Siemeniä, (kymmenen) senttiä, sikli, sellakkaa ja sinolia

Siinä eilisen ja tämän päivän ässät. Kaikki muut tosi ässää, paitsi sentit->

Puolitoista tuntia tein lumitöitä, että sain etupihan ja autonympäryksen puhtaaksi. Ei tartte paljon sauvakävelylle tai kuntopyörän selkään enää yrittää... Ihan joskus vain, varovasti, ajattelen, että paperihommissa voisi olla vähemmän rasittavaa.

Sitten kuitenkin mietin, että jos olisin muissa kuin näissä hommissa, kaikki mukavat puuhat, kuten siemenkylvöt keskellä päivää, jäisivät unholaan. Teekupponen (KYLLÄ! Olen hämmästyttänyt itsenikin ja alkanut taas, varmaan kymmenen vuoden tauon jälkeen, juoda silloin tällöin teetä. Siihen minut innostivat Saila ja inkivääri, jotka kannustivat maistamaan inkivääri"teetä" - inki varmaan vähän niinkuin viran puolesta, ja joka oli todella hyvää. Sen jälkeen muistin vihreät teet, ja...) puutarhakupista, puutarhakirjan ääressä - ei onnistuisi puoliltapäivin.

Puutyöt nyt vielä menisivät työpäivänkin jälkeen, näin ainakin kuvittelen. Sen verran into piukassa minä aina sinne menen, ja sieltä kotiin tulen.

Eilen sain lopultakin siklatuksi viimeisetkin kohdat tiikkihyllystä, ja vedin jo ensimmäisen kerroksen sellakkaa liukuoviin. Voi että ne voivat olla KAUNIIT! Puuseppäkin totesi, että tiikkihuonekaluihin pitäisi aina saada viisto kohdevalo, jotta niiden pintojen sävyistä voisi täysin nauttia. Niin totta. Puu hohtaa käsiteltynä kuin... meripihka tai jokin vastaava. Sellaista hienoa hehkua, joka näyttää tulevan suoraan puun sisältä. Pidin ovia käsissäni pitkät ajat ja kääntelin niitä valon edessä edestakaisin. (Saatoin herrojen mielestä näyttää himppasen höpsähtäneeltä, mutta ehkä he antavat blondihkolle jotakin anteeksi). Eikä onnentunteen syynä todellakaan ole sinoli, jolla pensselit putsasin työn jälkeen, vaikka drinkin sekoitteluksi yksi herra ohimennessään puuhaani kutsuikin.

Itse sen sijaan kyllä suomin itseäni tästä blondiudesta (vau, mikä mahtava sana!) oikein avokämmenellä. Pöljä ostin pintakäsittelyaineet sille saunajakkaralle, mutta en työkalua, millä sen levittäisin. Purkin kyljessä lukee nimittäin vaahtomuovisivellin, vaahtomuovisieni tai tekokuitusivellin. Mutkueiole. Eli en päässyt puusta pitkään, kirjaimellisestikaan, jakkaran kanssa.

Olisi pitänyt ajaa kurssin jälkeen vielä rautakauppaan eilen illalla ja tehdä se yksi ainoa kahden euron ostos, mutta en viitsinyt. Tänään en TODELLAKAAN lähde yhtä sivellintä hakemaan (harmi, ettei vaahtomuovia löydy varastostakaan), sen verran pehmeä tuo ajokeli on. Ja - voi kerppolan väki - lunta sataa edelleen, traktori kuulostaa juuri työntelevän ajotietä puhtaaksi = pihaväyläämme umpeen eikä autostakaan näytä olevan enää esillä kuin sitikan viikset, vaikka sen tunti sitten harjasin puhtaaksi.

Pitäkää tunkkinne. Ja vaahtomuovisiveltimenne. Minä luen nyt puutarhakirjaa ja kylvän koristeheiniä.

P.S. Oli niiden lumitöiden tekeminen onneksi hieman palkitsevaakin: löysin nimittäin siinä kolatessani Herra Miehen perjantaina pihalla nurin liukastuessaan pudottaman bussimatkakortin. Uskomaton mäihä, että kaiken tuon valkoisuuden keskellä osuin ottamaan lunta juuri siitä kohdasta tyhjällä kolalla. Kortin löytyminen säästi toista sataa. HUH.

6:00 - It´s Groundhog Day!!

"What have you been doing today?"
"Well... same old, same old."

Taas tuli lunta. Ja taas mä kolasin. Tällä kertaa selkä kesti paremmin kuin eilen, jolloin sain vietävänmoisen krampin johonkin lihakseen ärsyttävästi kylkiluiden alla, niin, ettei siihen päässyt millään käsiksi. Paitsi särkylääkkeillä.

Jouduin toteamaan, että nyt alan olla liian lyhyt siihen hommaan. Kasatut kinokset ovat niin korkeita, että vaikka työnnän kolan niiden päälle, en saa enää valutetuksi lunta pois kolan kuupasta...On himppasen turhauttavaa työntää ensin lumi ylös ja sitten vetää se takaisin alas :-/

Olo on kuin Bill Murraylla, taas. Sama päivä, uudestaan ja uudestaan. Mahtava elokuva sinänsä. Varsinkin niinä päivinä, jolloin on vaan kolannut, ja kolannut, ja kolannut. Tai tiskannut, järjestellyt kotia, kerännyt leluja, laittanut ruokaa tai käynyt siinä samassa hemmetin ruokakaupassa over and over again.

Alankohan minä pikkuhiljaa olla valmis etsimään töitä...? Vai onko tämä tilapäistä puutumista, joka helpottaa heti, kun puutarhakausi alkaa? Olisikin homma, jota voisi tehdä kotona / kotoa. Kaikkea en minäkään taida saada :-)

Jos lumen kolaaminen kuuluu ei-suosikkipuuhiini, vaateostoksilla olo se vasta on viheliäistä. Yritin sitä(kin) tänään. Etsin mielestäni varsin vaivattomia hankintoja: mustia housuja ja valkoista paitapuseroa. Vaan ei. Minä ja muoti emme kulje käsi kädessä! Muoti on kapeaa, kukkakeppimallisille ihmisille suunniteltua, ja minä olen tällainen Rubensin renessanssinainen. -ish. Milloin hartiat ovat liian leveät, rinnat liian suuret, kauan kadoksissa ollut vyötärö edelleen kadoksissa tai lantio kuin Berliinin muuri (housut, tästä ei mennä). Byäää!!! En tiedä, miksi isken tämänkin asian kanssa päätäni seinään kerta toisensa jälkeen; pitäisi minun nyt jo tietää, että etsimällä en vaatteita itselleni löydä. Ne tulevat vastaan, jos ovat tullakseen. Päivän saalis: kaksi pitkähihaista t-paitaa, jotka toimivat koti- ja yövaatteina. Huokaus...

Kirjastossa sentään löysin jotain muuta kuin tavallisesti. Mukaani tarttui kaksi feng shui -kirjaa. Tämä kiinalainen ajattelumalli jotenkin kiehtoo. Se... no, se käy järkeen. Intuitiivisesti en juuri koskaan istu selin oveen, vaan etsin pöydän kuin pöydän äärestä paikan, jossa selusta on turvattu ja näen ovelle. Pidän kovasti makuuhuoneestamme, jossa saa sängyn niin, ettemme joudu makaamaan oven ja ikkunan "välissä". Olen aina inhonnut epäjärjestystä ja sotkua (eihän uskoisi kodistamme, eihän, ystäväni?) ja tavoitetilani on, että kaikilla tavaroilla on oma (piilo)paikkansa. Unelmieni taloon käytäisiin sisälle selkeää käytävää pitkin, ja pääovi olisi keskellä taloa, näkyvissä. Talon kasvot olisivat tulijaan päin, eikä matkalla olisi epämiellyttäviä esteitä. Pihakäytävä ei olisi suora, mutta siinä ei myöskään olisi jyrkkiä mutkia. Eikä kenenkään tarvitsisi seistä anteeksi pyytävän näköisenä portailla tahtoessaan sisään, kuten nykyisessä talossamme.

Oi oi, don´t get me started. Olohuone-keittiömme (ns. tupakeittiö) on tila from hell. Siinä on yksi puolikas ja yksi melkein kokonainen ehyt seinä. Siinä on neljä oviaukkoa ja huonekaluja ei voi mitenkään asetella niin, että kulkureitit olisivat selkeät ja miellyttävät kulkea. Varsinkin olohuoneen puoli on ihan hirveä sisustettava. Huonekalumme pyörivät ja pyörivät tilassa löytämättä hyvää paikkaa. Eikä ihme: eteisen ja olohuoneen väliseltä ovelta pitäisi olla vapaa reitti sekä takkahuoneen että takakuistin ovelle. Jos sen tekisin, olohuoneen kalusteille jäisi postimerkin kokoinen tila ja vieraat nyhjöttäisivät kylki kyljessä siinä ainoassa nurkassa, joka tilassa on "turvallinen".

Neiti, yksi väliseinä, kiitos!

Paitsi että sekään ei ole ratkaisu.

Kuten huomaatte, elämässäni on useita, jatkuvasti toistuvia teemoja. Olen Phil Connors. Uudestaan ja uudestaan. Ehkä minäkin muutun, kun tarpeeksi kauan hitsaan...

Snow-how in the Winter Wonderland

Eilinen päivä sisällä kostautui tänään: lumen kolaamiseen pelkästään etupihalta meni melkein kaksi tuntia. Takapihalle en enää jaksanut edes lähteä. Kyytiä, kinkku! Vauhtia, valkoviini! Lähtöpassit, lohisiivut! Pois vaan, pororulla.

Hyvä ulkomainen media,

Enää ei tarvitse etsiä, voittaja on löytynyt. Make no mistake, amerikkalaiset, tai kanadalaisetkaan, me suomalaiset sitä sentään osaamme hoitaa lumiasiat. ME olemme tottuneet siihen. Meillä ei suljeta kouluja eikä kaupunkien liikenne pysähdy (se vain hidastuu, myöhästelee, ja pitää pieniä fundeeraustaukoja...). We deal with the snow.

Alexander Stubb oli oikeassa. Terveisiä Katajanokalle. Täältä löytyy snow-how´ta, tulkaa vain ottamaan oppia!

Täällä jo lapset oppivat ymmärtämään lunta, ja iloitsemaan siitä. Meillä lumikolat ovat aina valmiusasemissa. Meillä viisivuotiaat kolaavat minkä ehtivät, ja nauraen värjäävät jäälyhtyjä vesiväreillä. Täällä lähdetään luistelemaan kelissä, jossa muut maat jo nyykähtävät tuuleen ja tuiskuun.

Meillä lumi kasataan vaikka salavan sisään, kun ei muuta paikkaa enää keksitä. Meillä syreeni on valkoinen ympäri vuoden, ja se tietää, että ensi kesä tulee.

Meillä luotetaan siihen, että perhoangervo on onnellinen tuottaessaan ympäristöönsä iloa ja kauneutta talvellakin, ja meillä säilytetään usko herkimpienkin kasvien selviämisestä lumen suojassa (kaksinkertaisen pakkaspeitteen alla).

 

Meillä osataan iloita lumen tekemästä taiteesta, ja nauttia niistä yksityiskohdista, joita tuuli ja hiutaleet yhdessä saavat aikaan. Meillä ei itketä kuin vähän, jos auto on puoleksi hautautunut lumeen. Siinä kyynelten lomassa me kuitenkin osaamme kiinnittää huomiomme kauniiseen lumiaaltokuvioon, jonka tuuli on taiten ikkunaan verkottanut.

Meillä lapset eivät hätäänny, vaikka hiekkalaatikon päällä on vuori lunta. Meidän lapsillemme se on vain iloinen yksityiskohta, jonka voi tuota pikaa kiivetä ja möyriä nurin. Jolloin äidit ja isät tirauttavat uuden kyyneleen ennen kuin lähtevät taas lumikolat tanassa työntelemään hiekkalaatikon vieressä olevaa pihakäytävää auki.

Me suomalaiset rakastamme lumielämään soveltuvia varusteitamme, huopatossuja ja kuomia ja nahkarukkasia ja läpällisiä karvalakkeja. Toki me rakastamme myös sääoloihin suunniteltuja untuvatakkejamme ja teknisesti erittäin hienosti suunniteltuja ja toteutettuja muita ulkoiluasujamme, mutta meillä on käyttöä ja oivallusta myös tuotteille nimeltä kynsikkäät. Erinomaisen kätevät vempeleet, jos haluaa käyttää kameraa ulkona.

Tämä se on Talven Ihmemaa, siitä ei ole epäilystäkään. Ainakin minä ihmettelen uutta lunta joka ikinen päivä, jolloin sitä tulee. Eli joka ikinen päivä.