Tämän minä unohdin. Piti laittamani useissa lukemissani blogeissa vastaanotettu ja eteenpäin heitetty haaste kuvata kodin ikkunasta sama maisema kerran kuussa.
Tässä siis näkymä makuuhuoneemme ikkunasta syyskuun 29. päivänä.
Satoi. Taas.
Amatööri puutarhaharrastelija, aktiivinen marttailija ja ammattimainen taivaanrannanmaalari kirjoittaa puutarhasta ja muista itselleen rakkaista aiheista.
sunnuntai 30. syyskuuta 2012
Viikon luontoääni: pulp, pulp, pulp
Tällä viikolla on hillottu.
Omenoita on kolmesta puusta tullut niin paljon, että olen kantanut niitä kassikaupalla töihinkin. Siinä on rajansa, minkä verran kolmehenkinen perhe kuluttaa omenaa, vaikka niistä tekisi mitä.
Keitin vain pienen annoksen mehua, sillä viimevuotistakin on vielä pakastimessa, eikä se näytä meillä oikein kuluvan. (Miksi sitä pitää siis keittää lisää? Kertokaa se hänelle... En minä tiedä!!)
Sitten tehtiin hilloa.
Tölkit uunissa steriloitumassa. Vähän päälle sadassa asteessa sitkeinkin pöpö kuolee.
Kannet keittelin kattilassa oikein kypsiksi :-)
Ja tällä ihanalla vanhalla Herra Miehen mummolta perinnöksi saadulla sosemyllyllä tuli niin hienonhienoa sosetta hilloa varten, että ei paremmasta väliä. Kahdesta ja puolesta kilosta omenaa jää niin vähän roskaa tätä käyttäen, ettei siitä ole juuri edes kompostiin evästä. Siemenet ja karat jäävät, juuri muuta ei!
Omenahillon lisäksi keittelin tänään Paholaisen hilloa tomaateista, paprikasta, chilistä ja valkosipulista. Jöseeees, että tuli hyvää, vaikka tulista. Laitoin vain kaksi kuivattua chiliä (liotin ne ensin pehmeiksi ja poistin kaikki siemenet), mutta silti soosissa oli potkua niin että meinasi hymy hyytyä. Onneksi en noudattanut ohjetta, jossa kehotettiin laittamaan 6-8 punaista chiliä joukkoon... tuoreet saattaisivat tosin olla aavistuksen vähemmän tulisia. Huh, silti...
Eikä siinä vielä kaikki. Pakastin nro 2 - joka on ostettu varapakastimeksi - pullottaa ääriään myöten kaikenlaista, ja nyt tuli pakastimen lisäksi minullakin mitta täyteen. Paloittelin siis illan ratoksi vielä reilun puoli ämpärillistä omenoita ja niistä keitetyn soseen sekaan kumosin viisi rasiallista pakastemansikoita viime vuodelta. Hillosokeri loppui vähän kesken, mutta kyllä löysäkin omena-mansikkahillo varmasti lettujen tai pannarin päällä maistuu vielä talvella.
Kynttiläkausi on alkanut toden teolla. Ulkona jatkuvasti vesirännejä ronguttava sade (kahdessa päivässä satoi n. 70 milliä!!) on niin masentavaa, että olen ihan möllöttänyt sisällä ja poltellut kynttilöitä niin paljon kuin olen kehdannut.
Tähän aikaan vuodesta pitää myös lukea yksi tietty kirja. Rosamunde Pilcherin Syyskuu on minulle hyvin rakas teos, ihana kuvaus Skotlannin maisemista ja sen asukkaista. Luen sen joka syksy, enkä vieläkään ole siihen kyllästynyt, vaikka olen ostanut sen vuonna 1992. Kahdenkymmenen syyskuun ajan se on siis kuulunut pimeneviin iltoihini.
Istuminen on vain ollut välillä vähän hankalaa. Noidan viikko sitten torstaina ampuma nuoli on ollut yllättävän sitkeästi kiinni kankussa. Selkä on edelleen kipeä, jopa niin, että kävelylenkillekään en ole uskaltanut lähteä. Hillokattilan ääressä seisominen on ollut hurjinta, mitä olen tähän saakka tehnyt, mutta tänään kävimme Herra Miehen kanssa Suurella Kirkolla katsomassa Ateneumissa Helene Schjerfbeckin näyttelyn. Taivahan vallat, että siellä oli väkeä!!
Näyttelyssä oli useitakin teoksia, joiden kohdalla pysähdyin miettimään, että voisi sitä itselläkin olla joku pieni yksityiskokoelma "Serfpekkejä". Hehheh. Lähden tästä näkemään unta niistä...
Omenoita on kolmesta puusta tullut niin paljon, että olen kantanut niitä kassikaupalla töihinkin. Siinä on rajansa, minkä verran kolmehenkinen perhe kuluttaa omenaa, vaikka niistä tekisi mitä.
Keitin vain pienen annoksen mehua, sillä viimevuotistakin on vielä pakastimessa, eikä se näytä meillä oikein kuluvan. (Miksi sitä pitää siis keittää lisää? Kertokaa se hänelle... En minä tiedä!!)
Sitten tehtiin hilloa.
Tölkit uunissa steriloitumassa. Vähän päälle sadassa asteessa sitkeinkin pöpö kuolee.
Kannet keittelin kattilassa oikein kypsiksi :-)
Ja tällä ihanalla vanhalla Herra Miehen mummolta perinnöksi saadulla sosemyllyllä tuli niin hienonhienoa sosetta hilloa varten, että ei paremmasta väliä. Kahdesta ja puolesta kilosta omenaa jää niin vähän roskaa tätä käyttäen, ettei siitä ole juuri edes kompostiin evästä. Siemenet ja karat jäävät, juuri muuta ei!
Omenahillon lisäksi keittelin tänään Paholaisen hilloa tomaateista, paprikasta, chilistä ja valkosipulista. Jöseeees, että tuli hyvää, vaikka tulista. Laitoin vain kaksi kuivattua chiliä (liotin ne ensin pehmeiksi ja poistin kaikki siemenet), mutta silti soosissa oli potkua niin että meinasi hymy hyytyä. Onneksi en noudattanut ohjetta, jossa kehotettiin laittamaan 6-8 punaista chiliä joukkoon... tuoreet saattaisivat tosin olla aavistuksen vähemmän tulisia. Huh, silti...
Eikä siinä vielä kaikki. Pakastin nro 2 - joka on ostettu varapakastimeksi - pullottaa ääriään myöten kaikenlaista, ja nyt tuli pakastimen lisäksi minullakin mitta täyteen. Paloittelin siis illan ratoksi vielä reilun puoli ämpärillistä omenoita ja niistä keitetyn soseen sekaan kumosin viisi rasiallista pakastemansikoita viime vuodelta. Hillosokeri loppui vähän kesken, mutta kyllä löysäkin omena-mansikkahillo varmasti lettujen tai pannarin päällä maistuu vielä talvella.
Kynttiläkausi on alkanut toden teolla. Ulkona jatkuvasti vesirännejä ronguttava sade (kahdessa päivässä satoi n. 70 milliä!!) on niin masentavaa, että olen ihan möllöttänyt sisällä ja poltellut kynttilöitä niin paljon kuin olen kehdannut.
Tähän aikaan vuodesta pitää myös lukea yksi tietty kirja. Rosamunde Pilcherin Syyskuu on minulle hyvin rakas teos, ihana kuvaus Skotlannin maisemista ja sen asukkaista. Luen sen joka syksy, enkä vieläkään ole siihen kyllästynyt, vaikka olen ostanut sen vuonna 1992. Kahdenkymmenen syyskuun ajan se on siis kuulunut pimeneviin iltoihini.
Istuminen on vain ollut välillä vähän hankalaa. Noidan viikko sitten torstaina ampuma nuoli on ollut yllättävän sitkeästi kiinni kankussa. Selkä on edelleen kipeä, jopa niin, että kävelylenkillekään en ole uskaltanut lähteä. Hillokattilan ääressä seisominen on ollut hurjinta, mitä olen tähän saakka tehnyt, mutta tänään kävimme Herra Miehen kanssa Suurella Kirkolla katsomassa Ateneumissa Helene Schjerfbeckin näyttelyn. Taivahan vallat, että siellä oli väkeä!!
Yhä edelleen minua puhuttelevat eniten hänen omakuvansa, joissa naisen ikääntyminen näkyy todella kauniisti, vaikka jotkut sanovatkin hänen loppuaikojen omakuviensa olevan kammottavia. Minusta ne ovat hienoja, vaikuttavia ja puhuttelevia. Herra Mies oli kuullut jostakin, että Punatäpläisen omakuvan punainen täplä kuvaa "kaikkea sitä rakkautta, mitä Schjerfbeckin elämässä on koskaan ollut". Tämän kuultuani kiinnyin teokseen entistä enemmän.
Muutenkin pidän enemmän hänen moderneista teoksistaan; niiden pelkistetty tyyli ja hienostuneet värit ovat aivan ihania. Tosin tämä "Pikkutytön niska" -teos on minusta hänen maalauksistaan kaikkein suloisin! Sitä ei harmi kyllä ole koskaan missään esillä, se on jonkun onnellisen ruotsalaisen yksityiskokoelmassa...
Näyttelyssä oli useitakin teoksia, joiden kohdalla pysähdyin miettimään, että voisi sitä itselläkin olla joku pieni yksityiskokoelma "Serfpekkejä". Hehheh. Lähden tästä näkemään unta niistä...
sunnuntai 23. syyskuuta 2012
Ihana mökkipäivä
Vaikka asumme omakotitalossa, haaveilen aina välillä kesämökkielämästä. Erityisesti ajatus uimaan pulahtamisesta löylyjenheiton välillä kiehtoo, samoin saunan jälkeinen rauha ja raukeus, veteen katsellen.
Uimapaikkaa ei ollut, mutta olipa kuitenkin mukava mökkipäivä tänään! Heräsimme leppoisasti, ilman kiirettä, ja olla pöllöilimme pyjamassa. Oli aivan ihanan rauhallista, ja mieli lepäsi, kun ei ollut menoa mihinkään. Söimme aamiaista hiii-taaas-ti ja nautiskellen, kahvia kului ja leipää paahtui. Kuuntelimme, kun sade ropisi ikkunoissa. Onneksi tupakeittiössä oli lämmin...
Aamupalan jälkeen Eka Vekara (siis seitsemän vee) opetti minulle pienellä matkapelillämme shakkia, taito, jonka isänsä on viimeisen vuoden aikana pikkuhiljaa opettanut EV:lle. Kiehtovaa! Olin ällistynyt siitä, että EV on jo niin taitava, ja hänellä on selvästi silmää pelille. Ja olin todella ällistynyt siitä, että peli oli minustakin mukava ja mielenkiintoinen; olin tähän saakka aina ajatellut, että shakki on minulle aivan ylivoimaisen vaikeaa. Ehkä minun pitääkin pelata seitsemänvuotiaiden sarjassa :-D
Pelasimme pari peliä kaikessa rauhassa - EV:kin jaksoi kärsivällisesti odottaa, vaikka minun siirtoni vaati aina välillä hartaan tuumaustauon - sillä aikaa, kun Herra Mies lämmitti meille aamusaunan. Tai ei nyt ihan aamu: heittelimme löylyjä puolen päivän kieppeillä. Itse en uskaltanut kovin kauan lauteilla viipyä, kun ilkeämielinen noita ampua päräytti nuolen alaselkääni torstaina, ja kipu on vieläkin lääkkeitä vaativa. Miehet sen sijaan kylpivät sydämensä kyllyydestä ja tulivat saunasta ihanan punaposkisina ja koivulta tuoksuvina vajaan tunnin päästä.
Saunan jälkeen hiipparoimme kylpytakit päällä ja villasukat jalassa siihen saakka, että tein ruuan. Jotenkin emme osanneet käydä ruokapöytään vähäisesti vaatetettuina, ja siirryimme collegehousumuotiin.
Ruuan jälkeen EV puuhaili hetken omiaan, minä otin lankakerän ja virkkuukoukun esille. Herra Mies teki hissun kissun saattohoitoa kiukaan tulille. Voi, miten oli rauhallista ja tyyntä, myös ulkona, sateesta huolimatta.
Paluu todellisuuteen tapahtui vasta tuossa pari tuntia sitten, kun perheen miehet hyppäsivät sählykamppeineen autoon ja huristivat lähikoululle hikoilemaan.
Emme siis olleet missään, vaan tämäkin sunnuntai on kulunut kotona. Tunnelma vain on ollut täysin erilainen kuin useimpina viikonloppuina. On ollut aivan huikean ihana päivä, kun ei ollut mitään menoja, ja osasimme ottaa iisisti; taito, joka tahtoo yleensä tyystin unohtua.
Jos sää olisi ollut toinen, olisimme varmaan lähteneetkin liikkeelle, käyneet kaupassa tai Tuusulassa syysmarkkinoilla, touhunneet pihalla tai autotallin uumenissa. Nyt saimme vain olla. Voi autuas, miksei tätä osaa tehdä useammin! Olen levännyt kuin olisin ollut oikeasti jossakin kaukana hiljaisuudessa. Tätä lisää, kiitos.
Pienenä kuriositeettina tähän loppuun täytyy näyttää, miten hiuksenhieno voi olla ero enkelin ja demonin välillä. Harvoin vahinko naurattaa näin paljon kuin tämä!
Uimapaikkaa ei ollut, mutta olipa kuitenkin mukava mökkipäivä tänään! Heräsimme leppoisasti, ilman kiirettä, ja olla pöllöilimme pyjamassa. Oli aivan ihanan rauhallista, ja mieli lepäsi, kun ei ollut menoa mihinkään. Söimme aamiaista hiii-taaas-ti ja nautiskellen, kahvia kului ja leipää paahtui. Kuuntelimme, kun sade ropisi ikkunoissa. Onneksi tupakeittiössä oli lämmin...
Aamupalan jälkeen Eka Vekara (siis seitsemän vee) opetti minulle pienellä matkapelillämme shakkia, taito, jonka isänsä on viimeisen vuoden aikana pikkuhiljaa opettanut EV:lle. Kiehtovaa! Olin ällistynyt siitä, että EV on jo niin taitava, ja hänellä on selvästi silmää pelille. Ja olin todella ällistynyt siitä, että peli oli minustakin mukava ja mielenkiintoinen; olin tähän saakka aina ajatellut, että shakki on minulle aivan ylivoimaisen vaikeaa. Ehkä minun pitääkin pelata seitsemänvuotiaiden sarjassa :-D
Pelasimme pari peliä kaikessa rauhassa - EV:kin jaksoi kärsivällisesti odottaa, vaikka minun siirtoni vaati aina välillä hartaan tuumaustauon - sillä aikaa, kun Herra Mies lämmitti meille aamusaunan. Tai ei nyt ihan aamu: heittelimme löylyjä puolen päivän kieppeillä. Itse en uskaltanut kovin kauan lauteilla viipyä, kun ilkeämielinen noita ampua päräytti nuolen alaselkääni torstaina, ja kipu on vieläkin lääkkeitä vaativa. Miehet sen sijaan kylpivät sydämensä kyllyydestä ja tulivat saunasta ihanan punaposkisina ja koivulta tuoksuvina vajaan tunnin päästä.
Saunan jälkeen hiipparoimme kylpytakit päällä ja villasukat jalassa siihen saakka, että tein ruuan. Jotenkin emme osanneet käydä ruokapöytään vähäisesti vaatetettuina, ja siirryimme collegehousumuotiin.
Ruuan jälkeen EV puuhaili hetken omiaan, minä otin lankakerän ja virkkuukoukun esille. Herra Mies teki hissun kissun saattohoitoa kiukaan tulille. Voi, miten oli rauhallista ja tyyntä, myös ulkona, sateesta huolimatta.
Paluu todellisuuteen tapahtui vasta tuossa pari tuntia sitten, kun perheen miehet hyppäsivät sählykamppeineen autoon ja huristivat lähikoululle hikoilemaan.
Emme siis olleet missään, vaan tämäkin sunnuntai on kulunut kotona. Tunnelma vain on ollut täysin erilainen kuin useimpina viikonloppuina. On ollut aivan huikean ihana päivä, kun ei ollut mitään menoja, ja osasimme ottaa iisisti; taito, joka tahtoo yleensä tyystin unohtua.
Jos sää olisi ollut toinen, olisimme varmaan lähteneetkin liikkeelle, käyneet kaupassa tai Tuusulassa syysmarkkinoilla, touhunneet pihalla tai autotallin uumenissa. Nyt saimme vain olla. Voi autuas, miksei tätä osaa tehdä useammin! Olen levännyt kuin olisin ollut oikeasti jossakin kaukana hiljaisuudessa. Tätä lisää, kiitos.
Pienenä kuriositeettina tähän loppuun täytyy näyttää, miten hiuksenhieno voi olla ero enkelin ja demonin välillä. Harvoin vahinko naurattaa näin paljon kuin tämä!
lauantai 22. syyskuuta 2012
Vehnätön ja munaton
Niin siinä vaan kuulkaa kävi, että olen joutunut lopullisesti eroamaan vehnästä. Ei pullaa, ei kakkuja, ei pastaa, ei lasagnea, pizzaa, patonkia, suolakeksejä, suurustettuja kastikkeita. Ei. Nyt se on kertakaikkiaan loppu.
Ja kas, toista viikkoa kun olen ollut totaalikieltäytyjä, olo todella ON parempi. Olisiko voinut olla niin, että vehnä ei oikeasti sovi minulle... :-P No, nyt syön kauraleipää ja kaurapuuroa - voitteko kuvitella! - ja gluteenitonta näkkäriä ja tutkin tuoteselosteita.
Enkä enää pidä sitä edes vaikeana. Näin hirveän kauan olen soutanut ja huovannut asian kanssa, ja lyönyt päätäni seinään. Ruisleivästä oli aika helppoa luopua, enkä muuta ruista ole oikeastaan kokeillutkaan, mutta tämä höttövehnä... sitä on ihmeen monessa paikassa. Mutta ei enää minun suolistossani. Ja sen kyllä huomaa. Nyt olen enää muuten pullea, kuten viisas poikani sanoi.
Vehnätöntä siis tästä maailman tappiin.
Munaton taas viittaa erääseen vanhempaan miessukupuolen edustajaan, joka suuttui aivan silmittömästi oltuaan väärässä (ajoi kapealle sillalle vastoin etuajo-oikeutta, ja minä ajoin vastaan, täysin oikeutetusti, ja hieman epänaisellisesti soitatin vähän auton torveakin...). Tämä herrahenkilö ajaa hurautti autollaan meidän rinnalle (olin hakenut Eka Vekaran koulusta ja poika istui takapenkillä), suu kävi kuin Esa Tikkasella, silmät löivät kipinää ja tsip, sieltä nousi kuulkaa tanakka keskisormi pystyyn.
Kun ajoin moisesta piittaamatta eteenpäin, EV huokaili hiljaa takapenkiltä, että olipa pelottava setä. No niin takuulla olikin, lapsiparan mielestä. Episodi jäi hänelle niin voimakkaana mieleen, että sedästä piti kertoa isille ja tulla vielä illalla parvisängystäkin alas toteamaan, että se oli kyllä tosi pelottava setä.
Ymmärtänette siis munattoman.
Kuusamon reissun innoittamana kävimme viikko sitten tutkimassa kerran työmatkalla löytämääni "aarretta", Nurmijärven Myllykoskelta lähtevää luontopolkua. Sattui aivan fantastisen upea sää, maisemat olivat mukavat ja pikkukoululaisenkin käveltävät. Kuljeskelimme pitkin Vantaanjoen reunaa, välillä pitkin "pitkospuita" ja välillä niitä ilman.
"Laukussa leipää ja piimää vaan"... tai sitten maggaraa, kahvia, pillimehua ja fasupaloja.
Tätä sorsaperhettä eivät petolinnut tai -eläimet olleet harventaneet. Heitä oli neljätoista.
Matkan varrella olleella laavupaikalla paistelimme maggarat, joimme kahveet ja herkuttelimme suklaakeksipalasilla.
Laavulla oli ruuhkaa! Ihmisiä oli liikkeellä runsain mitoin: vanhoja pariskuntia, lapsiperheitä, kaveruksia lenkkivarusteissa koiran kera tai ilman, isovanhempia pienen jälkikasvun kanssa... oli tosi mukavaa nähdä, että kivanoloinen luontopolku on noin suosittu. Hieno juttu!
Ja kas, toista viikkoa kun olen ollut totaalikieltäytyjä, olo todella ON parempi. Olisiko voinut olla niin, että vehnä ei oikeasti sovi minulle... :-P No, nyt syön kauraleipää ja kaurapuuroa - voitteko kuvitella! - ja gluteenitonta näkkäriä ja tutkin tuoteselosteita.
Enkä enää pidä sitä edes vaikeana. Näin hirveän kauan olen soutanut ja huovannut asian kanssa, ja lyönyt päätäni seinään. Ruisleivästä oli aika helppoa luopua, enkä muuta ruista ole oikeastaan kokeillutkaan, mutta tämä höttövehnä... sitä on ihmeen monessa paikassa. Mutta ei enää minun suolistossani. Ja sen kyllä huomaa. Nyt olen enää muuten pullea, kuten viisas poikani sanoi.
Vehnätöntä siis tästä maailman tappiin.
Munaton taas viittaa erääseen vanhempaan miessukupuolen edustajaan, joka suuttui aivan silmittömästi oltuaan väärässä (ajoi kapealle sillalle vastoin etuajo-oikeutta, ja minä ajoin vastaan, täysin oikeutetusti, ja hieman epänaisellisesti soitatin vähän auton torveakin...). Tämä herrahenkilö ajaa hurautti autollaan meidän rinnalle (olin hakenut Eka Vekaran koulusta ja poika istui takapenkillä), suu kävi kuin Esa Tikkasella, silmät löivät kipinää ja tsip, sieltä nousi kuulkaa tanakka keskisormi pystyyn.
Kun ajoin moisesta piittaamatta eteenpäin, EV huokaili hiljaa takapenkiltä, että olipa pelottava setä. No niin takuulla olikin, lapsiparan mielestä. Episodi jäi hänelle niin voimakkaana mieleen, että sedästä piti kertoa isille ja tulla vielä illalla parvisängystäkin alas toteamaan, että se oli kyllä tosi pelottava setä.
Ymmärtänette siis munattoman.
Kuusamon reissun innoittamana kävimme viikko sitten tutkimassa kerran työmatkalla löytämääni "aarretta", Nurmijärven Myllykoskelta lähtevää luontopolkua. Sattui aivan fantastisen upea sää, maisemat olivat mukavat ja pikkukoululaisenkin käveltävät. Kuljeskelimme pitkin Vantaanjoen reunaa, välillä pitkin "pitkospuita" ja välillä niitä ilman.
"Laukussa leipää ja piimää vaan"... tai sitten maggaraa, kahvia, pillimehua ja fasupaloja.
Tätä sorsaperhettä eivät petolinnut tai -eläimet olleet harventaneet. Heitä oli neljätoista.
Matkan varrella olleella laavupaikalla paistelimme maggarat, joimme kahveet ja herkuttelimme suklaakeksipalasilla.
Laavulla oli ruuhkaa! Ihmisiä oli liikkeellä runsain mitoin: vanhoja pariskuntia, lapsiperheitä, kaveruksia lenkkivarusteissa koiran kera tai ilman, isovanhempia pienen jälkikasvun kanssa... oli tosi mukavaa nähdä, että kivanoloinen luontopolku on noin suosittu. Hieno juttu!
Takaisin kävellessämme törmäsimme päiväretkemme varsinaiseen yllätykseen. Minäkin, joka olen seuraillut lintuja jo opiskeluaikana, yhdeksänkymmentäluvun alkupuolelta lukien, en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt tuota. Nuori palokärki - pienenpieni punainen laikku päänsä laella - nakutteli hyvin määrätietoisen näköisenä kuusenrunkoa. On se kookas lintu, todellakin aivan variksen kokoinen, huikean komea mustine höyhenpeitteineen ja varmasti mahtava näky myös sitten, kun punahattu kasvaa aikuisten kokoon. Oli ilo törmätä siihen!
Tänään yritin vielä orientoitua puutarha-asioihin. Kävimme kauppareissulla Keravan Muhevaisella katsomassa, vieläkö sieltä saisi niitä puoleenhintaanpioneja. Olisi siellä ollut vielä yllättävänkin monta erilaista, mutta ei ollut enää kellertävällä kukalla kukkivia. 'Coral charm' olisi ollut lähimpänä etsimääni, mutta ajattelin, että jos kaikki sattuvat kukkimaan yhtä aikaa, se ei ehkä kauhean hyvin sovi 'Buckeye Bellen' ja 'Nippon Beautyn' kanssa. Sinne se siis jäi. Enkä ostanut yhtään kukkasipulipussiakaan, vaikka niiden edessä jo vähän haahuilin.
Keravan Prismasta sentään tarttui mukaan kolme pussukkaa. Ja ihme kyllä: oranssina kukkivia tulppaaneja. Kaksi pussukkaa 'Brown Sugaria' ja yksi 'Double Orange Emperoria'. Nyt voi viimeistään suihkaista Villi Niityn verkkokauppaan ja tilata niitä aivan lumoavia kasvitieteellisiä 'Bronze Charmeja', joille menetin sydämeni heidän pihallaan Loviisan Avoimissa Puutarhoissa.
Mikähän minulla viiraa nyt, kun olen todellakin ostanut ja ostamassa oranssia ja samppanjanväristä?
Sepä selvinnee.
lauantai 15. syyskuuta 2012
Voi, kunpa olisin hanhi.
Ei ehkä kaikkein tyypillisin naisihmisen toive, semminkin, kun tuota on tietääkseni käytetty myös ei niin mairittelevana naissukupuolen edustajan nimityksenä. Mutta kuulkaas, jos usvaisena, eteerisen kauniina aamuna ihmisenä ajaa töihin ja ylilentoa oikealta vasemmalle (pohjoisesta etelään) siinä samaan aikaan suorittaa piiiiiiitkä, kaunis helminauha Anserinae-heimon edustajia, niin pakostakin siinä Homo sapiens sapiens tuumaa, että on vähän väärään suuntaan matkalla.
Kesä meni kyllä niin ohi, ettei enempää olis voinut mennä. Puutarha on ihan rempallaan, rusketusrajoja ei ole, eksoottisin lomamatka ulotttui Tampereelle... repikääs siitä kesää!
Kesäloman jälkeen olenkin sitten lennellyt kuin, no, se hanhi. Eka työviikko oli ihan täynnä kaikkea mahdollista, ajokilometrejä tuli varmaan kaksinkertainen määrä normaaliin verrattuna, ja ensimmäinen viikonloppukin sisälsi työmatkan. Onneksi sentään ihaniin, rakkaisiin maisemiin pohjoiseen Suomeen, Kuusamon ja Rukan seudulle.
Syyskuun eka viikonloppuna ei vielä ollut ruskaa kuin muutamassa mustikanvarvussa ja horsmanlehdessä, mutta voi sitä hiljaisuutta ja rauhaa (kuudesta moottorisahasta huolimatta :-D ). Että minä nautin!
Purnujärvi.
Tunturi, jonka nimi on Konttainen. Se näyttää siltä, että sinne pääsee vain konttaamalla. Seinämät olivat paikka paikoin lähes pystysuorat. Hurjan näköinen!
Epätieteellisen tutkimuksen tuloksena havaitsimme, että mustikoita oli sinisiä ja mustansinisiä. Mustansinisiä minä olen lapsena syönyt.
Taistelevat kannot.
Pohjoisen keisarinkruunu, suopursu.
Vesi oli uskomattoman kirkasta.
Vaikka kuinka olen kotoisin pohjoisesta, kävin ensimmäistä kertaa kävelemässä pätkän pientä karhunkierrosta. Myllykoski, Aallokkokoski ja Jyräväkoski olivat sen taipaleen varrella.
Katso tästä.
Kitkajoki ja Aallokkokoski.
Jyrävä, jota ei kuulemma voi oikein koskena edes laskea. Koskenlaskuretkeilijät päästävät veneet menemään omin neuvoin alas, ja kävelevät itse kosken ohi maata pitkin.
Kesä meni kyllä niin ohi, ettei enempää olis voinut mennä. Puutarha on ihan rempallaan, rusketusrajoja ei ole, eksoottisin lomamatka ulotttui Tampereelle... repikääs siitä kesää!
Kesäloman jälkeen olenkin sitten lennellyt kuin, no, se hanhi. Eka työviikko oli ihan täynnä kaikkea mahdollista, ajokilometrejä tuli varmaan kaksinkertainen määrä normaaliin verrattuna, ja ensimmäinen viikonloppukin sisälsi työmatkan. Onneksi sentään ihaniin, rakkaisiin maisemiin pohjoiseen Suomeen, Kuusamon ja Rukan seudulle.
Syyskuun eka viikonloppuna ei vielä ollut ruskaa kuin muutamassa mustikanvarvussa ja horsmanlehdessä, mutta voi sitä hiljaisuutta ja rauhaa (kuudesta moottorisahasta huolimatta :-D ). Että minä nautin!
Purnujärvi.
Tunturi, jonka nimi on Konttainen. Se näyttää siltä, että sinne pääsee vain konttaamalla. Seinämät olivat paikka paikoin lähes pystysuorat. Hurjan näköinen!
Epätieteellisen tutkimuksen tuloksena havaitsimme, että mustikoita oli sinisiä ja mustansinisiä. Mustansinisiä minä olen lapsena syönyt.
Taistelevat kannot.
Pohjoisen keisarinkruunu, suopursu.
Vesi oli uskomattoman kirkasta.
Vaikka kuinka olen kotoisin pohjoisesta, kävin ensimmäistä kertaa kävelemässä pätkän pientä karhunkierrosta. Myllykoski, Aallokkokoski ja Jyräväkoski olivat sen taipaleen varrella.
Katso tästä.
Kitkajoki ja Aallokkokoski.
Jyrävä, jota ei kuulemma voi oikein koskena edes laskea. Koskenlaskuretkeilijät päästävät veneet menemään omin neuvoin alas, ja kävelevät itse kosken ohi maata pitkin.
Paikallinen perusasukas. Ei ollut milläänkään, vaikka seurueen kamerat räpsyivät minkä ehtivät. Jäyti jäkälää ja varpuja ihan kylmän rauhallisena.
Pohjoisen matkaa seuraavana viikonloppuna olin jälleen "työmatkalla", tosin virkistyshenkisessä henkilöstöjuhlassa Jyväskylässä, seitsemänsadan muun ihmisen kanssa country-tunnelmissa. Kivaa oli!
Kulunut viikko onkin mennyt sitten toipuessa. En tiedä, kumpi olisi helpompaa, painaltaa kaksi-kolme viikkoa täyttä faartia työarjessa vai lentää hanhiparven mukana kohti etelää, mutta ehkä lentäjänä olisin paremmassa fyysisessä kunnossa eikä homma väsyttäisi näin kovasti.
Tänään olen päässyt pihalle pitkästä aikaa. Vaikka ei siitä nyt paljon kotiin ole kertomista. Perunan (hiiskatti, kun osa oli matoisia!) ja porkkanan nostoa, syyslannoitteen levitystä ja persiljan pakastamisen harkintaa. Tuosta ei paljon lihakset revähdä.
Eli puutarhamasis jatkuu edelleen. Puuu-uh.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)