vaan... no, alkoi. Nousin pyörän päälle yhtenä aamuna. Ja sitten tein saman toisena aamuna. Kolmantena aamuna. Ja lähes jokaisena aamuna sen jälkeen. Sen kummemmin asiaa miettimättä. Puoli tuntia musiikin tahdissa vauhtia ja vastusta vaihdellen riittää rapakuntoiselle vallan mainiosti. Ja koska olen itsekseni kotona, saan vielä polkiessa laulaa hoilottaakin minkä puuskutukseltani pystyn. Vapise, Madonna, täältä minä poljen!

Kunhan tuo armoton pakkanen hellittää, teen taas harrikirvesniemet ja lähden sauvakävelyllekin. -17 astetta ei oikein herkistä kävelyyn. Mielummin hikoilen kuistilla aurinkoa ikkunoiden läpi ihaillen ja käännän pyörän vastusta suuremmalle, kun soittimesta tulee oikein hidas kappale. Harmi, ettemme omista cross-traineria tai soutulaitetta (saati, että niille olisi meillä tilaa), siinä saisi samalla talikonheilutuskäsivarretkin työvalmiuteen :-)

Kompostinkääntämistä odotellessa...

Riitta ja Mari ja Katri ja Pipsa...

No niin! Sanoinhan minä, että Martta parantaa kuin sika juoksuaan. Tänään en enää ollut se uppo-outo ja ihan uusi, vaan pääsin jo hyvän matkaa keskustelemaan pöytäkumppanien kanssa. Ja opin nimiäkin!

Tapaamisessa oli jo muutakin ohjelmaa kuin vapaata sorinaa ja kaffenjuontia (ihania tarjoiluja: kaalipiirakkaa, päärynä-tuorejuustopiirasta ja pannaria pakastimesta sulatettujen vadelmien kera. Oi voi ja naps, kun nappi lentää housuista...) Reiki- ym. hoidoista meitä valistettiin, ja saatiin kotiinviemisiksi itsenaputteluohjeet. Hm. Ei tullut minusta "energiauskovaista", mutta aina on mielenkiintoista kuunnella jotain oman elämänpiirinsä ulkopuoleltakin.

Keskustelimme myös isoäidinneliöiden virkkaamisesta Marttojen, Tekstiiliopettajaliiton ja Novitan yhteisen kampanjan tiimoilta, ja kotiin tultuani aloin kuumeisesti kaivella 4,5:n virkkuukoukkua varastostani (7 veljestä -langasta kun neliöt on tarkoitus tehdä, ja siihen "nelipuolonen" on onnen omiaan).

Olen aikanaan virkannut kovastikin, lähinnä kylläkin vanhanaikaisia pitsiliinoja ym. (syystä, joka ei minulle ole vieläkään aivan selvinnyt, mutta niitä virkkauksen minulle aikuisiällä uudelleen opettanut anoppini virkkasi, ja mitä anoppi edellä, sitä miniä perässä). Tauko on vain venähtänyt ainakin kymmenen vuoden pituiseksi. No, yhtä kaikki, virkkuukoukun metsästykseen ryhdyin. Oli 1,0. Oli 1,25. Oli kakkonen, kolmonen, kolmepuolonen, ja vitonen. Mutta ei neljäpuolosta, ei edes nelosta. Lankoja sen sijaan löytyy, minulla kun on menneisyydessä ollut uuuuseiden vuosien ajan surullisenkuuluisa taipumus ryhtyä jos minkälaisiin neuleurotekoihin saamatta niitä koskaan päätökseen (päättely ja palasten yhteen liittäminen kun on niin vihoviimeistä puuhaa; neuloa paukuttaa minä kyllä voisin vaikka täältä Helsinkiin pitkiä soiroja).

Isoäidinneliöihin niitä lankoja saisi upotetuksi vallan vaivattomasti, neliöiden virkkaaminen kun ei ole siitä työläimmästä päästä ja niitä syntyy enemmän tai vähemmän ajattelematta (toisin kuin esim. sukkia, joiden kantapäät ja kiilakavennukset pitää aina tehdä hys-hys hiljaisuudessa, kokonaan loppuun saakka kerralla, jotta saisin ne oikein).

Virkkuukoukkua siis ostoslistalle (kuka olisi uskonut!!).

"Ei kai se siitä tuijottamalla kummene?"

Ei se kummene, ei. Ja siitä huolimatta tuhannet ja taas tuhannet ihmiset ympäri maailmaa sitä takuuvarmasti yrittävät. Jos se sittenkin kummenis? Jos tapahtuisi maailman ihme ja saisi siemenet itämään pelkästään kosteaa multaa herkeämättä / aina ohi kulkiessaan / joka kerta, kun se tulee mieleen / päivittäin tuijottamalla?

Vaan ei. Ei ne idä. Tuossakin on runsaasti aivan itämiskelpoisiksi luokittelemiani hopeaeukalyptuksen (E. gunnii näkyy saaneen suomenkielisen nimen sitten viime kesän) ja japaninruusukvittenin (no on siellä kyllä pari hillonteon yhteydessä vahingossa halki leikattuakin, mutta kukas niitä tuijottaa - paitsi minä) siemeniä huolellisesti ja kevyesti multaan peitettynä. Erityisesti haluan huomauttaa, että siemenet ovat viettäneet mullan uumenissa ääntä päästämättä jo varsin sietämättömän kauan, eli tämän viikon maanantaista ja tiistaista saakka. Monta herran päivää 8-o !! Mikä niitä oikein riivaa???

Perskohtaisesta järjen köyhyydestä voin silmät kirkkaina tunnustaa kertovan myös sen, että samalla tavalla tuijotan niitä, jotka hautasin lumeen kodinhoitohuoneen kuistille - siis ulos, pakkaseen, lumen alle - aiemmin tässä kuussa. Eikä sieltäkään näy mitään. >-<

Tästä kaikesta ainakin minun on helppoa vetää johtopäätöksenä selitys sille, miksi tammikuu tuntuu aina niin kovin, kovin, kovin, kovin, kovin pitkältä. Odottavan aika on. Olen nimittäin tehnyt tätä samaa joka iesuksen tammikuu sitten... puutarhaharrastukseni alun. Ikinä en ole tuijottamalla onnistunut saamaan itämisreaktiota aikaan.

Vaan on sitä kevään ikävää muillakin. Juuri luin lehdestä, että puutarha- (ja sisustus-)lehtien irtonumeromyynti on viimeisen vuoden aikana (tai sitten edellisen mittauskerran, ihan niin tarkkaan en muista) noussut 12 %. Se on valtava määrä, ja kertoo kyllä kummankin asian harrastuksesta.

Sisustuslehtien kasvun ymmärrän, mutta kuka ostaa ne kaikki puutarhalehdet? En nimittäin aktiivisesta kyselystä huolimatta ole tavannut yhtään ainoaa puutarhaa harrastavaa tai harrastelevaa ihmistä niissä forumeissa, joissa olen viimeisten vuosien aikana liikkunut. Ja minä sentään tapaan aika paljon ihmisiä - tai olen tavannut. Ei siis ainuttakaan n. 70 naisen joukossa meidän Ompeluseurassa. Eikä yhtään edes Marttayhdistyksessä, mikä minusta on sentään jo aika ällistyttävää.

Toki tiedän runsain mitoin puutarhaentusiasteja, minä vain tapaan heitä henkilökohtaisesti aivan liian harvoin. Seurustelen heidän kanssaan ainoastaan keskustelupalstalla, ja siellä kyllä on sellaista tunteen paloa läpi Suomenniemen - ja yli - että ei mitään rajaa. Siellä, kuten täälläkin visiteeraavat muutamat penttikollegat tietävät, tämäkin tuijotusilmiö onneksi tunnetaan. Muutenhan en olisi ikinä uskaltanut tästä edes kirjoittaa; hullunahan minua pitäisitte.

Olisi se silti kiva joskus tavata harrastajia kasvotustenkin ja keuhkota ihan ihmisten ääneen tästä kaikesta. Puutarhakerhoa yritin pykätä pystyyn mm. "omaan" omakotiyhdistykseenikin, mutta herra(t) siellä eivät edes vastanneet sähköpostiviesteihini, vaikka niitä muutamankin kappaleen lähetin. Jospa sitten Marttoihin tässä joku päivä saisin sellaisen nostetuksi pystyyn, siis koko Uudenmaan alueella. Oman yhdistyksen puutarhakerhon kokouksissa olisikin ruuhkaa, kun Minä, Mää ja Meikäläinen istuis samalla jakkaralla kuin Me, Myself and I.

Siihen saakka minä luen niitä puuutarhalehtiä (en osta yhtäkään, minä olen tilannut ne kaikki. Kestona.), kääntelen puutarhakirjat hiirenkorville ja tuijotan siemenkylvöjä.

Ei ihan menny niinku Strömsössä.

(Otsikko mukailee loistavaa kirjaa, joka taas ilmeisesti koostuu Ei menny niinku Strömsössä -otsikon alle Facebookiin kerätyistä ei-ihan-nappiin menneistä projekteista. FB:ssa en ole, mutta kirjan sain ja luin ja nauroin niin että vesi huilasi silmistä ja suupielet melkein repesi!)

Puutyöt jatkuivat eilen. Sain hyllyn toisenkin päädyn siklattua lakasta puhtaaksi ja hiottua sillä sähköverpettimellä pinnan sellakkausta vaille valmiiksi. En vaan tajunnut, että siinä ei tällä kertaa menekään niin pitkään kuin viime viikolla, ja välillä piti jonottaa työkalujenkin ääreen melko pitkään. Jäi siis luppoaikaa. Onneksi oli omat puutyökirjat mukana, sai pohtia jo seuraavaa projektia. Arkkupenkki ulkokuistille? Pikkujakkara pesuhuoneeseen? Lasitasoinen taimikasvatushylly etukuistille? Tai kengille hyllykkö? So many projects, so little time! Intoa riittäisi vaikka kaikkiin, ja aikaa (tai siis työtiloja ja -koneita; aikaahan kyllä on vaikka lampaat söis!) on vain kaksi ja puoli tuntia kerran viikossa. Olisi pitänyt ilmoittautua saman tien kaikille kolmelle puutyökurssille, joita kansalaisopisto tänä vuonna tarjosi.

Vaan sittenpä en olisi ehtinyt Marttoihin. Nyt ehdin.

Hm. Menin paikalle intoa täynnä ja... no... tuota... sain kuin sainkin jonkun rouvista nousemaan ylös pöydän äärestä ja vastaanottamaan uuden tulokkaan, kun seisoin aikani ovipielessä pallo ihan hukassa. Mukavanoloisia ihmisiä siellä oli, ikähaitarilla 50+++ ja etiäppäi, ja sitten pari reilusti alle nelikymppistä naisihmistä, toisella vielä puolivuotias minimarttakin mukanaan. Minä olin sitten siinä välissä. Ja ihan pihalla.

Jotenkin itse ajattelisin, että uusia (nuorempia!!, sanoo 45-vuotias, ja jatkaa...) jäseniä mihin tahansa akkainseuraan otettaisiin lämmöllä ja innolla vastaan, mutta nyt sain kyllä olla ihan hangaround-jäsenenä kutakuinkin koko tilaisuuden ajan. Sain minä muutaman sanasen sanotuksi, ja kyllä minulle jotakin välillä kerrottiinkin tavoista ja tulevasta, mutta... ei se ihan menny niinku olin mielessäni kuvitellut. Vaan eipä lannistuta. Ensi kerralla voin mennä jo vähän tutumpana, ja tiedän jo joitakin kasvojakin. Ja puolen vuoden päästä voin iloisesti lallatellen osallistua kesäretkelle yhdessä muiden kanssa.

Kaikkein mielenkiintoisinta illan kokouksessa oli sen vaikutus: yhtäkkiä minussa nosti päätään entinen neuloja / virkkaaja. Siellä nimittäin yksi jos toinenkin nainen heilutteli puikkoja - kuten toisessakin, ihanassa "mummoporukassa", johon kuulun - ja siinä värikkäitä lankoja ja puikkojen heilutusta sivusilmällä katsellessa aloin miettiä... Ehkä minäkin vielä joskus sittenkin jotakin. Lankoja ainakin riittäisi, niitä löytyy pussikaupalla yhdestä isosta rottinkisaavista takkahuoneen nurkasta. Ja muutamastakin kotilaatikosta autotallin hyllyiltä.

Eli siis olen ennen tehnyt kaikenlaista myös langoista. Jotenkin se vain on jäänyt. En ole ollut siinä(kään, kuten en leipomisessakaan) kovin taitava, eikä kai aikakaan ole riittänyt. Tai jotain. Joka tapauksessa, sekään harrastus ei ole ollut niinku Strömsössä: tuosta vain ja innolla. Mutta nyt. Tekee suorastaan mieli tarttua puikkoihin! Tuttavan blogiakin kävin kurkkimassa tänään, ja siellä oli vaikka mitä kivaa...

Ehkä neulomaan ryhtymistä olisi silti syytä jarruttaa ainakin siihen saakka, että saan sen tiikkihyllyn valmiiksi. Tosin sen jälkeen pitäisi pintakäsitellä 60-luvun puhelinpöytä / eteiskaluste, jonka päällä on ollut saviruukkuja, ja kasteluvedet ovat jättäneet sen pintaan ikävähköjä harmaita renkuloita. Puhelinpöytä on nimittäin niinikään siirtymäisillään etukuistille. Ehkä.

Taidankin jatkaa hyllyn työstämistä heti aamulla. Jos mahdun autotalliin. Vai pitäisikö ensin siivota autotalli?

Mistä näitä "projekteja" oikein tulee???

Uusia harrastuksia, uusia ajatuksia.

Harrastusten näkökulmasta viimeiset puoli vuotta ovat olleet minulle suorastaan radikaaleja. Aloitin viime syyskuussa puutyöt, loppusyksystä toteutin toisen pitkäaikaisen suunnitelmani ja liityin Marttoihin (siitä tulee lisää tietoa ensi viikolla, kun menen ensimmäiseen kokoontumiseeni). Kolmas "unelma" on ollut Naisten Pankin toimintaan osallistuminen. Marraskuuhun saakka se oli vain ns. pilke silmäkulmassa, kunnes olin ystävättäreni kanssa perinteisellä joulupuodin katsastusreissulla Helsingissä ja pyörähdimme myös WTC:ssä. Siellä oli parhaillaan menossa Naisten Pankin ystäväkirpputori, ja siitä se ajatus sitten lähti.

Ilmoittauduin saman tien mukaan vapaaehtoistyöhön, ja olinkin jo kirpparilla "sisäänheittäjänä" jonkin aikaa. Toissapäivänä olin sitten jo fiilistelemässä isommin, kun osallistuin esiintymiskoulutukseen ja illalliselle (entisessä Katajanokan vankilassa, jota meille ennen ateriaa myös esiteltiin. Erikoinen, hyvin vankilan ulkoasun - Museoviraston kehotuksesta - säilyttänyt hotelli-ravintola. Jos joskus pitäisi yöpyä Helsingissä, voisin kyllä kokeilla!) yhdessä 54 muun naisen kanssa.

Siellä me istuimme, keskenämme eri-ikäiset naiset, yritysjohdosta kotirouviin, opiskelijoista eläkeläisiin, ja kuuntelimme vinkkejä tulevaan tehtäväämme: Naisten Pankin viestin eteenpäin viemiseen.

Naisena pysäyttävää on ajatella, että maailman köyhistä ylivoimaisesti suurin osa on naisia. Onhan se melko raju ajatus: sillä 25 eurolla, minkä itse käyttää vaikkapa muutamaan siemenpussiin, nainen Liberiassa, Kambodzhassa tai Kongossa saa itselleen ammatin, ehkä loppuiäkseen. Ja kun nainen saa ammatin, hän pystyy osallistumaan perheensä elättämiseen. Kun perheessä on kaksi elättäjää, vanhempien elintason nousu mahdollistaa lasten - myös tyttöjen - pääsyn kouluun. Koulu tuo lukutaidon, ja sen myötä lapsilla on mahdollisuus jälleen omalta osaltaan parantaa omaa, perheensä ja koko yhteisönsä elintasoa.

Tykkään Naisten Pankin avustustavassa myös siitä, että pankin toiminnan avulla kehitysmaihin voidaan perustaa paikallisten itsensä hallinnoimia kyläpankkeja, jotka myöntävät lainoja yrityksen perustamista varten. Siis nimenomaan myöntävät lainoja, eivät lahjoita rahaa. Ainakin minusta itsestäni tuntuu mielekkäämmältä se, että naisia tuetaan heidän itse asettamiensa tavoitteiden saavuttamisessa lainan avulla. Laina sitouttaa ja motivoi, eikä tunnu "almulta" vaan kumppanien väliseltä sopimukselta.

En ole koskaan ollut luonteeltani mikään "maailmanparantaja" (ja tämä siis on erittäin positiivinen määritelmä! Ihaillen katson ihmisiä, jotka lähestyvät maailmaa kokonaisuutena, nenä irti omasta navasta.), enkä nytkään ajattele, että NP:ssa mukana olemiseni muuttaisi maailmaa. Toivottavasti se kuitenkin muuttaa jonkun naisen tulevaisuutta. Ainakin omaani se muuttaa, näin uskon :-)