Jyvät akanoista.

Tänään olen elänyt yhden hyvän esimerkin siitä, että puutarhaharrastus on minulle TODELLA iso ja tärkeä juttu. Erottelin nimittäin jyviä (siemeniä) akanoista.

Olin viime kesänä jemmannut tähkiä ja röyhyjä (tai jotain sellaisia) kahdesta koristeheinästä: niittyräpelöstä ja hopeatoposta. Ajattelin, että niistä on sitten kätevää ravistella siemenet talteen, kunhan hörsylät ovat kuivuneet.

No ei.

Hopeatopon viljanvaaleat tähkät piilottelivat pienenpienet, nuppineulan terävän pään kokoiset siemenensä kyllä niin vihoviimeisen tiiviisti, että. Ravistelin ja pyörittelin, ilman tulosta. Hyppyytin ja hetkutin, ilman tulosta. Lopulta levitin kaiken letkeälle muoviselle leikkuulaudalle, ja aloin jauhaa. Laudan karheaa pintaa vasten akanat hajosivat pikkuhiljaa, ja siemenet paljastuivat vihdoin ja viimein.

Sen jälkeen ongelmana oli saada ne akanat huitshittoon siitä muovin päältä. Minä heiluttelin ja hetkutin. Ilman tulosta. Sheikkasin ja jytistin. Ilman tulosta. Lopulta päädyin hennon kesätuulen tavoin puhaltelemaan pitkin muovin pintaa, sillä tuloksella, että akanat pikkuhiljaa levisivät ympäri kodinhoitohuoneen allasta - ja pöytää. Meni siinä joitakin siemeniä mukana, mutta hirveän puhkumisen ja puhaltelun (Iso Paha Susi olisi saanut kyllä tiilitalonkin kumoon - kärsivällisyydellä) jälkeen minulla oli siedettävän siisti kokoelma siemeniä ja akananrippeitä.

Ja sama uudestaan niittyräpelön palleroiden kanssa. Siitä huomasin ottaa jo kuvatkin.


Ilman akanoita - kutakuinkin.





Akanoiden kera - on niitä siellä!

 

Onneksi ei ollut flunssaa. Ja tuli testatuksi, että ei ole heinänuhaakaan. Jos noihin olisi aivastanut... Hain tässä vaiheessa avuksi jo pienet keittiösiivilät, ja koitin niiden avulla ensin hiertää akanankuoria auki ja sen jälkeen vain erotella siemenet ja suurimmat roskat toisistaan.

Kyllä minä itseäni melko pöhkönä pidin, mutta kukapa rakastunut ei pöhkösti välillä käyttäytyisi. Ja minä rakastan puutarhapuuhia!

Jos kylvöksistä ei nouse heinän heinää... sitten minua vasta naurattaakin. Vaan onpahan antaumuksella tehty hommia :-D

Asiasta toiseen. Jälleen kerran tuli testatuksi se, että pitää miettiä mitä toivoo. Kävi nimittäin niin ällistyttävän ihmeellisesti, että postin ystävällinen kyyti toi laatikkoon tänään Siljalta Ystävänpäivälahjakortin, joka oikeuttaa yhteen A-C-luokan hyttiin mm. Tukholman risteilyllä. Voitteko kuvitella? Siltä istumalta (en istunut lattialla, vaikka hämmästyksestä melkein pyllähdinkin) otin kolme loikkaa tietokoneelle ja varasin itselleni A-luokan hytin kohti Älvsjötä. Nordiska Trädgårdar, täältä TODELLAKIN tullaan.

Kaiken lisäksi hoksasin laittaa matkasta viestin parille sellaiselle rakkaalle ystävälle, joiden tiesin voivan tarttua houkutukseen, mutta jotka eivät ehkä piittaa tuon taivaallista puutarhamessuista (sinne en välttämättä niin kaipaa seuraa). Saan kuitenkin viettää heidän kanssaan hienoa aikaa laivamatkoilla edestakaisin, ja he - elleivät vastoin ennakkokäsitystäni kuitenkin lähde messuille - viihtyvät taatusti Tukholman muissa huvituksissa päivän ajan. Jippii, mahtava matka vaikuttaisi olevan tulossa!!

Toinen oletettavasti kiva reissu on luvassa jo huomenna, kun lähden kolmen muun naisen kanssa Tampesteriin Naisten Pankin valtakunnalliseen happeningiin. Elämä on tosiaankin LAIFFIA tällä hetkellä.

Ja kevätkin on tulossa, lumesta ja pakkasesta huolimatta. Eilen ja tänään on ollut komea sää. Vaikka kylmä.

Siemeniä, (kymmenen) senttiä, sikli, sellakkaa ja sinolia

Siinä eilisen ja tämän päivän ässät. Kaikki muut tosi ässää, paitsi sentit->

Puolitoista tuntia tein lumitöitä, että sain etupihan ja autonympäryksen puhtaaksi. Ei tartte paljon sauvakävelylle tai kuntopyörän selkään enää yrittää... Ihan joskus vain, varovasti, ajattelen, että paperihommissa voisi olla vähemmän rasittavaa.

Sitten kuitenkin mietin, että jos olisin muissa kuin näissä hommissa, kaikki mukavat puuhat, kuten siemenkylvöt keskellä päivää, jäisivät unholaan. Teekupponen (KYLLÄ! Olen hämmästyttänyt itsenikin ja alkanut taas, varmaan kymmenen vuoden tauon jälkeen, juoda silloin tällöin teetä. Siihen minut innostivat Saila ja inkivääri, jotka kannustivat maistamaan inkivääri"teetä" - inki varmaan vähän niinkuin viran puolesta, ja joka oli todella hyvää. Sen jälkeen muistin vihreät teet, ja...) puutarhakupista, puutarhakirjan ääressä - ei onnistuisi puoliltapäivin.

Puutyöt nyt vielä menisivät työpäivänkin jälkeen, näin ainakin kuvittelen. Sen verran into piukassa minä aina sinne menen, ja sieltä kotiin tulen.

Eilen sain lopultakin siklatuksi viimeisetkin kohdat tiikkihyllystä, ja vedin jo ensimmäisen kerroksen sellakkaa liukuoviin. Voi että ne voivat olla KAUNIIT! Puuseppäkin totesi, että tiikkihuonekaluihin pitäisi aina saada viisto kohdevalo, jotta niiden pintojen sävyistä voisi täysin nauttia. Niin totta. Puu hohtaa käsiteltynä kuin... meripihka tai jokin vastaava. Sellaista hienoa hehkua, joka näyttää tulevan suoraan puun sisältä. Pidin ovia käsissäni pitkät ajat ja kääntelin niitä valon edessä edestakaisin. (Saatoin herrojen mielestä näyttää himppasen höpsähtäneeltä, mutta ehkä he antavat blondihkolle jotakin anteeksi). Eikä onnentunteen syynä todellakaan ole sinoli, jolla pensselit putsasin työn jälkeen, vaikka drinkin sekoitteluksi yksi herra ohimennessään puuhaani kutsuikin.

Itse sen sijaan kyllä suomin itseäni tästä blondiudesta (vau, mikä mahtava sana!) oikein avokämmenellä. Pöljä ostin pintakäsittelyaineet sille saunajakkaralle, mutta en työkalua, millä sen levittäisin. Purkin kyljessä lukee nimittäin vaahtomuovisivellin, vaahtomuovisieni tai tekokuitusivellin. Mutkueiole. Eli en päässyt puusta pitkään, kirjaimellisestikaan, jakkaran kanssa.

Olisi pitänyt ajaa kurssin jälkeen vielä rautakauppaan eilen illalla ja tehdä se yksi ainoa kahden euron ostos, mutta en viitsinyt. Tänään en TODELLAKAAN lähde yhtä sivellintä hakemaan (harmi, ettei vaahtomuovia löydy varastostakaan), sen verran pehmeä tuo ajokeli on. Ja - voi kerppolan väki - lunta sataa edelleen, traktori kuulostaa juuri työntelevän ajotietä puhtaaksi = pihaväyläämme umpeen eikä autostakaan näytä olevan enää esillä kuin sitikan viikset, vaikka sen tunti sitten harjasin puhtaaksi.

Pitäkää tunkkinne. Ja vaahtomuovisiveltimenne. Minä luen nyt puutarhakirjaa ja kylvän koristeheiniä.

P.S. Oli niiden lumitöiden tekeminen onneksi hieman palkitsevaakin: löysin nimittäin siinä kolatessani Herra Miehen perjantaina pihalla nurin liukastuessaan pudottaman bussimatkakortin. Uskomaton mäihä, että kaiken tuon valkoisuuden keskellä osuin ottamaan lunta juuri siitä kohdasta tyhjällä kolalla. Kortin löytyminen säästi toista sataa. HUH.

Kyllä kummenee!!

Ette takuulla usko tätä, kun en usko oikein itsekään, mutta eikös tässä ihan ilmiselvästi ole kokonaista neljä hopeaeukalyptuksen (niitä tähän on kylvetty) terhakkaa alkua. On, on!! Siinä ne töröttää tärkeän näköisinä niinkuin olisivat suurempaakin suunnittelemassa.

Ja etteikö muka usko siirtäisi vuoria ja tuijotus saisi siemeniä itämään, mitä?

Toinen vuorensiirto-osasto tapahtui viikonloppuna ikeeassa. Pitkään jos pitkäänkin olin haaveillut eteiseen pöytätasosta tai vastaavasta. Jostakin, jonka uumeniin saisi tavalla tai toisella kätketyksi eteisen muilla tasoilla loihuavat avaimet, nappikuulokkeet, lompakot, nenäliinapaketit, mainitsinko jo avaimet ja autonavaimet... Ja simsalabim: siinä on taso (jota myös sivupöydäksi voi kutsua). Taikaan tarvittiin elementti, jota en tähän saakka ollut huomannut. Piti ottaa mies mukaan kauppaan. Johan lähti tasoa pukkaamaan auton takakontista sisään (paketti painoi muuten 28 kiloa, joten oli ihan tyrällisyysriskinkin kannalta kivaa, että mies oli mukana).

Tänään olin taas puutöissä kansalaisopistolla. Pesuhuoneen pikkupenkki lähti syntymään aika rivakasti! Edellinen on vielä hengissä, mutta on ollut disponibiliteetissä jalkojensa vinouden = istujan kannalta epäturvallisuuden (tähän ei minusta sovi turvattomuuden) eksistenssinsä vuoksi. Mäntylautaa käytän, taas. Oikohöylää, tasohöylää ja sirkkeliä saivat tuta ne pätkät, joita Puumestasta Keravalta jälleen hain (siellä ollaan tosi kärsivällisiä ja ystävällisiä tällaisia pienostajiakin kohtaan, minkä ilolla panen aina merkille). Ja tattada-taa: Puuseppää konsultoituani päädyin jälleen tuntemattoman työkalun, jyrsimen ääreen. Pyöristin joka ainoan reunan laudan- ja rimanpätkistä, jotka penkkiin ovat päätymässä. Ei pitäisi olla paljaallakaan pepulla ikävää istuskella.

Puuosista tuli aika kivannäköiset, kun jokainen reuna, siis myös päätyreunat, ovat pyöreähköt. Ensi kerralla ei tarvinne enää kuin koota kapine, ja sitten sillä voi alkaa paraatipuoltaan saunan tauolla lepuuttaa. Tekisi kylläkin mieli käsitellä se vielä jollakin, jotta se ei ihan saman tien imaisisi kosteutta itseensä. Mahtaakohan saunasuojatuotteita saada sävytettyinä? Mahtaa, sanoo hän googlauksen jälkeen. Jos tekisi männystä vähän tummemman.

Ensi kerralla joudun kantamaan koululle myös sen tiikkihyllyn alakaapin. Eivät nimittäin ainakaan minun konsteillani irtoa ne liukuovet, jotka kaapissa ovat. Ovet pitäisi saada käsitellyiksi irrallaan toisistaan, sillä ne, kuten kunnon liukuovien kuuluu, menevät osaksi limittäin eikä sinne väliin pääse siklillä erkkikään. Pitää tuumata yhdessä Puusepän kanssa, miten asia kannattaisi hoitaa.

Olen edelleen ihan lapsellisen innoissani kaikesta uudesta, mitä kurssilla opin. Haluan ehdottomasti jatkaa tätä ensi syksynä!

"Ei kai se siitä tuijottamalla kummene?"

Ei se kummene, ei. Ja siitä huolimatta tuhannet ja taas tuhannet ihmiset ympäri maailmaa sitä takuuvarmasti yrittävät. Jos se sittenkin kummenis? Jos tapahtuisi maailman ihme ja saisi siemenet itämään pelkästään kosteaa multaa herkeämättä / aina ohi kulkiessaan / joka kerta, kun se tulee mieleen / päivittäin tuijottamalla?

Vaan ei. Ei ne idä. Tuossakin on runsaasti aivan itämiskelpoisiksi luokittelemiani hopeaeukalyptuksen (E. gunnii näkyy saaneen suomenkielisen nimen sitten viime kesän) ja japaninruusukvittenin (no on siellä kyllä pari hillonteon yhteydessä vahingossa halki leikattuakin, mutta kukas niitä tuijottaa - paitsi minä) siemeniä huolellisesti ja kevyesti multaan peitettynä. Erityisesti haluan huomauttaa, että siemenet ovat viettäneet mullan uumenissa ääntä päästämättä jo varsin sietämättömän kauan, eli tämän viikon maanantaista ja tiistaista saakka. Monta herran päivää 8-o !! Mikä niitä oikein riivaa???

Perskohtaisesta järjen köyhyydestä voin silmät kirkkaina tunnustaa kertovan myös sen, että samalla tavalla tuijotan niitä, jotka hautasin lumeen kodinhoitohuoneen kuistille - siis ulos, pakkaseen, lumen alle - aiemmin tässä kuussa. Eikä sieltäkään näy mitään. >-<

Tästä kaikesta ainakin minun on helppoa vetää johtopäätöksenä selitys sille, miksi tammikuu tuntuu aina niin kovin, kovin, kovin, kovin, kovin pitkältä. Odottavan aika on. Olen nimittäin tehnyt tätä samaa joka iesuksen tammikuu sitten... puutarhaharrastukseni alun. Ikinä en ole tuijottamalla onnistunut saamaan itämisreaktiota aikaan.

Vaan on sitä kevään ikävää muillakin. Juuri luin lehdestä, että puutarha- (ja sisustus-)lehtien irtonumeromyynti on viimeisen vuoden aikana (tai sitten edellisen mittauskerran, ihan niin tarkkaan en muista) noussut 12 %. Se on valtava määrä, ja kertoo kyllä kummankin asian harrastuksesta.

Sisustuslehtien kasvun ymmärrän, mutta kuka ostaa ne kaikki puutarhalehdet? En nimittäin aktiivisesta kyselystä huolimatta ole tavannut yhtään ainoaa puutarhaa harrastavaa tai harrastelevaa ihmistä niissä forumeissa, joissa olen viimeisten vuosien aikana liikkunut. Ja minä sentään tapaan aika paljon ihmisiä - tai olen tavannut. Ei siis ainuttakaan n. 70 naisen joukossa meidän Ompeluseurassa. Eikä yhtään edes Marttayhdistyksessä, mikä minusta on sentään jo aika ällistyttävää.

Toki tiedän runsain mitoin puutarhaentusiasteja, minä vain tapaan heitä henkilökohtaisesti aivan liian harvoin. Seurustelen heidän kanssaan ainoastaan keskustelupalstalla, ja siellä kyllä on sellaista tunteen paloa läpi Suomenniemen - ja yli - että ei mitään rajaa. Siellä, kuten täälläkin visiteeraavat muutamat penttikollegat tietävät, tämäkin tuijotusilmiö onneksi tunnetaan. Muutenhan en olisi ikinä uskaltanut tästä edes kirjoittaa; hullunahan minua pitäisitte.

Olisi se silti kiva joskus tavata harrastajia kasvotustenkin ja keuhkota ihan ihmisten ääneen tästä kaikesta. Puutarhakerhoa yritin pykätä pystyyn mm. "omaan" omakotiyhdistykseenikin, mutta herra(t) siellä eivät edes vastanneet sähköpostiviesteihini, vaikka niitä muutamankin kappaleen lähetin. Jospa sitten Marttoihin tässä joku päivä saisin sellaisen nostetuksi pystyyn, siis koko Uudenmaan alueella. Oman yhdistyksen puutarhakerhon kokouksissa olisikin ruuhkaa, kun Minä, Mää ja Meikäläinen istuis samalla jakkaralla kuin Me, Myself and I.

Siihen saakka minä luen niitä puuutarhalehtiä (en osta yhtäkään, minä olen tilannut ne kaikki. Kestona.), kääntelen puutarhakirjat hiirenkorville ja tuijotan siemenkylvöjä.

Sanoinkmää, etten...

...enää osta siemeniä, en osta enää yhtään siemeniä? Kävin tänään kaupassa. Ostin kolme pussia. Kaksi pussia basilikaa (noku toinen oli thai-basilikaa ja toinen söpösti punalehtistä) ja yhden pussin kovasti etsimääni sitruunaruohoa. Hurraa, Prisma ja Weibullsin siemenet! 

...mä enää halua lisää huonekasveja? No, sitten tuli niin ylitsevuotavainen ikävä omaa puutarhaa, että piti välttämättä - siis AIVAN välttämättä - keksiä joku korvaava juttu. Ja niin minä sitten menin kauppaan ja kokosin itselleni minipuutarhan, kas näin.

Tuossa se poseeraa vielä kodinhoitohuoneen penkillä, mutta sen lopullinen sijoituspaikka on kyllä olohuoneessa sillä pöydällä, millä eilen vielä oli kelta-oranssi tulppaanikimppu. Tulpsut saivat siirtyä toisaalle, sinisen pikkutaulun alle. Näyttävät muuten siinä aika hienoilta. Vastavärit rulettaa!

Uudessa puutarhassani on kirjavalehtinen rönsylilja, varsin pieni vuoripalmu (siitäkin huolimatta, että olen meikäläisen keskuudessa surullisen tunnettu vuoripalmuja murhaavasta kyvystäni), aivan sydäntäsärkevän suloinen pienilehtinen kissuslajike sekä kuvasta huonosti erottuva, mutta vinkeän kaksivärisin kukin kukkiva saintpaulia.

Mullan haluaisin peittää näkyvistä jollakin katteella, mutta en vielä osannut päättää, mikä se olisi.

...halua enkä hae töihin? Sepä olikin ennen kuin näin kiinnostavan työpaikan. Laitoin hakemuksen ihan tuosta vaan, enempiä miettimättä. Tai korjaan: en todellakaan ihan tuosta vaan tai enempiä miettimättä. Kävi nimittäin niin, että potentiaalisella tulevalla työpaikallani oli niin ¤¤?#¤`%)¤U=!¤"¤)/=)/%&/¤&%:n monivaiheinen ja superyksityiskohtainen nettirekrytointilomake, että täytin sitä valehtelematta kaksi ja puoli tuntia. Kaksi ja puoli. Tuntia.

Jos sattuisi käymään niin iso ihme, että tulisin valituksi, ja tehtävässä olisi jokin koeaika, minun olisi aivan pirskatin hankalaa pitää suuni kiinni siitä lomakkeesta koeajan ajan (no ei tuota oikein muuten voi sanoa). Olisipa mielenkiintoista tietää, kuinka ko. tahon rekrytointi nettilomakkeen avulla sujuu... Sinne pitää todella haluta töihin, että jaksaa täyttää lomakkeen. Pidän itseäni kohtalaisen sujuvana koneenkäyttäjänä, joten sitäkään tässä ei voi käyttää syynä, etten vaan osais.

Että semmonen päivä.

Pisteenä i:n päälle: astioita ihan merkittävän määrän elämänsä aikana jo kerännyt naisihminen menee vielä ja ostaa itselleen kupin. Kahvi-, tee- tai vesi. Ihan mitä vaan. Ei kuitenkaan ihan minkä vaan. Vaan ruusukupin. Ruusukupin! Ymmärtänette silti, että tämä oli pakko ostaa. Puutarhakäyttöön, sitäpaitsi. Tätä ei muualla käytetä laisinkaan. Eikä mulla ole kaikista astioista huolimatta vielä yhtään puutarhakuppia. Nyt on <3



KoKo-sarjan ruusukuppi