Tämä on niitä päiviä.

Näitä joskus tulee: ihan hirveä kaipaus johonkin elämykselliseen, sydäntä sykähdyttävään. Pääsisipä Hollantiin keväällä, tai Madeiralle. Voisipa käveleskellä ihanissa englantilaisissa puutarhoissa, jotka tuntuvat jatkuvan loputtomiin. Näkisipä Toscanan ihanat kukkulat ja kapeat tiet.

*****

Jaksaisipa mennä edes omalle pihalleen tekemään hommia. Elämyksellistä siitä ei saa (minun syysistutukseni ovat aika tavalla vajavaiset ja syyskukkijat toooooosi harvassa), mutta paljon pitäisi tehdä. Ehkä sitten lauantaina, kun pääsee aamusta liikkeelle.

Kyllä Herra Mies on oikeassa: torstait ovat himppasen hankalia päiviä. Tässä vaiheessa viikkoa sitä näköjään todella on aavistuksen verran vetoa kaipaavassa kunnossa. Illat ovat nykyään muutenkin aika tyhjäkäynnillä eteneviä, kun päivän on keskittynyt varpaankynsiään myöten kaikkeen uuteen. Kun ruoka on saatu illalla pöytään - ja vatsaan - olo on kuin maratoonarilla maalissa: ei enää yhtään mitään ylimääräistä.

Ruoasta puheenollen: kävin työhöntulotarkastuksessa ja sain kuulla, että Yours Trulyn pitäisi opetella vähän toisenlaista elämäntapaa. Kolesteroli on hieman koholla, samoin verenpaine. Kevyttuotteet ovat meillä kyllä ihan vakikäytössä jo valmiiksi, mutta nyt joudun kiinnittämään huomiota ruoan laatuun (=rasvat) vielä aiempaa enemmän. Ja se vaatii minulta työtä: en ole koskaan ollut mikään laihduttaja tai painooni / ulkonäkööni erityistä huomiota kiinnittävä. Toki on kiva, jos tukka on hyvin ja kello näkyy, mutta en minä ole mikään vaa´an kyttääjä ollut ikinä. No, nyt sen sitten huomaa. Kiloja on tullut viimeisen viidentoista vuoden aikana vähän niinkuin yksi per vuosi, viime vuosina vähän reilu kilo. Mihinkähän minä ne nyt sitten laskisin, ja miten...?

Näin töissä ollen ruokarytmiä on onneksi ollut helppoa muuttaa. Nyt aterioin tavalla tai toisella kolmen tunnin välein: kuudelta aamupala (reissari ja kahvikupillinen), yhdeksältä välipalaleipä kakkosaamukahvin kanssa töissä. Ennen puoltapäivää lounas, sitten kolmen maissa olen syönyt vielä toisen eväsleivän, jotta jaksan 18:aan saakka ennen ilta-ateriaa. Työterveyshoitaja kertoi minulle kuitenkin, että syön liikaa leipää. Hmh. Jassoo. Otan nyt siis vain yhden viipaleen ruisleipää evääksi, ja lisäksi teen maustamattomaan jogurttiin marjoista, pähkinöistä / siemenistä oman pirtelön. Lounaalla syön suurimmaksi osaksi salaattia (vakiravintolassa on lisäksi kätevän pienet lautaset, johon salaatin lisäksi ei paljon lämmintä ruokaa mahdukaan). Iltaruoka on sitten se vaikeampi: koska Eka Vekaralle tulee keitetyksi perunaa, pastaa, riisiä tai vaikka couscousia, sitä tulee saman tien vähän enemmänkin. Ja sitten se syödään pois, sekin. Äääh.

Toisaalta se kyllä on hyväkin: vatsa on hiilihydraateista täynnä niin pitkälle iltaan, että mitään iltanapostelua ei kaipaa, eikä kyllä ehdikään syödä, sillä nukkumatti kutsuu peiton alle hyvissä ajoin ennen kuin vatsa mahdollisesti kaipaisi vielä jotakin "pientä".

Opettelen siis syömään eri tavoin kuin ennen. Siinä riittää haastetta. Toivon, että jouluun mennessä olen sisäistänyt uuden tavan ruokailla. (Sitten sitä voikin hyvällä omallatunnolla istua joulupöytään :-D )

Toinen uusi asia minulle on runsaampi veden juonti. Sitä en tahdo millään muistaa tehdä, ja sitäkin olen nyt ihan opettelemalla opetellut kesästä lähtien. Kesällä sitä toki kului automaattisesti, kun helle puristi mehuja ulos sitä mukaa kuin nestettä kaateli kurkusta sisään. Nyt, kun hikoiluttaa vähemmän, unohdan juoda.

Eihän luulisi olevan vaikeaa: mieti, mitä syöt ja muista juoda. Vaan onpa kuitenkin. Kirjoitan tämän näkyviinkin vain siksi, että muistaisin. Ja siksi, että tsemppiapu voisi olla tervetullutta...

Pyöreitä päiviä.

Kohta on kuukausi täynnä työtätekevän elämää, ja aikataulut ovat vieläkin opettelussa. Tänä aamuna tosin tajusin ensimmäistä kertaa, että joka välissä ei tarvitse ajatella, että mihin seuraavaksi ryhtyisi. Nyt päivän ensimmäiset pari tuntia menevät jo aika rutiinilla, ja ensimmäinen tunti jopa vanhaan (= aika ennen Eka Vekaraa) malliin. Seitsemältä alkaa sitten jo haipakka, kun pitää yrittää tehdä itsestään ihmismäisen näköistä ja samalla paimentaa lasta hereille, pesulle, hampaiden pesulle, vielä vähän enemmän hereille, ja autoon.

Työpäivän jälkeen alkaa sitten iltarumba, mikä tähän vuodenaikaan on näköjään pelkkää ihanaa sadonkorjuuta, herkuttelua ja säilömistä. Olen luullut, että meillä on tilava jääkaappi, mutta kun sen pitää toimia myös kylmäkellarina, se ei olekaan enää ihan niin tilava.

Ensimmäiset tomaatit ovat kypsyneet. Jouduin tekemään niille melko radikaalin leikkauksen ja poistamaan lähes kaikki lehdet, mutta se onneksi auttoi: nyt punertaa ja vauhdilla. Voi että ovat makeita!! Ne ovat niin hyviä, etten ehdi edes salaattiin niitä pilkkoa, vaan napsin suuhuni suoraan kasvimaalta. Jos muutaman ehdin essunhelmaan pudotella ja kantaa sisälle - parin basilikanlatvan kanssa - syön ne sitten pöydältä tai kulhosta kuin karkit. Lienee turha lisätä, että rakastan tuoreita tomaatteja.

Myös sipulit kasvoivat komeiksi. Tässä mallia punasipuleista. Ovat ehdottomasti suurempia kuin minkälaisina menivät maahan :-D Näistä taisikin tulla paras sato; kelta- ja hopeasipuleista osa meni pilalle.

Vielä riittää raparperinvarsiakin hyödynnettäväksi. Vaikka ne ovat jo hieman "vähemmän rapsakoita", käytän niitä sumeilematta chutneyn valmistukseen. Siihen elokuisetkin varret sopivat oikein hyvin.

Pieni moka meinasi vain tulla: herkullisimpaan chutneyyn tulee omenoita, enkä ollut muistanut ostaa niitä. Onneksi tajusin haukata oman puun punaposkea: ne olivatkin jo kypsiä! Kohta siis myös niiden säilöntäkausi alkaa täydellä teholla. Viimevuotista härdelliä ei liene tulossa, nyt on paljon vaatimattomampi omenavuosi.

Tässä ei ole marmorikuulia eikä värinappeja, vaan Blue congo -perunoita matkalla ruokapöytään. No, raakoja ne tuossa vielä ovat, mutta eivätkö ole huikean värisiä! On tosi harmi, että väri haalistuu keitettäessä vaaleaksi harmahtavan violetiksi (eikä niinmuodoin ole enää lautasella mikään esteettinen elämys...). Maku on kuitenkin mainio.

Väri muuten liukenee hieman jo perunoita pestessä, ja kun lisäsin suolaa keitinveteen, vedestä tuli yllättäen smaragdinvihreää. Väriterapiaa à la pottu!

Jos olisin tiennyt, miten valtavan elämyksen ruuan kasvattaminen itse minulle antaa, olisin aloittanut kasvimaan jo aikaa sitten. Nautin pelkästä ajatuksesta: omaa ruokaa. Nautin eriväristen vihreiden sävyistä, upeista punalehtisistä salaattilajikkeista, kurkun ja tomaatin kukkien kirkkaasta keltaisesta (ainoat sallitut keltaiset kukat!), siitä yllätyksestä, minkä sokeriherneen magentanväriset kukat aiheuttivat, sekä tietenkin tuosta perunan jalokivimäisestä violetista. Nautiskelen mitä suurimmassa määrin äärimmäisen tuoreiden kasvisten mauista. Ei ole kuulkaa yksi tai kaksi kertaa, kun ruokapöydässä takakuistilla on kyynel tirahtanut silmään: itse kasvatettua! Kyllä olen ylpeä ja onnellinen uus-maalainen.

Meinasin kirjoittaa, että tuskin maltan odottaa niitä talvipäiviä, jolloin saan taas suunnitella tulevaa kevättä ja uusia kylvöjä, mutta kyllä minä sentään vielä maltan. Pysy poissa, kylmä sää, tomaatit ovat vielä kesken! Tasaisesti saa kuitenkin sadella, kiitos (yöllä), ja lämpimät päivät ovat enemmän kuin tervetulleita.

Arki-illat mennä livahtavat ilman, että puutarhassa käy muuten kuin aterian tarpeita hakemassa. Vielä riittäisi kukkapenkkejä kitkettäväksi, reunoja kantattavaksi, kasveja siirrettäväksi - jopa istutettavaksi - ja, oivoi, kukkasipulit ovat vielä kokonaan hankkimatta! Paitsi ne vatsanpohjaa kutkuttavan ihanat sinilaukan sipulit, jotka Oma Piha ystävällisesti kestotilaajilleen tarjosi. Tilattu on, tulossa on!

Jospa huomenna vahingossa eksyisi Multasormeen...

Tikitä, tikitä! Jaksaa, jaksaa!

Sadonkorjuu alkoi vyöryllä. Kun yhdestä päästä vähän slarvaa, toiseen päähän kertyy avomaankurkkuja, mustaherukoita, karviaisia, yrttejä, punaherukoita, sipulia ja raakoja tomaatteja niin paljon, että ämpärit loppuu kesken, samoin lasipurkit.


Chutney porisee.



Ja ideat. Mitä näistä kaikista oikein tekee??? Yhtään ei hamsteriluonteeni (TÄSSÄ asiassa olen hamsteri) anna periksi heittää pois, kaikesta pitää välttämättä valmistaa jotakin. Enkä tietenkään mene siitä, mistä aita on matalin ja tee perushilloa hillosokerilla, vaan yritän keksiä jotain vähän erilaista: mustaherukoita keittelin eilen hilloksi valkoviinin kanssa (tuli muuten ihan hävyttömän hyvää. Kannattaa kokeilla: alkoholihan haihtuu pois keittämisen aikana, ja jäljelle jää vain ihanan ylellinen maku.), karviaisista tein Sailalta saadulla ohjeella karviais-raparperichutneytä (hyvää sekin!). Pitänee vaan tehdä sitä lisää: takakuistilla lepää kaksi sankoa lähes ääriään myöten täynnä viininpunaisia mollukoita. Ja raparperinvarsiakin on sopivasti vielä pystyssä. 

 

Puhtaudesta huolehtiminen on pieni vaiva näin sähkön aikakaudella.

Kahdesta siemenestä kasvoi kaksi pontevaa avomaankurkkua, jotka viime viikkoon mennessä tuottivat 2,3 kiloa kurkkua. Eiköhän näiden avulla loppuvuosi pärjätä ilman kaupan kurkkuja...

Kokeilin uudenlaista kurkkupikkelsiä (sipulin ja kahden erivärisen paprikan kera) sekä kirpeiden sipulikurkkujen ohjetta. Parin viikon päästä pääsee testaamaan, mitä sain aikaan.

Oman työnsä touhussa oli tämäkin piikikäs kaveri. Mennä lyllersi pitkin perunamaan laitaa ja kätkeytyi sitten lopulta "työntää päänsä pensaaseen, luulee, ettei näy" -tyylisesti Blue congojen varsien alle.

Siilistä tuli mieleen, että jouduimme mukaan yhteen pelastusoperaatioonkin tässä eräänä päivänä. Naapurin mummon marjapensaiden verkkoon oli kietoutunut sellainen naisen kämmenen kokoinen siilipoikanen niin tiiviisti, ettei se päässyt suuntaan eikä toiseen. Mummo sai leikatuksi siilin irti verkosta, mutta ei saanut sitten enää verkkoa irti siilistä ja toi pienen potilaan meidän puolelle aitaa hoitoon. Laitoimme Fiskarsit varovasti heilumaan, pitelimme siilipienoista näppylähanskaisissa käsissämme minkä taisimme ja saimme kuin saimmekin siitä pallosta leikatuksi kaikki vihreät muovisuikaleet irti, vaikka se raukka pani hanttiin minkä pieneltä keholtaan kykeni. Jos se oli pieni jo valmiiksi, että se oli vasta pieni käperryttyään palloksi. Ja kiukkuisen näköinen! Kun viimeinenkin narunpätkä oli vedetty pois sen ympäriltä ja päästimme sen maahan, siinä meni punainen minuutti kun pikkutyyppi oli kadonnut jonnekin. Ei siis ollut ehtinyt tapahtua mitään peruuttamatonta.

Mutta takaisin säilöntään. Herra Mies nimittäin istuu parhaillaan punaherukkapensaiden äärellä ja kerää. AAARRRGGGHHH!!! En minä valita, mutta kyllä ihmisellä pitäisi olla oma pikkumökki täynnä a) erikokoisia lasitölkkejä ja b) pieniä, energiankulutukseltaan olemattomia jääkaappeja. Ehkä tämä olisi sitten hieman helpompaa. Nyt tyhjiä purkkeja säilytetään kodinhoitohuoneen kaapeissa, mistä ne uhkaavat aina ovia availtaessa kilistä lattialle - yleensä juuri silloin, kun Eka Vekara on nukahtamaisillaan - ja täysiä purkkeja on se talouden ainoa jääkaappi pullollaan, eikä se taas ole perheen muun ruokahuollon kannalta kovin järkevää.

Mutta minkäs teet. Koska leikkiin on ryhtynyt ja syötävää pihalleen kasvamaan laittanut, ei niitä henno kasvattaa vain kompostia varten. Niinpä minä pilkon, maustan, keitän ja tölkitän jalat seisomisen tuskasta huutaen ja silmät ristissä. Sanokaa minun sanoneen, olen minä joulukuun 14. päivän kieppeillä aika onnellinen, että tämä kaikki tuli tehdyksi, taas. Purkit ovat kaiken muun mukavan ohella nimittäin aika kivoja joululahjoja...

Olen hengissä, olen hengissä...

Toista viikkoa uudessa työpaikassa, Eka Vekara aloittaa huomenna eskarin ja kerättiin juuri pihalta 2,3 kiloa avomaankurkkuja. Viikonloppu meni Linnanmäellä ystäväperheen kanssa ja EV:n synttäreitä versio 7.0 viettäessä. Aika on kortilla, kun nukkuakin pitäisi, ja jutella Herra Miehen kanssa.

Kyllä minä siis täällä olen, mutta ny ei ehi enempää kirjoittaa...

Palaan linjoille heti, kun aika antaa myöden. Olette mielessä, kaikki 22 (ja muut kävijät) <3