Amatööri puutarhaharrastelija, aktiivinen marttailija ja ammattimainen taivaanrannanmaalari kirjoittaa puutarhasta ja muista itselleen rakkaista aiheista.



keskiviikko 30. kesäkuuta 2010

Maksimaalista juhlaa.


Päivää, minä olen pioni 'Festiva Maxima', ja olen kaikkien mielestä tooooosi suloinen! Sen lisäksi, että olen tooooosi suloinen, tuoksun myös ääääärettömän hyvältä.

On ollut kyllä juhlapäivä. Pioni tykittää kolmella kukalla, ja aamulla laulatti: "Voiko ihanammin päivän enää alkaa..." Turun puutarhamessuilta ostin niiltä "huutavilta hollantilaisilta" kolmea erilaista tarhakurjenmiekkaa. Pussinkyljet lupailivat valkoista, vaaleanpunaista ja petroolinsinivihreää kukintaa. Yksi niistä kaikista alkoi, ihme kyllä, muutama viikko sitten pukata kukkavartta. Voi sitä ällistyksen määrää, kaikki eivät olleetkaan mätiä, lahoja tai muuten huonoja. Seurasin jännityksellä suurimman nupun kehittymistä: siitä tulee vaaleanpunainen! Eikäku... siitä tulee... nyt on ihan tumma violetti, melkein musta kärki ja terälehtien tyvi näyttää kirkkaan vihreältä. Petrooli? Joka päivä kävin katsomassa nuppua kuin mitäkin jännitysnäytelmää. Tänä aamuna saattelin siippaa kuistilla työpäivään, kun satuin vilkaisemaan ulos ikkunasta. Eka Vekarakin ällistyi, kun yhtäkkiä parkaisin: "SE ON AUKI!!!" ja kirmaisin pihalle nopeammin kuin kumpikaan mies ehti tajuta, mikä heihin (tai minuun) iski.
Ei tullut vaaleanpunaista. Ei tullut petroolia tai valkoista. Tuli tämä. Mutta en minä valita :-)


Lisäksi värililja 'Sphinx' avasi ensimmäisen kukkansa, samoin puhtaanvalkoinen 'Navona' viimevuotisista istutuksista. Harmi, etteivät ole vierekkäin; kirkkaanpunainen ja vitivalkoinen olisivat soma yhdistelmä. Piparminttuinen, etten sanoisi.

Sphinxistä en vielä saanut kunnon kuvaa, kukka oli vähän vaurioituneen näköinen, mutta perässä tuloo. Navona on tässä.


Jos juhlista puhutaan, niin puutarhatuttavakin kutsui tätä päivää jouluksi. Eikä hän saanut kuin yhden valkoreunaisen kuunliljamöhkäleen pihaltamme. Ihanaa, että omat ylimääräiset löytävät tiensä toisten hyviin koteihin ja tulevat tarpeeseen. Mikään ei ole hirveämpää kuin joutua heittämään pois hyvää elävää!
Käly pakkasi autoonsa niinikään ylimääräkasveja täältä; heille ne tulevat uuden pihan rakentajina erityisen tarpeeseen. Ja soman istutuksen saanevatkin: jalopähkämöä, kahta eriväristä (vaaleanpunaista ja pinkkiä) tuoksukurjenpolvea, kahta eriväristä (vaaleanpunaista ja tummaa lilaa) akileijaa, pikkutalviota, maksaruohoja ja yksi - ta-daa - valkoreunainen kuunlilja. Sitä riitti tällä viikolla jaettavaksi. Annoin sitä yhdelle muullekin puutarhailijalle. Voikoon kasvit paksusti ja ilahduttakoon saajiaan!

lauantai 26. kesäkuuta 2010

Se on täytetty.

Oho, onpa ollut taukoa kirjoittamisessa. Anteeksi, jos olen pitänyt teitä odottamassa (tervetuloa, uusi lukija!).

Piinaava kurkkukipu ja tänään todettu poskiontelontulehdus ovat pitäneet tämän puutarhapuuhaajan aika lailla poissa varsinaisesta elämäntehtävästään. Onneksi flunssalääkitys on antanut liikkumisen mahdollisuuksia, ja olenkin saanut visiteerata puutarhaystävieni pihoilla ihailemassa heidän kättensä jälkiä. On aivan huikean hienoa, että siihen on mahdollisuus!

Vierailut ovat poikineet taas lisää kasveja omallekin pihalle, vaikka niitä ei todellakaan pitänyt enää tulla. Kevään aktiivisuuden tuloksena olen nimittäin ollut sitä mieltä, että tällä hetkellä en tarvitse tänne enää mitään lisää. En ainakaan mitään uutta. Näkyvissä ollutta maata ei enää ole näkyvissä, se on täytetty kaikella ihanalla ja ennen kaikkea tarpeellisella. Olemassa olevaa toivon runsaammaksi, mutta lajivalikoimaa en haluaisi enää lisätä, ettei tule sotkua ja sekavaa.

Siitä huolimatta olen viime viikolla istuttanut pientä ja herkkää kultakaarta, pientä, mutta välttämättä katseen vangitsevaa purppura-apilaa ja tummanpunakukkaista palavaarakkautta, josta toivon vaihtelua muiden palavienrakkauksien joukkoon. Nukkapähkämöt odottavat vielä oman paikkansa avautumista sini-valkoisessa penkissä. Yhden ystävän kaivama valtava tummakurjenpolvimassa on myös vielä pussissaan, kun helle, kaivuuhommat ja silmitön päänsärky eivät oikein tehneet ihmisen oloa paremmaksi.

On ollut pakko malttaa keskittyä olennaiseen, eli olemiseen. On muuten vaikeaa! Kun on tottunut koko ajan puuhaamaan työkalut käsissä jotain, on aivan äärettömän hankalaa olla ottamatta sekatöörejä tai pikkulapiota käteen. Näin on ollut kuitenkin melkein pakko tehdä. Olen yrittänyt vain kuljeskella pihalla, keskittyä katseluun ja pienten asioiden ihailuun. Kuvia ei - taaskaan - ole, mutta esimerkiksi nyt vasta huomasin muskatellisalvia 'Mojiton' vinkeän kukkamolkuran, tai kukkien suojuslehtimassan, en tiedä, mikä se on. (Pitäisikin muistaa käydä kuvaamassa.) Näyttää vähän pitkänsoikealta latva-artisokalta, väri on vaaleanpuna-valko-vihertävä ja se painuu vaatimattomasti niskaa taivuttaen alaspäin. Ilokseni näin myös, että puutarhamessuilta "huutavilta hollantilaisilta" ostetuista saksankurjenmiekoista yksi tekee yhtä kukkavartta! Ostin valkoisia, vaaleanpunaisia ja sellaisia jännittävän petroolinvärisiä, tämä on ehkä tuo viimeisin. Saa nähdä. Ei ole vielä jaksanut aueta.

'Festiva maximan' kolme nuppuakin vaativat enää viimeisen ponnistuksen ennen muuttumistaan upeanvalkoisiksi kaunottariksi. Väijyn niitä ulkona, väijyn niitä sisältä varsin pölyisten olohuoneen ikkunoiden läpi, luon niihin viimeisen vilkaisun makuuhuoneen yhtä pölyisistä ikkunoista ennen nukkumaan menoa... odotan en-niin-kärsivällisesti!

Kärsivällisestä odottamisesta sen sijaan sain pisteitä viikko sitten viikonloppuna, kun ystävättäreni ja hänen 9-vuotiaan tyttärensä kanssa nojasimme sinnikkäästi neljä tuntia tukholmalaiseen mellakka-aitaan nähdäksemme edes pienen vilauksen "vuosisadan hääparista". Sotilaat valtavine lippuineen, lisäsotilaat englantilaistyyppisine turkishattuineen ja ekstrasotilaat hevosineen estivät näkyvyyttä minkä kerkesivät, mutta kyllä: sieltä kaikkien hevonpeppujen välistä näimme kuin näimmekin prinsessan ja prinssin, ja saimme tallennetuksi heidät myös kameroidemme muistikorteille. Ooh ja aah, kyllä oli ilo nähdä kaksi huikean onnellista ihmistä! Sitä rakkauden määrää...

En tiedä, satuitteko lukemaan juhannuksenalushesarista Tellervo Koiviston kolumnia teemasta "Minä rakastan." Viisas on entinen maan äiti, erityisen viisas rakkaudessaan puutarhaan, minkä hän valitsi ensimmäisenä kertoa kolumnissaan. Tekstistä näki, ettei hän ole ensi kertaa pappia kyydissä, vaan on selvästi tuttu omansa kanssa, ja tuntee myös kasvinsa etunimeltä. Näin taidamme me muutkin. Minullekin puutarhavierailijana on joka kohteessa lämmöllä ja rakkaudella esitelty jokainen kasvi, ja minä olen yhtä suurella lämmöllä ja kiinnostuksella tutustunut heihin kaikkiin, painanut tuntemattomien nimet mieleen kuten ihmistenkin kanssa, ja tallentanut muistilokeroihin tähtilaukkojen ja syysvuokkojen nimet siltä varalta, että joskus kuitenkin maata näkyisi niitäkin varten jossakin. (Tähtilaukat eivät onneksi maanpintaa itselleen tarvitse; kunhan on sopiva kuoppa sipulille.)

Eikös sitä näin juhannuspäivän kunniaksi sovi rakkaudentunnustuksia päästää ilmoille? Minä rakastan omaa pihaani. Kaikkia sen kasveja, isoja ja pieniä. Näyttäviä ja taustakuorolaisia. Vaalin niiden hyvinvointia kaikin käytössäni olevin keinoin (ainakin henkisellä tasolla; käytännön toimet vetelen hieman suuremmalla siveltimellä...) ja yritän näyttää sekä niille että maailmalle, että kyllä tästä vielä yksi pieni paratiisinpalanen tulee tähän kolkkaan Keski-Uuttamaata.

keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Hyötytarhaa pukkaa.



Tästä se lähtee, tuleva hyötypuutarha. Tuossa oli entisen (tai sitä edellisen) omistajan perennapenkki, joka jossakin välissä oli päässyt "vähän" rikkaruohottumaan. Olen tässä asumisen aikana siirtänyt siitä pois kaiken tärkeän, lahjoittanut pois muille tärkeitä, ja yrittänyt pitää jäljelle jääneitä jostakin syystä hengissä monen vuoden ajan. Nyt tää sit hermostuis.

Siitä lähti aika tavalla tavaraa. Tuolla puuvajan kyljessä erottuvat juuri ja juuri pihlaja-angervon katkotut oksat (kasa puuvajan vasemmalla puolella) sekä juurien rytöläjä puuvajan oven vieressä. Perennoja minulla ei ollut sydäntä heitellä kompostisäkkeihin kuin muutama pikkutalvion ja kamtsatkanmaksaruohon pätkä (ja silloinkin melkein itkua väänsin: "Näitä joku menee sitten ostamaan kaupasta, kun täältä olisi saanut ilmaiseksi!"). Muut ruukutin sinnikkäästi. Soitin jo kälyllekin ja tarjosin kasveja heidän uuteen pihaansa; toivottavasti hakevat!

Tuo muuri on tarkoitus kiepauttaa väärin päin olevaksi c-kirjaimeksi, ja sen päälle minä istutan mansikat. Toivoisin niin kovasti voivani siirtää meidän herkkumollukkataimet tuolta marjapensaiden takaa tähän, mutta vanhat taimet ovat niin vanhoja, että ei niitä taida kannattaa siirtää. Tekisivät edes kunnolla rönsyjä tänä vuonna, nyt, kun mansikkamaa on kitketty roskista sekin.



Näissä on ihan hillittömän ihanat marjat (epähedelmät)! Ei liian makeat eikä pehmeät, vaan vähän hapokkaat ja napakat, fantastiset syöntimarjat. Eikä mitään käsitystä, mikä on lajike. Lienevät alkuperäisasukkaiden istutuksia, kuten muukin täällä.

Kun mansikkamaa siirtyy marjapensaiden ja aidan välistä pois, laitan sitten niiden paikalle vadelmarivit. Vadelma on ihan ykkösherkkua! Täytyy niidenkin sielunelämään perehtyä sitten oikein urakalla; eikös vadelmiakin ole kesä- ja syksylajikkeita?

Väärinpäin-c:n mansikoiden jälkeen lähden kasvattamaan hyötyistutuksia kohti marjapensaita. Siihen haluaisin saada ainakin valkosipulia, johon olen aivan heikkona. Herra Mies haluaa herneitä, ja niitä hän saa. Salaattia, sipulia, muutama pottu. Yrtit olisivat kivoja, mutta sitten niitä pitäisi opetella myös hyötykäyttämään. Toki niitä purkeista ravistelen ruokiin jo nyt, mutta tuoreyrttejä hyödynnän kyllä valitettavan vähän. Vähän oreganoa, basilikaa, salviaa, suurta rakkauttani, ehkä rosmariinia, tilliä, persiljaa... ruohosipulia.

Mitäs muuta haavelistalla? Jos jotain thai-ruokiin sopivaa kasvaisi meilläkin? Sitruunaruohoa...? Pitää perehtyä. Thaibasilikaa istutan ainakin, sitä ei saa mistään, missä minä käyn kaupassa. Porkkanaa, hyvänen aika. Mutta ei liikaa, minä en itse jostain syystä pidä siitä. Ehkä sitä rouskuttaisi oman maan oransseja hyvällä halulla? Tai jos hämäisi itseään ja laittaisikin punaista tai valkoista pupunevästä? Jaa, menee se kyllä porkkana-bataattikeitossa ihanasti!

Jospa mulla oisi kasvihuone, humppa humppa tatta-datta-daa... Sittenpä siinä kasvaisi tomaattikin tuore, humppa humppa tatta-datta-daa. Ja ehkä kurkku, sekä jokunen puolivahva chili.

Tämä hyötykasvatus on minulle vielä täysin vieras maailma. Hauskaa, että puutarhuroinnissa saa ehkä kohta aloittaa aivan uuden luvun! Tai onhan meillä nuo mansikat ja marjapensaat, punaista ja mustaa, sekä yksi rehevä punainen karviainen. Raparperia, omenapuita ja pihlajia (joiden marjoista piti viime syksynä tekemäni vaikka mitä, mutta sairaalareissujen aikana räkätit söivät joka iesuksen punapallukan), mutta ne ovat kaikki täällä jo olleet ennen meitä. Nyt, jos ei tänä niin ehkä ensi kesänä pääsen aloittamaan jotakin itse. Se tuntuu aika hienolta: yrittää kasvattaa ruokaa pöytään.

Kukintaa odotellessa

Nyt, kun istutusalueita alkaa olla jo jonkin verran, alan kiinnittää huomiota kasvien määrän lisäämisen sijasta siihen, miltä penkit näyttävät mihinkin vuodenaikaan. Sopivatko lehtimuodot yhteen (portinpielen penkki on oikeasti ihka ensimmäinen, johon olen tehnyt suunnitelman ETUKÄTEEN, muihin olen vain heitellyt kasveja niitä saatuani tai ostettuani periaatteella "tuossa on tilaa" tai "tuohon se voisi sopia".), kukkiiko penkissä aina joku, mihin aikaan keväällä kukinta alkaa ja kuinka pitkälle syksyyn sitä riittää.

Kaipa tuo kertoo siitä, että alan vähitellen kehittyä puutarhaharrastelijana. Vaikka nuo kysymykset tuovat vastauksena mukanaan vain työtä, työtä ja työtä, olen silti salaa vähän ylpeä, että pikkuhiljaa olen alkanut oivaltaa kokeneempien ja viisaampien todella tietävän, mistä he puhuvat.

Lehtimuotojen sommittelu on tietysti vielä kohtalaisen yksinkertaista. Lehdet kun ovat olemassa keväästä syksyyn, ja niiden yhteensopivuutta olemassa olevaan kasvillisuuteen on hankintahetkelläkin helppoa punnita. Kukinnan ajoitus ja kukkien sommittelu ei sitten enää olekaan "piece of cake". Esimerkiksi sini-valko- jne. penkissä kukitaan runsaimmin juuri nyt. Siellä on tiarellat, akileijat, siperian- ja saksankurjenmiekat täydessä loistossaan. Ensi kesänä tähän samaan rytinään kukkivat myös hopeahärkit, joita siirtelin pehmentämään maanpinnan tasoa. Ja nyt on vasta kesäkuun puoliväli. Huuups! Mitä siellä enää keski- ja loppukesälle edes jää?

Ritarinkannuksia, joissa on jo pitkät nuppuvanat. Pioni, jonka nuput näyttävät jämähtäneen tikkarinkokoisiksi, eli kukkii sitten, kun kukkii, jos kukkii. Heinäkuulle sitäkin vasta odotan. Kiiltoleimuja on myös jo nyt yksi, ja kaksi sen kaveria etsii vielä paikkaansa. Nuo kaikki kukkivat toivottavasti kutakuinkin yhtä aikaa.

Loppukesään jää valkoinen komeamaksaruoho, jonka kukinnasta en voi olla ollenkaan varma, sen verran hitaasti se näyttää maasta punnertavan. Eikö muuta??? Bäääääd disain! Valkoisia syysleimuja mulla olisi odottamassa istutusta, pitäisiköhän ne tuikata tuohon ja niiden kaveriksi koittaa löytää sinertävin kukin loistavia sukulaisiaan?

Eikä alkukesä ole juuri sen runsaampi, mutta on siellä kuitenkin kevätkaihonkukkaa, muutamia pikkukurjenmiekkoja ja - öh - haa, tarhakylmänkukkia. Sinisiä nekin. Ehkä myös värivalikoimaa pitäisi laajentaa, vaikkapa lilanpunaiseen?

Nyt, kun kirjoitin tuon kaiken näkyviin, tajuan, että minun on tehtävä vielä aika paljon töitä ennen kuin voin olla tyytyväinen kasvivalintoihini.

Ja tuossa on vain yksi ainoa kukkapenkki (tosin kaikkein suurin niistä).

No, peruna kerrallaan se muusikin syntyy. Ei auta kuin lähteä punnertamaan puuhamaahan. Tosin nyt painun takapihalle ja yritän kylmettää sydämeni heittelemään roskiin kaikki ne kasvit, joita en enää siellä halua katsella. Se olisi nimittäin nopein tapa raivata tietä hyötykasvimaalle. Minun tapani on himppasen hitaampi: perkaan ja pelastan kaiken, mikä pelastettavissa on. Pienikin perennanalku on tuikattava purkkiin, eihän sitä koskaan tiedä, vaikka a) sen haluaisi joskus pitää itse tai b) joku muu haluaisi seuraavassa taimivaihdossa juuri sitä.

Huoks...

perjantai 11. kesäkuuta 2010

Puutarhuri skitsofrenian partaalla.

(Toivottavasti otsikko ei loukkaa skitsofreniaa oikeasti sairastavia. Kaikki myötätunto on puolellanne eikä tarkoitukseni ole pahoittaa mieltänne puhumalla sairaudestanne kevyeen sävyyn.)

Ihanaa, että sataa! Voi viikset, nyt sataa! Kylläpä sain taimivaihdoista valtavan määrän kasveja! Hirveää, miten ahnehdinkaan taas näitä kasveja... Tuo kukkapenkki pannaan uusiksi nyt, se on aivan liian tylsä. Miksi ihmeessä rupesin uudistamaan tuota kukkapenkkiä, siitä tuli hirveä homma eikä mulla ole siihen tarpeeksi kasvejakaan. Nyt täytyy kyllä hakea lähipuutarhamyymälästä niitä komeita, korkeita loistosalvioita. Hemmetti, kun en voi edes niitä komeita, korkeita loistosalvioita hakea tuosta läheltä, kun nekin maksavat niin pirusti.

Jos Elli on hyvä puutarhahaltijattareni, kukas se mahtaa tuolla toisella olkapäällä istua? Väitin jossain ensimmäisistä kirjoituksistani, että piruja ei istu olkapäällä ollenkaan (vai omatuntoko minulla ei kolkuta?), mutta istuu siellä sittenkin joku pieni ja punainen. Voi pee, sehän on Lilli liljakukko. Siinä onkin yksi viheliäinen olento, ja näköjään pahasuinen nalkuttaja. Lilli se on, joka järsii reikiä kaikkiin unelmiini (ellei Herra Mies ole ehtinyt ampua niitä alas, pusi pusi kulta), sotkee suunnitelmani ja jäpättää, että kaikkia vähiä rahoja ei ole hyvä laittaa kasveihin. (Haluan edelleen muistuttaa, että yritän rakentaa paratiisia maan päälle, ja siihen tarvitaan joko rahaa tai monta Elliä. Miksei muuten minulla ole kumpaakaan, vaan pelkästään se uskollinen talikko?)

Palataanpa tuohon säähän. Kyllä minua harmittaa, että en pääse ulos sateen vuoksi - kas niin intohimoinen kun en ole, että menisin, mutta kasvien puolesta olen onnellinen. Vettä ei ole saatu niin pitkään aikaan ja minulla on vähän tiukka periaate kasvien pärjäämisen suhteen: jos eivät kastelematta meillä selviä, eivät ole meidän kasveja. Nyt vettä on luvattu moneksi päiväksi, joku puhui koko ensi viikosta, joten odotan mielenkiinnolla, mitä valtavan lämpöjakson hellimille kasveille nyt tapahtuu. Riehaantuvatko huimaan kasvuun? Järkyttyvätkö sään muutoksesta? Kuten tuosta voi havaita, en ole kovin tarkoin tähän mennessä perehtynyt kasvien elämisen optimaalisiin olosuhteisiin...

Niihinkin pitäisi ehkä oikeasti alkaa perehtyä. Tähän saakka olen huolehtinut vain siitä, että en istuta varjon kasveja kovin paahtavaan aurinkoon ja tarjoillut kaikille keväällä annoksen kompostimultaa katteeksi. Joskus olen saanut pienen annoksen hevonkakkaakin, ja sen olen riemuiten heille kiikuttanut, mutta siinäpä se sitten kutakuinkin onkin. Nyt joku pieni ajatuksen siemen on alkanut takoa takaraivossa: pitäisikö maanparannukseen ja mullan rakenteeseen oikeasti kiinnittää huomiota, ja mitä se tarkoittaisi meillä?

Työtähän se ainakin tarkoittaisi, ja rahanmenoa. Aikaa luoja on onneksi minulle nyt järjestänyt. Hiekkaa tarvittaisiin savimaan ilmastukseen massor av. Eka Vekaran harvenevia hiekkalaatikkoleikkejä tuijotan, jos en kellon niin kalenterin kanssa ainakin, ja ajattelen, että miten pitkään mahtaa mennä ennen kuin hiekka laatikossa käy tarpeettomaksi? Voikohan hiekkalaatikkohiekkaa edes käyttää maanparannukseen, on se sen verran pienirakeista ja hienoa?

Sini-valkoista penkkiä kaivellessani olen voinut ilokseni todeta, että ainakin siinä on varsin hyvä multa. Isot ja pitkään paikallaan olleet kasvit ovat juurillaan ilmastoineet maata ja onhan sitä katettu kompostillakin parin vuoden ajan. Muut penkit, ja osa nurmialueistakin, kärsii sitten helvetin tuskia pinnalta aivan ravinteettoman näköisessä ja kymmenen sentin jälkeen janttasavisessa maassa.

Huomenna se on aloitettava, maanparannus.

torstai 10. kesäkuuta 2010

Joulu tuli!

Voi taivahan vallat, mikä lahjojen tulva on vyörynyt auton takakontin kautta pihalleni. Olen aivan pyörällä päästäni, ihan liikutukseen saakka. Että voi ihmisellä olla ihania puutarhaystäviä...! En ikikuuna päivänä voi kiittää tarpeeksi, vaikka tiedän, että sanotte itsekin saaneenne.

Minä olen mielestäni vain antanut pois kaikkea itselleni täysin ylimääräistä, ja olen vain iloinen, että ne ovat saaneet teidän luotanne hyvät kodit. Tokihan sitä omilleen toivoo onnellista loppuelämää ja menestyksekkäitä sijoituspaikkoja. Silti ja siksi tämä omien unelmien kohteiden ylenpalttinen määrä salpaa hengen. Kauan eläköön taimivaihdot! Kauan eläköön pentti, ja penttiläiset!

Kun eilen illalla ajoin lopulta kotiin, soitin jo kotimatkalta Herra Miehelle vain voidakseni heti vuodettaa ääneen onneani. Kotipihalla sain kantaa kolme iiiisoa laatikkoa (yksi on kylläkin matkalla vielä eteenpäin) ja lukemattoman määrän pussukoita talonkulmapenkin viereen. Sisälle päästyäni raahasin Miehen makuuhuoneen ikkunan ääreen tuijottamaan -haltioituneesti? ekstaasissa? häikäistyneenä? No ei... - sitä lahjapakettien (olisiko siellä ollut ainakin yksi vihanneslaatikko) ja -pussien ("piolanin mustaamultaa" niissä on antaja kotiin kuskannut) määrää: "Kato, kato, mä sain kaikki nuo tänään sieltä taimivaihdosta!!" Minulle olisi ollut ihan sama, vaikka hän olisi siinä vaiheessa alkanut luetella piin desimaaleja, en olisi kuullut hänen kommenttejaan (eipä hän todennäköisesti paljon mitään sanonutkaan, ehkä "oho" tai "no niin").

Tänään olen sitten kovalla tohinalla - joka kylläkin suureksi osaksi johtui sääskiarmadan hätistelyistä - istuttanut niitä eri puolille pihaa. Hiki valui, mehua kului ja lika tarttui yllättävän hyvin vaatteisiin. Tuonne meni hopeatäpläpeippiä, tuonne pinkki syysleimu. Sammalleimu tuohon, pikkukurjenmiekkojen väliin, talonkulmapenkkiin ihastuttava turkinpionivauva, samoin aivan lumoava melkein metrinen lehtokielo. Kirjopuntarpää oli kiinnostava, uusi tuttavuus, jonka sijoitin Eka Vekaran nimikkopensaan, siemenestä toissa vuonna kylvämäni japaninruusukvittenin viereen. Sinne sijoitin myös kultatyräkin pätkät, jotka olivat yleisessä jaossa ja joita en ajatellut omaan pihaan edes ottavani. Tarkoitukseni oli viedä ne mukana tämän päivän taimivaihtoon toisaalle (tottahan sitä voi kahdessa vaihdossa samalla viikolla käydä. Kolmanteenkin olin kovasti menossa, mutta kaukomatkailu Kaakkois-Suomeen jää nyt tällä kertaa kuitenkin väliin.). Yhtäkkiä kuitenkin huomasin, että ne voisivat sopia Vekarapenkkiin hienosti, ja niin minä törkeän omavaltaisesti omin ne meille. Mitäs olivat vapaata riistaa. Ei plantaholisti voi kieltäytyä ilmaisesta annoksesta kasveja...

Kalliokielo, muut syysleimut, lisää hopeatäpläpeippiä. Hopeamarunan alku. Arovuokkoa, ah! Ja punaväriminttua, jonka oivalsin olevan onnen omiaan talonkulmapenkin takareunaan, ja jota sain ison palasen jo Mäntsälästä. Sitä piti silti saada lisää.

Ja miten minä vaalisin niitä valkoisen harmaakäenkukan siementaimia, joita peräti viisi kappaletta sain vastuulleni? Punaiset rehottavat valtavan hienoina koristeomenapuun alla, sinnekö nämäkin sijoittaisin? Vai vieläkö siirtäisin ne viilipurkistaan omiin potteihinsa kasvamaan suuremmiksi? Entä, jos tapan ne siinä siirtäessäni? Hirvittää pelkkä ajatuskin. Tämä on Hyvin Vaarallinen Harrastus.

Kovin montaa uutta lajia en halunnut tällä kertaa enää vaihtaa. Nyt on nimittäin tarve muhkeudelle, runsaudelle ja rehevyydelle. Olen niin kyllästynyt pihalla vallitsevaan jatkuvan keskeneräisyyden tunnelmaan. (Siksi olikin maailman järkevin teko räjäyttää se sini-valko- jne. jne. penkki atomeiksi ja alkaa järjestää sitä uuteen uskoon. Sitä kuitenkin on seitsemän kertaa kaksi metriä...) Yhden minulle uuden tuttavuuden kuitenkin sain, ja vielä pyytämättä ja yllättäen: valkokukkainen varjohiippa hiippaili pienenä ja sirona pihallemme, ja pääsi muhkeasti tänä kesänä kasvavan saarnen alle kainostelemaan, ylimalkaisilta katseilta piiloon, vain tarkkaan katsovien löydettäväksi. May she (hän on ehdottomasti "she") live long and prosper!

Tuo kaikki (ja paljon lisää) siis vain eilisillan aikana. Tänään oli sitten se "jenkkien joulu", eli juhlat jatkuivat. Sain lehtokuusaman alle syntymässä olevaan kuunliljakokoelmaan uuden ihastuttavan version. Sillä on pyöreähköt, kookkaat lehdet ja niissä tumman vihreät reunat vaaleamman vihreällä leveällä keskustalla. Yritän selvittää nimeä, mutta hostien maailma on kuin tiheä viidakko, jossa mikään ei ole "ehkää" varmempaa.

Vielä suurempi juhlan aihe, jos suinkin mahdollista, oli omistajansa mielestä väärässä paikassa kasvavan kiinanpionin saaminen mukaan kotiin. Minulla ei tähän saakka ole ollut yhtään pionia, ja nyt niitä yhtäkkiä on viisi. Viisi!! Tämänpäiväinen on soukka, varmaan metrin mittainen, ja sen päässä on yksi tikkarin kokoinen pompula, joka kuulemma aikanaan avautuu ihanana purppuranpunaisena röyhelömassana. Hänestä tuli välittömästi meidän pihan kauneuskuningatar par excellence, 'Festiva maxima' kun on vielä vähän niinkuin teinimissivaiheessa ja 'tohtori Fleming' ei pukannut nupun nuppua. Kuningatar kiskottiin kyllä hieman väkivalloin sijoiltaan, se oli nimittäin kiinnittynyt tiiviisti yhden pensaspionin kylkeen. Täytyy toivoa, että a) hän ei siitä loukkaantunut, b) sijoitin hänet oikeaan syvyyteen ja riittävän hyvään (vai huonoon?) maahan, jotta hän tulevaisuudessa häikäisee olemassaolollaan kaikki pihaamme katselevat tai saapuvat. Hän sai paikan portinpielen penkistä, keskeltä kaikkea.

Nyt täytyy yrittää saada muutama tunti unta, vaikka päässä surisee ja piippaa kaiken tämän autuuden jälkeen. Huomenna on Eka Vekaran jalkapallokoulun MM-kisat ja "soccer mom" aikoo olla paikalla hurraamassa.

Huomiseen! Tai jotain.

tiistai 8. kesäkuuta 2010

Vanhakin nyt nuortuu.

Tein pihallemme ensimmäisen ison kukkapenkin jo vuonna yksi ja kaksi, eli ehkä n. 2007 kesällä. Siitä tuli sini-valko-violetti-limenvihreä, erilaisin lehtimuodoin ja purppurakeijunkukin maustettuna. Ajattelin silloin, että se on siinä, ja se saa kasvaa täyteen ihan rauhassa.

HAHA! Tänä keväänä olen tuijottanut sitä tuijottamasta päästyänikin (toki pää kallellaan) ja miettinyt, miksi ihmeessä se vain on niin - tylsä. Puutarhakollegat muistuttivat jo aikaa sitten, että siitä puuttuvat Alanin kolmiot, mutta silloin en osannut lotkauttaa ammattilaisenkaan ajatukselle korvaani.

Nyt korvat ovat niin lotkollaan, että. Jo lähti ensinnäkin tiivistymään koko alue kohti vasenta reunaansa, ja toiseksi sinne rupesi syntymään paikkoja soukille ja korkeille kasveille. Onni onnettomuudessa on yhden virpiangervon innokas kasvu: se työntää pimentoon kolme komeaa kiiltoleimua, jotka välttämättä tarvitsevat uuden sijoituspaikan. Yksi niistä jo lähtikin siniseen penkkiin, ja sai Albomarginata-kuunliljan ja vanhan siperiankurjenmiekan vierelleen. Toiset muuttanevat perässä, jahka saan päätetyksi sen kolon, mihin ne kuuluvat.

Jälleen kerran nostan arvoon arvaamattomaan sen kaikkein tavallisimman heucheran, 'Palace purplen'. On komean kokoinen, varma kasvaja, ja antaa sopivasti maustetta melkein minkä tahansa istutuksen joukkoon. Silti täytyy sanoa, että olisi kiva löytää joku muukin purppuralehtinen varma nakki kuin se, tai joku muu keijunkukka. Yksi kolmesta 'Brunette' -kimikistä penkissä on edelleen hengissä, mutta en oikein usko, että se jäisi paikalleen ypö yksinään. Penkin "focal pointin" paikkaa kun pitää hallussaan 'Festiva maxima' -pioni. Kimikki saattaa hilppaista portinpielen penkkiin neljänneksi, vaikka neljää kappaletta samaa kasvia ei suositellakaan vierekkäin. Pariton määrä pitää olla, ja jostain ihmeen syystä se on kyllä aivan totta.

Kurjenpolvia olen tänä keväänä nähnyt myynnissä oikein tumman purppuralehtisinä, mutta kun ne a) ovat siellä Muhevaisessa, ja b) sielläkin maksoivat maltaita. Eivät siis ole ainakaan vielä mikään todellinen vaihtoehto.

Kiiltoleimun ohella penkkiin on sen sijaan ainakin mielessäni tyrkyllä korkea lehto- tai loistosalvia. Niiden kukat ovat väriltään juuri passelit, ja joissakin on sitä purppuraa varsissa. Lisäksi ne kukkivat pitkään. Vaan niilläkin on hintansa, eikä omat siemenkasvatukset ole vielä tuottaneet mitään, mikä kasvaisi komeasti ylöspäin.

Olen siis pulassa. Elli, heilautatko taikasauvaa? Minä lähden näkemään ratkaisuista unia.

maanantai 7. kesäkuuta 2010

Diletantin plantoholistin angstisia tunnustuksia

Paljas maa aiheuttaa edelleen ankaria ahdistuskohtauksia. Se ei nimittäin kesän edetessä enää ole paljas. Tai siis on sikäli, että eihän siinä mitään minun istuttamaani komeile. Luonto sen sijaan osaa kyllä täyttää kaikella pirullisensitkeällä pienimmätkin kolot.

Onkohan joku tutkinut, kuinka suuri osa puutarhanperustajan ajasta kuluu rikkaruohojen kitkemiseen? Siinä sitä on myös yksi ikiliikkuja: pitkä kukkapenkki, jota ei ole istutettu täpötäyteen. Aloitetaan tuolta päästä ja päästään lopulta tänne päähän. Ja sitten aloitetaan taas tuolta päästä, johon vähintäänkin yksivuotiset rikat ovat ehtineet rakentaa melkoisen asuntoalueen.

Uudistin tänä keväänä portinpielen kukkapenkin kokonaan. Siihen on uponnut jo melkoinen määrä kasveja, mutta kun en kertaheitolla ole ostanut elävää niin paljon, että ei koloja jäisi, se ei vielä hetkeen näytä yhtään miltään. Ja sekös harmittaa, sain nimittäin Turun puutarhamessuilla siihen ideointiapua ystävälliseltä toimittajalta, joka oli hommissa puutarhalehtensä messupisteellä. Hän oli jopa niin huomaavainen ja ystävällinen, että halusi myöhemmin saada kuulla, mitä istutusalueelle kuuluu. Hehheh, sille ei kuulu vielä pariin vuoteen kovinkaan paljon.

Tämä päivä oli taas puutarhahommaa tyypillisimmillään: seisoin siemenkylvöistä kasvaneet lehtosalvian pikkutaimet kädessä kahdenkin kukkapenkin edessä ja mietin. Mietin ankarasti. Pää kallellaan. Välillä kävelin toisen penkin ääreltä toiselle ja mietin taas. Pää kallellaan. (Olen puutarhaharrastelijoiden Harri Kirvesniemi!) Miksi ihmeessä ihminen kylvää kasveja, joiden paikka ei ole pomminvarmasti selvillä? Salvioidenkin piti mennä portinpielen penkkiin, mutta ei sieltä nyt yhtäkkiä löytynytkään niille luonnikasta paikkaa. Neljä pientä jäi vielä potteihin odottamaan paikan löytymistä, kolme sijoitin talonkulmapenkkiin, 40-senttiseksi näköjään tänä vuonna kasvavan perhoangervon ja yhtä pienen mooseksenpalavapensaan väliin. Siinä jos kasvavat suuriksi, voivat näyttää yhdessä aika hauskalta. Kaikilla on keskenään erilainen kasvutapa ja ulkonäkö, ja ne kukkivat erivärisinä. Salvian pitäisi määritelmien mukaan kukkia yhtä aikaa sekä alkukesän mooseksen että keskikesän angervon kanssa, ja sopia sinisenä väreiltäänkin yhteen sekä vaaleanpunaisen että valkoisen kanssa, mutta katsotaan nyt sitten sinä vuonna, kun kaikki suvaitsevat lopulta kukkia.

Talonkulmapenkissä kasvavan lehtokuusaman taakse ostin eilen kaksi kuunliljaa lisää siellä jo olleen yhden kaveriksi. Se olemassa oleva lienee 'Albomarginata', uusista toinen oli ihan nimetty 'Wide brimiksi', mutta toinen oli vaan 'Hosta'. Aha. Kaunis sekin hosta oli kuitenkin, vähän lancifoliamaiset kapeat lehdet (ainakin vielä näin nuorena), joissa heleän vaalean vihreä kapea reunus. Siitä melkein pitäisikin muistaa napata kuva tänne, kokonaisuus näytti aika kivalta.

Kuunliljat ovat aivan fantastisia lehtiperennoja. Niiden moninaiset värit ja lehtimuodot tuovat elävyyttä mihin tahansa, ja valko- tai keltakirjavilla lehdillä kirkastaa minkä tahansa varjonurkan. Hostien kukista en oikein tykkää, ne ovat minusta vähän sellainen hörsylä kokonaisuus. Jos kukkia tulisi varteen tiiviimmin, tykkäisin niistä enemmän. Onhan yksittäinen kukka kyllä ihan kaunis sinänsä, mutta kokonaisuus ei ole aivan minun makuuni. Ehkä opin pitämään niistä joskus, opinhan rakastamaan homejuustoakin - ihan aikuisiällä, mutta toistaiseksi olen brutaalisti leikellyt kukkavarret niistä pois. Saman teen keijunkukillekin, korallisellaista lukuunottamatta, varsinkin niiden ollessa vielä nuoria. Lehdet niissä ovat se clue.

Kumpikin kasvilaji on muuten juuri sellainen, joka on vaarassa muodostua omallakin kohdallani addiktioksi. Puutarhakeskusteluissa olen törmännyt moneenkin keräilijään - varsinkin heucherat ovat pahan kerran koukuttavia. Aiemmin ajattelin, että ei minusta nyt sentään tuollaista, mutta keijunkukka toisensa perään ilmestyy pihalleni kuin taikasauv... haa! Siinähän se selitys. Mutta kuka sauvaa heiluttaa? Minä en! Ehkä minulla on hyvä puutarhahaltijatar.

Mitäs ne Disneyn elokuvan hyvät haltijattaret olivatkaan, eikös siellä ollut Floora? Taas piti luntata googlesta. Jep, Floora, Fauna ja Ilomieli. En olisi ikinä muistanut.

Eeei... en minä Ruususen haltijattaria tänne halua, pyöriköön siellä 16-vuotiaan prinsessamaailmassa. Minun haltijattareni täytyy kestää krouvia menoa, suoraviivaista toimintaa ja ISOJA haaveita. Haltijattarella täytyy siis olla sekä kokoa että huumorintajua. Norsu?

Voi, etsimättä tuli heti mieleen (katson vielä toistaiseksi paljon lastenohjelmia!) Pikku Kakkosessa pyörivän Naperon vaaleanpunainen Elli-elefantti. Balettitanssija luojan armosta. Siinä se. Elli elefantti on puutarhahaltijattareni!



Kuva on kopioitu sivulta pocoyo.blogs.com

Ellin vieressä Napero (Pocoyo), ja Ankka. Edessä Luppa. Aivan ihana sarja! (Kyllä, äiti tykkää lastenohjelmista.)

torstai 3. kesäkuuta 2010

Eroamisen vaikeus ja luopumisen tuska

Viime kesänä yksi pääkaupunkiseudun suosikkipuutarhamyymälöistäni, Backas, lopetettiin. S-ryhmä teki kovalla tohinalla Terraa Tuusulaan ja halusi keskittää puutarhatoimintonsakin siihen yhteyteen. Eivät onnistuneet. Terrassa on, anteeksi nyt vain, suppea ja vaatimaton perennavalikoima, kesäkukat vain sitä yhtä samaa petuniaa, orvokkia ja lobeliaa, enkä puita tai pensaita ole edes katsonut. Myös palvelu on yhtä ketjuohjausta: "Ei meille sitä saada, kun meidän valikoima tulee ketjuohjauksella." No, Terra ei ole minun myymäläni, ellen hae sitä tavallista. (Perkatkaa nyt sitten nettisivuiltannekin pois kaikki se, mitä valikoimaanne ei todellisuudessa kuulu.)

Nyt yritän saada alkuun toisen eroprosessin. Olen jo jonkin aikaa kyllä tiennyt sen olevan lopulta väistämätöntä, mutta kuten missä tahansa kiintymyssuhteessa, sitä haluaa vain antaa toiselle vielä mahdollisuuden, ja vielä yhden. Järki kuitenkin sanoo, että lykkääminen vain pidentää tuskaa. En vain haluaisi erota...

Puhun toisesta "omasta" puutarhamyymälästäni, Keravan Muhevaisesta. Tänä keväänä niiden kukkapurkeista, laatikoista ja pöydiltä löytyy niin paljon etanoita ja kotiloetanoita, että en voi enää asioida siellä. Siellä on ihana kasvivalikoima, mutta tuholaisia en kotiini enempää kanna, niitä on ilmaantunut jo tähän mennessä ihan tarpeeksi.

Mainitsin asiasta tänään eräälle myymälän henkilökunnasta, ja huomasin heti, että aihe on heille hankala. Nuori naisihminen vastasi vähän väistellen ja vaisusti, ja yritti selvästi saada keskustelun tyrehtymään. Toki sen ymmärrän; etanoiden saastuttama puutarhamyymälä ei liene kovin hyvässä huudossa. Keravan myymälän sijainti metsittyneen ja rikkaruohottuneen ison tontin vieressä ei ole tietenkään paras mahdollinen, mutta ei kai myymälä silti voi vaieta ongelmaa kuoliaaksi? Hankala tilanne heillekin. Jos eivät kerro, ehkä asiakkaat eivät huomaa. Jos kertovat, pakka leviää käsiin ja kaupanteko loppuu.

Hyvä lukijani (terveisiä! Pian nähdään!) ja muut sivulleni tiensä löytävät: olkaa vaativia asiakkaita. Jos käyttämässänne puutarhamyymälässä näkyy tuholaisia tai epäilette jotakin kasvia sairaaksi, kertokaa siitä henkilökunnalle ja edellyttäkää, että he ryhtyvät torjuntatoimenpiteisiin. Ja vaihtakaa, vaikka se olisi kuinka tuskallista (kuten nyt minun tapauksessani), myymälää. Asiakasuskollisuus on iso asia sekä meille kuluttajille että myymälöille. Asiakkaalle luopuminen on merkittävä päätös. Ja jos yksi kanta-asiakas lakkaa käymästä myymälässä, se on - tai sen pitäisi olla - myös kaupalle vakava paikka. Entinen sitoutunut asiakas kyllä kertoo pettymyksestään muillekin (tässähän minäkin siitä vuodatan maailmaneetteriin, toivottavasti kosmos kuulee). En usko käynnistäväni perhosefektiä, mutta ehkä pienenpienen puutarhakuluttajaliikkeen kuitenkin.

Miksi Keski-Uudellamaalla ei ole hyviä puutarhamyymälöitä??? Sellaisia, joissa myytäisiin muutakin kuin brabantintuijaa ja kärhöjä (selvyyden vuoksi totean, että kummassakaan ei sinänsä ole mitään vikaa. Tai no ehkä kartiotuijasta en niin piittaa...). Myymälöitä, joissa voisi olla oikeasti laaja tarjonta, ja jos asiakas kysyy tuotetta, jota ei löydy, se yritettäisiin etsiä jonkun kauppapuutarhan valikoimasta (nyt puhun historiallisesta käsitteestä nimeltä "asiakaspalvelu").

Ite pittää sekin perustaa. Perustaisinkin, jos osaisin.

keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Harvinaista herkkua.

Tänään oli hieno päivä! Puutarhaharrastelijakollega kävi kylässä. Sitä ei todellakaan tapahdu joka päivä, joka viikko tai edes joka kuukausi (hyvä, jos kerran kaudessa!), että saan kävellä pihalla, pysähdellä kukkapenkkien äärelle, patsastella pää vinossa ja joku on juttukaverina. Siis joku sellainen, joka on oikeasti kartalla siitä, mistä minä puhun. Kiitos Anne, kun kävit!

Puutarhaharrastelijakollegatapaamisissa (tuossa sanassa on 39 kirjainta, pankaapa paremmaksi) on se hyvä puoli, että ketään ei väsytä, vaikka käyn läpi ja esittelen joka ainoan kasvin. Voimme yhdessä aprikoida, ovatko värivalinnat onnistuneita, sopivatko vierekkäin asetellut kasvit sitten lopultakaan yhteen (minulla on liikaa hopeanvärisiä tai harmaanvihreitä kasveja vierekkäin), miten sisääntulo tulevaisuudessa voisi kaareutua ja miten takapihalle saisi siitä kulkemaan polun. Ja jos kyläilevä kollega sattuu olemaan niitä, joita on vuosien varrella (voin jo sanoa "vuosien"! Wau!) taimivaihdoissa tavannut, on ilo kertoa, mitä juuri häneltä saaduille kasveille kuuluu.

Vierailuissa on vain yksi haastava puoli. Siitä usein seuraa mittavaa siirtojuoksuttelua. Yksi kasvi lähtee ensin, sen paikalle siirtyy toinen. Sitten pitää väljentää tuosta ja täyttää tätä, koska vieras toi tullessaan kasveja. Joko etukäteen sovitun mukaisesti tai iloisena yllätystuliaisena. Tämän päivän visiitti poiki kumpaakin. Nyt kastelen valkoista pihasyreenin alkua sydämeni kyllyydestä ja toivon, että se asettuu uuteen, pohjoiseen kotiinsa. Elleninneilikat tekivät tilaa valkoiseksi ja vaaleanpunaiseksi veikkailluille palavillerakkauksille. Ennen kuin saatoin siirtää neilikat, minun oli kantattava penkki (ihan kaikkea en eilen jaksanut rouskuttaa) ja saatava niille lisää tilaa. Nyt ovat ihan päivänliljojen edessä. Kukkivat ehkä kohta... ihanaa valkoisuutta on toivottavasti luvassa runsaasti.

En osaa tarkkaan sanoa syytä, mutta jotenkin kaipaan valtavasti pihaan valkoista. Se ehkä tuo tarvittavaa valoa ja hohtoa kukkapenkkeihin, ja valkoiset kukat näkyvät hienosti hämärässäkin. Hopeansävyiset kasvit ovat samasta syystä kuuluneet suosikkeihini jo pitkään, ja niitä pihasta löytyykin aika tavalla. Valkoisia kukkia sen sijaan on tavattoman vähän. Nyt on niiden aika! Kuulettehan, sinnetänne talonkulmapenkkiin heitellyt myskimalvan siemenet. Nyt on valkoisten kukkien aika! 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, 9, 10, saa tulla! Laitoin siemenille mallinkin viereen, minulla nimittäin jostain syystä on yksi myskimalva. Olletikin se on jonkun taimivaihdon tulosta, ja sieltäkin niitä ylimääräkasveja, sillä kirjanpitoni ei kyllä avaa asiaa yhtään. Ja olletikin malva on valkokukkainen, tuskin olisin vaaleanpunakukkaista mukaani napannut.

Tänä keväänä olen ensimmäistä kertaa sitten tähän pihaan astumisen (nyt on neljäs kesä tulossa) ajatellut, että tästä tulee ehkä ihan nätti. Kasveja alkaa olla jo aika runsaasti, ja osa on jo ns. kypsässä iässä. Pihasta näkee ehkä vähitellen sen, mitä olen tehnyt ja saanut aikaan. Vaikka joku teksti taaksepäin kauhistelin paljasta maata, ja vaikka sitä on edelleen, en enää juokse paniikissa puutarhamyymälästä toiseen ja yritä mielikuvitella, miten mikäkin myymälässä tarjolla oleva houkutus asettuisi pihaamme. Onneksi omatkin kasvit kasvavat näin kesän lähestyessä.

Tähän saakka olen kerännyt erilaisia lajeja ja lajikkeita. Nyt alan olla ehkä siinä vaiheessa, että mielummin täydennän olemassa olevaa kuin hankin mitään uutta. Muhkeutta kaipaan! Ja pientä uudelleenjärjestelyä... Nyt on tilanne jo se, että pihalla on, mistä ottaa ja mitä siirtää. Ensimmäisenä valmistunut sini-valko-vihreä-violetti penkkikin alkaa kaivata pientä ravistelua. Ehkä sitä voisi jopa pienentää? Tai muuttaa sen muotoa pehmeämmäksi? Entä, jos hakisin siihen erilaista korkeusvaihtelua kuin mitä siinä nyt on? Pitäisikö ottaa puutarhaystävien muinaisesta vinkistä kiinni ja istuttaa siihen muutama havu?

Voi herranjestas, tästä ei tule loppua millään. Huomenna taas pihalle!