Pyöreitä päiviä.

Kohta on kuukausi täynnä työtätekevän elämää, ja aikataulut ovat vieläkin opettelussa. Tänä aamuna tosin tajusin ensimmäistä kertaa, että joka välissä ei tarvitse ajatella, että mihin seuraavaksi ryhtyisi. Nyt päivän ensimmäiset pari tuntia menevät jo aika rutiinilla, ja ensimmäinen tunti jopa vanhaan (= aika ennen Eka Vekaraa) malliin. Seitsemältä alkaa sitten jo haipakka, kun pitää yrittää tehdä itsestään ihmismäisen näköistä ja samalla paimentaa lasta hereille, pesulle, hampaiden pesulle, vielä vähän enemmän hereille, ja autoon.

Työpäivän jälkeen alkaa sitten iltarumba, mikä tähän vuodenaikaan on näköjään pelkkää ihanaa sadonkorjuuta, herkuttelua ja säilömistä. Olen luullut, että meillä on tilava jääkaappi, mutta kun sen pitää toimia myös kylmäkellarina, se ei olekaan enää ihan niin tilava.

Ensimmäiset tomaatit ovat kypsyneet. Jouduin tekemään niille melko radikaalin leikkauksen ja poistamaan lähes kaikki lehdet, mutta se onneksi auttoi: nyt punertaa ja vauhdilla. Voi että ovat makeita!! Ne ovat niin hyviä, etten ehdi edes salaattiin niitä pilkkoa, vaan napsin suuhuni suoraan kasvimaalta. Jos muutaman ehdin essunhelmaan pudotella ja kantaa sisälle - parin basilikanlatvan kanssa - syön ne sitten pöydältä tai kulhosta kuin karkit. Lienee turha lisätä, että rakastan tuoreita tomaatteja.

Myös sipulit kasvoivat komeiksi. Tässä mallia punasipuleista. Ovat ehdottomasti suurempia kuin minkälaisina menivät maahan :-D Näistä taisikin tulla paras sato; kelta- ja hopeasipuleista osa meni pilalle.

Vielä riittää raparperinvarsiakin hyödynnettäväksi. Vaikka ne ovat jo hieman "vähemmän rapsakoita", käytän niitä sumeilematta chutneyn valmistukseen. Siihen elokuisetkin varret sopivat oikein hyvin.

Pieni moka meinasi vain tulla: herkullisimpaan chutneyyn tulee omenoita, enkä ollut muistanut ostaa niitä. Onneksi tajusin haukata oman puun punaposkea: ne olivatkin jo kypsiä! Kohta siis myös niiden säilöntäkausi alkaa täydellä teholla. Viimevuotista härdelliä ei liene tulossa, nyt on paljon vaatimattomampi omenavuosi.

Tässä ei ole marmorikuulia eikä värinappeja, vaan Blue congo -perunoita matkalla ruokapöytään. No, raakoja ne tuossa vielä ovat, mutta eivätkö ole huikean värisiä! On tosi harmi, että väri haalistuu keitettäessä vaaleaksi harmahtavan violetiksi (eikä niinmuodoin ole enää lautasella mikään esteettinen elämys...). Maku on kuitenkin mainio.

Väri muuten liukenee hieman jo perunoita pestessä, ja kun lisäsin suolaa keitinveteen, vedestä tuli yllättäen smaragdinvihreää. Väriterapiaa à la pottu!

Jos olisin tiennyt, miten valtavan elämyksen ruuan kasvattaminen itse minulle antaa, olisin aloittanut kasvimaan jo aikaa sitten. Nautin pelkästä ajatuksesta: omaa ruokaa. Nautin eriväristen vihreiden sävyistä, upeista punalehtisistä salaattilajikkeista, kurkun ja tomaatin kukkien kirkkaasta keltaisesta (ainoat sallitut keltaiset kukat!), siitä yllätyksestä, minkä sokeriherneen magentanväriset kukat aiheuttivat, sekä tietenkin tuosta perunan jalokivimäisestä violetista. Nautiskelen mitä suurimmassa määrin äärimmäisen tuoreiden kasvisten mauista. Ei ole kuulkaa yksi tai kaksi kertaa, kun ruokapöydässä takakuistilla on kyynel tirahtanut silmään: itse kasvatettua! Kyllä olen ylpeä ja onnellinen uus-maalainen.

Meinasin kirjoittaa, että tuskin maltan odottaa niitä talvipäiviä, jolloin saan taas suunnitella tulevaa kevättä ja uusia kylvöjä, mutta kyllä minä sentään vielä maltan. Pysy poissa, kylmä sää, tomaatit ovat vielä kesken! Tasaisesti saa kuitenkin sadella, kiitos (yöllä), ja lämpimät päivät ovat enemmän kuin tervetulleita.

Arki-illat mennä livahtavat ilman, että puutarhassa käy muuten kuin aterian tarpeita hakemassa. Vielä riittäisi kukkapenkkejä kitkettäväksi, reunoja kantattavaksi, kasveja siirrettäväksi - jopa istutettavaksi - ja, oivoi, kukkasipulit ovat vielä kokonaan hankkimatta! Paitsi ne vatsanpohjaa kutkuttavan ihanat sinilaukan sipulit, jotka Oma Piha ystävällisesti kestotilaajilleen tarjosi. Tilattu on, tulossa on!

Jospa huomenna vahingossa eksyisi Multasormeen...