Amatööri puutarhaharrastelija, aktiivinen marttailija ja ammattimainen taivaanrannanmaalari kirjoittaa puutarhasta ja muista itselleen rakkaista aiheista.



maanantai 28. helmikuuta 2011

Hups, mihin se viikko vierähti??

Miten voi olla, että olen kirjoittanut viimeksi viikko sitten? Olen ihan ymmällä. Vaikka olen käynyt lukemassa toisten blogeja - ja jopa kommentoimassa niitä - en ole ollenkaan noteerannut, että omat päivitykset puuttuvat kokonaan. So sorry! Olen minä hengissä, enkä ole ollut edes poissa kotoa / koneen äärestä hiihtolomaviikosta huolimatta. En vain ole tajunnut kirjoittaa.

Hiihtoloman päätteeksi pääsin (vasta) eilen ladulle, ensimmäistä kertaa tälle talvelle. Eka Vekara ja Herra Mieskin ovat hiihtäneet, minä olen ilmeisesti sitten ollut vain kameran takana jalkamiehenä. Eilen oli niin taivaallisen ihana ilma (on vaikeaa uskoa, että se -28 on nyt vaihtunut -2:een), että olisin voinut vauhtiin päästyäni hiihtää vaikka Kemijärvelle. Jumalaista voida olla ULKONA. Kyllä kuntopyöräily kivaa on, mutta ei siinä kuistin viileydestä huolimatta sellaista ulkoilun tuntua kyllä oikein ole, vaikka kuinka olisi ikkunoita joka puolella :-D

Kävimme EV:n kanssa hiihtelemässä tänäänkin, hänellä kun oli toivomansa vapaapäivä päiväkodista. Säästä sekopäisinä heittelimme frisbeetä kotipihalla jo aamupäivällä, oli niin huikean hieno keli. Hauska tilanne oli, kun EV heittäytyi ottamaan frisbeetä kiinni, ja jäi hetkeksi makaamaan maahan aika rentoutuneen näköisenä. Kun kysyin, mikä on, hän vastasi: "Odotan tässä kesää." Kyllä lapsi tietää!

 
Ja aurinko. Oli pakko napsaista kuva siitä torstaiaamuna, se näytti olevan niin tuiki tosissaan omassa tehtävässään: nyt rupes tuleen lämpöä!! Ei se turhia luvannut: pakkanen tosiaan lauhtui parisenkymmentä astetta vuorokauden aikana. Hyvähyvä, pallukka!!
Sunnuntaina menin jopa niin pitkälle, että vein lakanat ulos kuivumaan. Pyykit tuoksuvat aina niin mahtavalle, kun ne on kuivatettu ulkona, myös talvella. Hyvin homma olisi mennytkin, ellen olisi unohtanut niitä narulle ja alkanut lämmittää saunaa... No, pienenpieni savuaromi ei koskaan ole pahitteeksi. Onneksi Herra Mies teki lumihommia ulkona ja huomasi erheeni ennen kuin aromi oli ehtinyt syventyä hajuksi.
Tässä on sitten tämäniltainen aikaansaannokseni: saunajakkara on valmis. EV auttoi osien pintakäsittelyssä mitä suurimmalla antaumuksella, ja lopputuloskin olisi ollut aivan superhyvä, ellei saunavaha olisi ollut varsin valuvaista sorttia, sellaista, jota lapsi ei oikein sitten osannut pyyhkiä pois. Vaan ei haittaa, yhteinen ylpeydenaihe tämä on yhtä kaikki. Saatan minä salaa joku päivä hioa pahimmat valumat pois ja levittää vielä muutamankin kerroksen vahaa pintaan männyn sävyn häivyttämiseksi. Ostin, Supikohan sen nimi oli, saunavahaa ja valitsin vain silmää miellyttävän värisävyn sen kummemmin sävyn nimeä tutkimatta. Vasta, kun EV touhuinnossaan kippasi lähes täyden vahapurkin kumoon autotallin lattialle - ja sain niinmuodoin tutustua purkin pohjassa olevaan tuotetarraan - huomasin, että olen tekemässä maailman ihmettä ja vahaamassa mäntyä Pähkinäpensaaksi.

Olen ihan tyytyväinen omaankin osuuteeni. Kaikkien osien reunat on pyöristetty ja jakkaralla on siksi miellyttävää istua (uskon sen miellyttävän paljastakin istuimustoa), osat eivät hölsky eikä jakkara keiku. Yksikään osa ei edes haljennut tai rutissut kokoamisvaiheessa! Lisäksi opin taas uutta porakoneen käyttämisestä sekä poraamiseen että ruuvinvääntimenä. Hyvä, minä.

Laskin, että jäljellä on enää viisi puutyökertaa ennen kuin tämä kausi on päätöksessään. (Kuudeskin kerta olisi, mutta Tuusulassa on silloin mielenkiintoinen luento lapsen aggressioiden käsittelystä ja ajattelin mennä sitä kuuntelemaan ihan kaiken varalta, vaikka EV yksi pieni enkeli onkin ;-> ) Sinänsä harmi, sillä nyt pitää ihan tosissaan miettiä, mitä viiden kerran aikana enää ehtii tehdä. Olisi monen monta hyvää ideaa, joista valita, päällimmäisinä vaihtoehtoina ovat ulkokuistin penkki ja sen alle pyörillä liikkuvat laatikot EV:n ulkoleluja ja muuta pientä rompetta varten, muutama linnunpönttö sekä yksinkertaisimpana kaikista sopivanmittaisten lautojen pätkiminen valmiiksi kompostikehikoiden rakentamista varten. Niitä nimittäin saa jonkin verran pätkiä: tavoitteeni on rakentaa kolmeosainen kehikkokokonaisuus, kunkin osan koko on metri kertaa metri, ja korkeuttakin ehkä ainakin sen verran. Etummaiset sivut jokaisessa kehikossa tehdään niin, että laudat ovat yksi kerrallaan nostettavissa pois paikoiltaan, jotta kehikon voi tyhjentää tai massaa työstää ilman, että tarvitsee kurotella kehikon reunojen yli.

Kehikoita varten pitäisi enää löytää "ilmaista" lautaa jostakin; sitä kun ei tähän tarkoitukseen viitsisi millään mennä lautatavaraa puutavaraliikkeestä ostamaan. Taidan lähteä notkumaan lähiseudun rakennustyömaiden paikkeille ja väijyä, milloin puuta ollaan lähdössä viemään kierrätykseen... Seuraavan kuukauden sisällä paikalliset voinevat sitten Keski-Uusimaasta lukea: "Hämäräperäisen näköinen naisihminen hengailee raksoilla silmät viiruina kiiluen - rakennusmiehet pelkäävät oman turvallisuutensa puolesta!"

Huu.

maanantai 21. helmikuuta 2011

Niinkuin ajaisi autolla tosi lujaa

Puut vain vilisevät silmissä.

Olen selaillut kirjoja ja vihkosia. Edestakaisin, edestakaisin. Saanut täällä kommentteja, kiitos! Pää surisee, raksuttaa ja rutisee, kun vaihtoehdot pyörivät ympäri, ympäri: pihlaja, sirotuomipihlaja, pilvikirsikka (vaikka se olisikin ihan liian korkea). Syrikkä pihan toiselta laidalta, jonne sen syksyllä isosta ruukusta hädissäni lykkäsin kun ei muutakaan paikkaa silloin tullut mieleen. Jos on edes talvehtinut... Joku kaunis (ei siis kartiotuija, joita meillä kyllä riittäisi) havu. Pitäisikö tehdä vuosisadan harakiri ja siirtää mustaselja saarnen varjosta aurinkoisempaan paikkaan? Hankkia toinen helmipihlaja? Uskaltaa vihdoinkin satsata japaninvaahteraan, ellei jopa kahteen (vaikka niistä ei varmasti "telkkarin" peittäjäksi olekaan). Helmiorapihlaja. Tuohi- tai purppuratuomi.

Täräytän siihen hevoskastanjan, johan katoaa naapurin talokin näkyvistä! Sitten 30 vuoden päästä, jolloin me emme enää asu tässä. No en kehtaa; portin molemmin puolin seistä töröttää jo kaksi taivaaseen saakka ulottuvaa, kuulemma ihan "täysikasvuisina" paikoilleen tuotua pylväshaapaa, ja jo ne näyttävät ihan naurettavan  mahtipontisilta matalan majamme edessä. Kunhan vielä harmaapihta ja saarni kasvavat täyteen mittaansa kymmenien vuosien kuluessa, taloa ei näy enää kuin paikoitellen, tai se alkaa muistuttaa pihamökkiä.

Vaikka pakko minun on myöntää, että nälkä on kasvanut syödessä. Yhtäkkiä tunnen miltei vastustamatonta halua laittaa koko tienpuoleinenkin aidanvierus täyteen puuta ja pensasta, tuulen ja ohikulkijoiden katseen suojaksi. Ajatus on ollut muhimassa jo aiemmin, sillä meillä mäen päällä todella tuulee AINA, ja yleensä samasta suunnasta, eli lounaasta. Siihen kulmaan erityisesti olen miettinyt tuulensuojapensaiden sijoittamista. Yksi joutilas jasmike pihalla jo olisi (minähän en uusia osta, vaan siirtelen vaikka minkälaiset pensaat!).

Höh, kuvittelin kirjoittavani tästä vaikka kuinka pitkästi, mutta yhtäkkiä iski aivan armoton uupu. Nukkumaan...

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Aukko sivist... eiku aidassa.

Viime kesänä naapurin mummu tuunasi itselleen live-telkkarin, kun vetäisi lapsenlapsensa avustamana vanhat syreenit huitshiivattiin omalta puoleltaan aitaa ja jätti pensasrivistöönsä sellaisen viiden metrin aukon. Josta sitten kivasti ja kätevästi näkee a) hänen kovasti ihailemaansa sini-valko-violetti-limettiin kukkapenkkiimme, b) takakuistillemme ja c) suoraan meidän olohuoneen ikkunoista sisään.

Varsinkin näin talvisaikaan, kun pidämme sisällä valoja, olemme mummulle todella kuin näyteikkunassa tai telkkarissa. Tajusin sen yhtenä joulukuisena iltana, kun - taisin kirjoittaakin siitä - meillä oli iso joukko ystäviä kylässä ja huomasin yhtäkkiä, kuinka mummun puutarhakeinu heiluu edestakaisin pimeässä... Melkein vilkutin, mutta en sitten kehdannutkaan.

No, yhtä kaikki. Olen tässä pikkuhiljaa talven mittaan tullut siihen tulokseen, että jos mummu meinaa omien sanojensa mukaan istuttaa aukkoon vadelmaa, minun täytyy sitten tällä puolella lauta-aitaa (on siinä sekin, mutta sen yli näkee kyllä vallan mainiosti) ryhtyä omiin toimenpiteisiin. Jotenkin se, että meidän olohuoneemme ikkunoista avautuva näkymä sisältäisi joko mummun puutarhakeinussaan tai risuisen vadelmapehkon, ei vastaa minun mielikuvaani kauniista puutarhavistasta. >-(

Ensinnäkin minun täytyy upottaa maahan Kiinaan asti ulottuva betoniseinä, jotta vadelmaa ei kohta löydy meidänkin puolelta aitaa. Älkää käsittäkö väärin, minä rakastan vadelmia, ja toisaalta olisi tietysti herkullinen tilanne antaa naapurin istuttaa ja itse vain suu auki odottaa valmista... Istutan kai kuitenkin omat vadelmani, ja ehdottomasti jonnekin muualle kuin kyseiseen paikkaan.

Meidän puolellamme aitaa on ihan mukiinmenevä kukkapenkin alku, jonka vilpittömässä mielessä, tajuamatta syreenipensaita uhkaavaa kohtaloa, olen parin vuoden kuluessa muina naisina istuttanut. Siinä on mm. Alexander Fleming -pioni, jonka kukintaa olen odottanut kovasti, ja joka takuulla aivan korvin kuultavasti kiljuu riemusta, jos sen ensi kesänä joudun siirtämään. Siinä on vaeltavat valkoalpit, siinä on heucheroita, liljoja, kurjenpolvia... Vaan ei auta, niistä näkyy ikävästi yli.

Pulma onkin, mitä tilalle? On nimittäin ihan vallattoman vaativa paikka. Pitäisi olla korkeaa, että peittää. Pitäisi olla kapeaa, ettei mene Eka Vekaran pelinurmikenttä soikulaksi. Pitäisi näyttää kivalta sekä ulkona katsellessa että sisältä ulos kurkistellessa. Jos vaikka saisi olohuoneeseen "maisemataulun" naapurin tädin rintakuvan sijasta.

Aurinko paistaa työpäivän ajan, yhdeksästä neljään. Keväällä vettyy paikka paikoin ikävästi (mikä tietysti olisi nyt kaivuuhommien myötä helppoa korjata tekemällä paikkaan kunnon kohopenkki siinä nyt olevan yritelmän tilalle), mutta kun maa alkaa vetää vettä, tilanne korjaantuu loppukesäksi ihan mainiosti.

Yksikin kaunis pieni puu veisi jo pitkälle. Puu, joka olisi hoikka kuin mikä, kukkisi, kiitos, ja peittäisi ison osan kolosta. Tai sitten sopivankokoinen hoikkeli pensas, joka puuksikin hämäyksen vuoksi naamioituu. Tai ehkä molemmat. Ja sitten kaikkea muuta vierelle. Mutta kun syvyyssuunnassa tilaa on vain se... ehkä puolitoista metriä, ettei nurmikkoalue pienenisi liikaa. Hohhoijaa. Tulossa taitaa olla meikäläisen "suunnittelijanuran" vaativin projekti. Onneksi omalle lantaasille, ettei tarvitse kyvyttömyyttään kenenkään toisen pihaa pilata :-D

Puut ja pensaat EIVÄT ole minun vahvuuteni. En yhtään tiedä, miten aion ongelmani ratkaista. Yksi kirja tai vihkonen eivät pitkälle vie, joten edessä taitaa olla aikamoinen salapoliisikesä! Voisihan elämä kurjempaakin olla kuin joutua kiertämään puutarhoja puita tai pensaita etsien. :-)

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Puutarhailija talviharrastaa.

Nyt, kun olen keksinyt itselleni pientä puuhasteltavaa talvikausiksi(kin), jotkut viikot ovat ehkä näin pienen pojan äidille ja ison miehen vaimolle vähän ruuhkaisia. Joka maanantai on puutyökurssi, joka toinen viikko Marttailta, kerran kuussa oma "ompeluseura" ja siihen päälle vielä Naisten Pankin iltariennot, jotka toistaiseksi hakevat vielä lopullista frekvenssiään. Kun on ollut kolme vuotta vain kotosalla, kalenterin äkillinen värittyminen erilaisten rientojen johdosta on ihanaa, mutta myös hieman hämmentävää.

Harmillisinta on silloin, kun happeningit osuvat samalle viikolle - ja torstaina vielä kaksi päällekkäin - kuten tällä viikolla. Kolme arki-iltaa poissa on aika paljon.

Tämän viikon menoista maanantainen jäi tosin väliin, kun Herra Miestä kuljettava bussi ei ensin saapunut pääkaupungin laitureille silloin, kun sen olisi pitänyt, ja oli sitä myöten myöhässä myös täällä päässä. Olisinhan minä voinut mennä nikkaroimaan myöhässäkin, mutta päätin mielummin jäädä kotiin kuin lähteä kauhealla tohinalla puoleksitoista tunniksi tekemään jotain. Pelasimme sitten porukalla Muumin purnukkakisa-peliä, mikä oli aika mainiota puuhaa sekin!

Eilen oli Marttojen vuosikokous. Olin lupautunut nettisivuja tekemään (en siis alusta saakka, vaan valmiille pohjalle, lihaa luiden ympärille -mallilla!) ja halusin muutenkin mennä paikalle, joten pakkasin isoäidin neliöt työkaluineen kassiin, heittelin villasukat perään ja päällimmäiseksi laskin vielä varalta kameran, jos sitä satuttaisiin nettisivuja ajatellen tarvitsemaan. Ja olin kerrankin ajoissa paikalla, kun HM ehti hyvissä ajoin kotiin.

Hämmennykseni oli suuri, kun minusta tehtiin sekä kokouksen puheenjohtaja (onneton satuin istumaan yhdistyksen puheenjohtajan oikealla puolella, eikä vuosikokouksessa vars.pj saa toimia nuijanheiluttajana) että hallituksesta eronneen jäsenen korvaaja. Ja tämä oli kokonaista kolmas Marttailtani :-D Huikea uraputki, saman tien hallitukseen!! Että ei kun lisää iltamenoja, vielä on kalenterissa tilaa...

Voin kyllä pienellä äänellä tunnustaa, että en ole hirveän harmissani. Olen niin monta vuotta haaveillut Marttatoimintaan osallistumisesta, ja jos nyt pääsen saman tien rytinällä hommaan mukaan, olen kyllä tosi iloinen.

Tämän päivän pyörin Jumbon uumenissa. Lähdin sinne serkkuplikan seuraksi, jolla oli hentoisen vartensa peitoksi hakusessa lämmin villatakki. Mitä vielä! Kuten olen jo moneen kertaan todennut: nyt on kuulkaa kevät. Myynnissä oli kaikenlaista kaunista pastellisävyä, shortseja (totta on), hihattomia kesämekkoja (en valehtele tästäkään) ja unelmankeveitä hamosia. Voi ällistysmies, tule ja pelasta...

Siinä reilun kahden tunnin kiertelyn aikana oli hyvä yhdessä todeta, että naisen pitäisi olla tasan tarkkaan keskikokoinen ja keskimittainen, jotta vaatteita löytyisi. Hän on kokoa 32, minä olen kokoa 44 - ei löydy millään mieluisia. Mietittiin siinä, voisiko läskejä tasata näin sukulaisten kesken, mutta ei keksitty hyvää keinoa.

Vaan minähän en kohta ole enää ylipainoinen ollenkaan. Puolitoista kuukautta olen jo joka päivä - no, lähes - laittanut hien virtaamaan kuntopyörän selässä, hyvän musiikin tahdissa, ja tämä ei-vehnäinen elämänsuuntakin pudottanee jonkin verran painoa - ainakin toivon niin. Vuoden alusta tähän päivään olen jättänyt toivottavasti lopulliset hyvästit jo kolmelle ylimääräiselle kilolle. Olen oikein tyytyväinen, vaikka en aivan puhdasoppisen painonpudottajan tavoin olekaan muuten elänyt. Vaan ei kai sitä elämää voi kerralla kokonaan muuttaa? Minulle ruokavaliomuutos on jo nyt tällaisenaan aivan valtavan iso opettelemisen asia, ja kuvittelisin, että se vaatii jonkin verran punnertamista (henkistä!) ennen kuin voin sanoa syöväni pysyvästi toisin kuin tähän saakka.

Serkku yritti houkutella minua asettamaan ylipainon vähentämiselle tavoitteetkin, mutta siihen koukkuun en onneksi tarttunut. En halua asettaa itselleni mitään tavoiteaikatauluja tai -painoja, vaan mielummin keskityn opettelemaan uutta elämäntyyliä ja katson, mihin sen kanssa pääsen. Eikös olekin parempi idea?

Hämmästyttävintä tässä ylipainon vähentämisessä on muuten se, että minä en suunnitellut tätä millään tavalla. Joulun aikaan tai uutena vuotena ei ollut minkään valtakunnan ajatustakaan asiasta. Sitten se vaan... no, alkoi. Nousin pyörän päälle yhtenä aamuna. Ja sitten tein saman toisena aamuna. Kolmantena aamuna. Ja lähes jokaisena aamuna sen jälkeen. Sen kummemmin asiaa miettimättä. Puoli tuntia musiikin tahdissa vauhtia ja vastusta vaihdellen riittää rapakuntoiselle vallan mainiosti. Ja koska olen itsekseni kotona, saan vielä polkiessa laulaa hoilottaakin minkä puuskutukseltani pystyn. Vapise, Madonna, täältä minä poljen!

Kunhan tuo armoton pakkanen hellittää, teen taas harrikirvesniemet ja lähden sauvakävelyllekin. -17 astetta ei oikein herkistä kävelyyn. Mielummin hikoilen kuistilla aurinkoa ikkunoiden läpi ihaillen ja käännän pyörän vastusta suuremmalle, kun soittimesta tulee oikein hidas kappale. Harmi, ettemme omista cross-traineria tai soutulaitetta (saati, että niille olisi meillä tilaa), siinä saisi samalla talikonheilutuskäsivarretkin työvalmiuteen :-)

Kompostinkääntämistä odotellessa...

maanantai 14. helmikuuta 2011

Valoa ja iloa ystävälliseen päivään!

 









Tämän päivän aamu valkeni huikealla auringonnousulla. Näytti aivan kuin puut olisivat olleet liekeissä. Eikä aurinko ole hylännyt muutoinkaan koko päivänä, vaan lämmittänyt - sisälläolijoita; ulkona siitä ei tarkene jäädä nautiskelemaan - sydämensä kyllyydestä. Kolmeen suuntaan ikkunallisella etukuistilla on ollut reilusti yli 20 astetta lämmintä, vaikka sen peruslämpö on n. 18 asteessa. Siellä olevat viherkasvit ovat varmasti ihmeissään lämpötilan vaihteluista, eivät kuitenkaan onneksi ole nokkiinsa ottaneet.

Viimekesäiset pelargonini ovat talven ajan olleet riipin raapin kuistilla hengissä, mutta nyt, kun valoa - ja ilmeisesti myös vettä - on ollut enemmän, ne näyttävät vihertyvän hyvää vauhtia rehevämmiksi. Ja toinen teki KEVÄÄN (on se! Pidän tästä nyt jääräpäisesti kiinni, vaikka mittari näytti -22 astetta aamulla) kunniaksi ensimmäiset puhtaanvalkoiset kukkansakin.

Niiden kera toivotan kaikille täällä käyville erinomaisen hyvää tätä päivää. Olen iloinen siitä, että olette olemassa ja kiinnostuneita lukemaan blogiani. On ihanaa saada palautetta ja kommentteja kirjoituksista! Se kannustaa jatkamaan.

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Onko hiihtokuninkaan äiti hiihtokuningatar?


Eka Vekara hiihti ensimmäisissä "oikeissa" hiihtokilpailuissaan tänään 2005-2006 -syntyneiden sarjassa kolmanneksi! Voi että pieni mies voi olla pollea!! Ja urhea: pakkasta oli -17 astetta ja tuuli niin, että tukka lähti, mutta niin vaan heppula veteli 50 sekunnin ajan ladulla kuin tuulispää, ja kohtalaisen hyvällä tyylillä vielä, vaikka itse sanonkin.

Pelkäsin koko ajan palkintojen jaon jälkeen, että hiihtokuningas pussaa pokaaliaan ja huulet jäätyy siihen kiinni :-D Varpaat kyllä kylmenivät monoissa, joita ei kuitenkaan, mitenkään, milloinkaan voinut ennen autoon takaisin istumista ottaa pois. Pitihän sitä nyt sentään myös näyttää hiihtosankarilta.

Kuningataräiti sai tosissaan hypähdellä Hevisauruksen tahdissa, vaikka oli pakkautunut nahkarukkasten ja toppahousujen ja untuvatakin ja huopatossujen sisään varsin tukevasti. Kaikista kehon osista peukalot päättivät jäätyä eniten. Käsittämätöntä. Herra Mies sentään teki töitä lämpimänä pysyäkseen ja laski liukurilla EV:n kanssa vuorotahtia, laskiaistapahtumassa kun oltiin. Se on hassun ja hienon rajamailla, kun 185 senttiä ja 90 kiloa miestä viilettää muoviläpyskä pepun alla mäkeä alas. Minä keskityin kuulumisten vaihtoon tuttujen äitien kanssa...

Harmi, että oli niin äärettömän kova tuuli, ja ankara pakkanen siihen lisäksi. Jos olisi ollut hieman armollisempaa, auringossa seisoskelu olisi tuntunut aivan upealta. Kevätahavahan siinä tosin olisi talven kalventamaa naamavärkkiä uhannut. Nyt, jos oikein kovasti tuijotan, voin sanoa, että posket ovat viiman ansiosta hieman punaiset. Nenä sen sijaan on lähes valkoinen, niin arktiset olosuhteet tänään olivat, ja ovat edelleen tästä ikkunasta ulos katsoessani. Aurinko kyllä paistaa aivan ihanasti vieläkin! Päivä on todella pidentynyt. Kyllä se kesä tulee!

Kesän odotuksesta puheenollen: olen kärsinyt ensimmäiset kylvötappioni, ja vielä todella harmittavalla tavalla. Joka ainoa niistä pontevista hopeaeukalyptuksen aluista otti ja nyykähti. Hengetönnä kaikki tyynni. Ja niin hienosti kun aloittivat... Pitää ottaa uusintakylvöt, ja toivoa parempaa menestystä. Mikähän ihme etiäinen saikin minut ostamaan kaksi pussia siemeniä?? Oman tappion havaitseminen tänään ei kuitenkaan harmittanut ihan niin paljon, kun pienen miehen aito onni Elämän Ensimmäisestä Pokaalista täytti koko kodin. Toivottavasti hän ei halua nukkua sen kanssa!

Kuningataräidin elämä ei kuitenkaan kovin kuninkaalliseksi menestyksen myötä muuttunut. Hiihtokuningas ja hänen isänsä lähtivät pelaamaan sählyä, ja äiti käärii nyt hihat ja lähtee lämmittämään saunaa.

perjantai 11. helmikuuta 2011

Jyvät akanoista.

Tänään olen elänyt yhden hyvän esimerkin siitä, että puutarhaharrastus on minulle TODELLA iso ja tärkeä juttu. Erottelin nimittäin jyviä (siemeniä) akanoista.

Olin viime kesänä jemmannut tähkiä ja röyhyjä (tai jotain sellaisia) kahdesta koristeheinästä: niittyräpelöstä ja hopeatoposta. Ajattelin, että niistä on sitten kätevää ravistella siemenet talteen, kunhan hörsylät ovat kuivuneet.

No ei.

Hopeatopon viljanvaaleat tähkät piilottelivat pienenpienet, nuppineulan terävän pään kokoiset siemenensä kyllä niin vihoviimeisen tiiviisti, että. Ravistelin ja pyörittelin, ilman tulosta. Hyppyytin ja hetkutin, ilman tulosta. Lopulta levitin kaiken letkeälle muoviselle leikkuulaudalle, ja aloin jauhaa. Laudan karheaa pintaa vasten akanat hajosivat pikkuhiljaa, ja siemenet paljastuivat vihdoin ja viimein.

Sen jälkeen ongelmana oli saada ne akanat huitshittoon siitä muovin päältä. Minä heiluttelin ja hetkutin. Ilman tulosta. Sheikkasin ja jytistin. Ilman tulosta. Lopulta päädyin hennon kesätuulen tavoin puhaltelemaan pitkin muovin pintaa, sillä tuloksella, että akanat pikkuhiljaa levisivät ympäri kodinhoitohuoneen allasta - ja pöytää. Meni siinä joitakin siemeniä mukana, mutta hirveän puhkumisen ja puhaltelun (Iso Paha Susi olisi saanut kyllä tiilitalonkin kumoon - kärsivällisyydellä) jälkeen minulla oli siedettävän siisti kokoelma siemeniä ja akananrippeitä.

Ja sama uudestaan niittyräpelön palleroiden kanssa. Siitä huomasin ottaa jo kuvatkin.

Ilman akanoita - kutakuinkin.


Akanoiden kera - on niitä siellä!
 
Onneksi ei ollut flunssaa. Ja tuli testatuksi, että ei ole heinänuhaakaan. Jos noihin olisi aivastanut... Hain tässä vaiheessa avuksi jo pienet keittiösiivilät, ja koitin niiden avulla ensin hiertää akanankuoria auki ja sen jälkeen vain erotella siemenet ja suurimmat roskat toisistaan.

Kyllä minä itseäni melko pöhkönä pidin, mutta kukapa rakastunut ei pöhkösti välillä käyttäytyisi. Ja minä rakastan puutarhapuuhia!

Jos kylvöksistä ei nouse heinän heinää... sitten minua vasta naurattaakin. Vaan onpahan antaumuksella tehty hommia :-D

Asiasta toiseen. Jälleen kerran tuli testatuksi se, että pitää miettiä mitä toivoo. Kävi nimittäin niin ällistyttävän ihmeellisesti, että postin ystävällinen kyyti toi laatikkoon tänään Siljalta Ystävänpäivälahjakortin, joka oikeuttaa yhteen A-C-luokan hyttiin mm. Tukholman risteilyllä. Voitteko kuvitella? Siltä istumalta (en istunut lattialla, vaikka hämmästyksestä melkein pyllähdinkin) otin kolme loikkaa tietokoneelle ja varasin itselleni A-luokan hytin kohti Älvsjötä. Nordiska Trädgårdar, täältä TODELLAKIN tullaan.

Kaiken lisäksi hoksasin laittaa matkasta viestin parille sellaiselle rakkaalle ystävälle, joiden tiesin voivan tarttua houkutukseen, mutta jotka eivät ehkä piittaa tuon taivaallista puutarhamessuista (sinne en välttämättä niin kaipaa seuraa). Saan kuitenkin viettää heidän kanssaan hienoa aikaa laivamatkoilla edestakaisin, ja he - elleivät vastoin ennakkokäsitystäni kuitenkin lähde messuille - viihtyvät taatusti Tukholman muissa huvituksissa päivän ajan. Jippii, mahtava matka vaikuttaisi olevan tulossa!!

Toinen oletettavasti kiva reissu on luvassa jo huomenna, kun lähden kolmen muun naisen kanssa Tampesteriin Naisten Pankin valtakunnalliseen happeningiin. Elämä on tosiaankin LAIFFIA tällä hetkellä.

Ja kevätkin on tulossa, lumesta ja pakkasesta huolimatta. Eilen ja tänään on ollut komea sää. Vaikka kylmä.

Houkutuksen käärme nostaa päätään.

Nyt se on kyllä lähempänä kuin koskaan aiemmin. Voi olla, että tänä vuonna lopultakin pääsisin lähtemään Tukholman puutarhamessuille. Tämä on ollut haaveena jo usean vuoden ajan, mutta nyt haaveen toteutuminen näyttää todennäköisemmältä kuin koskaan! Olen jo katsellut Siljaa "sillä silmällä", ja ihan vähän salaa haaveillut laivamatkan tekemisestä ei-lapsen-kanssa-matkustavan tyyliin, sitten levolliset unet, ja aamulla täydessä iskussa koko päiväksi Älvsjön "paratiisiin". Sieltä kassit ja pussit täynnä takaisin laivalle, ja nautiskelemaan taas jostakin mukavasta keinuvassa hotellissa.

Tosin ekstrahienoa olisi, jos laivalla olisi seuraa; en pidä ihan 110-prosenttisen mukavana ajatusta illastamisesta yksin. Mutta toisaalta sekin menee: tykkään kyllä katsella ihmisvilinää, merimaisemaan en kyllästy koskaan, ja viihdyn omassakin seurassani. Olisi silti aika mainiota saada höpötellä päivän löydöistään (voiko puutarhamessuilta tehdä löytöjä?) jonkun yhtä innostuneen kanssa. Käsittämätöntä, ettei kasvotusten tavattavaan tuttavapiiriin oikeasti kuulu yhtään puutarhaentusiastia! Teitä sfäärituttuja onneksi riittää!

Joka tapauksessa: lauantai-iltapäivänä 26.3. ajattelin astua laivaan, sillä lauantaiaamupäivän aion viettää Eka Vekaran kanssa leivontakurssilla, ja sitähän ei voi jättää väliin. Messuilen sitten sunnuntain, ja olen taas turvallisesti kotimaan kamaralla maanantaiaamusella.

Hui, kun houkuttaa!! Olen jo nyt ihan täpinässä, vaikka messujen alkuunkin on yli kuukausi aikaa, enkä ole lainkaan varma, että matka edes toteutuu. Eipä onneksi kukaan estä isoja haaveilemasta.

tiistai 8. helmikuuta 2011

Siemeniä, (kymmenen) senttiä, sikli, sellakkaa ja sinolia

Siinä eilisen ja tämän päivän ässät. Kaikki muut tosi ässää, paitsi sentit->

Puolitoista tuntia tein lumitöitä, että sain etupihan ja autonympäryksen puhtaaksi. Ei tartte paljon sauvakävelylle tai kuntopyörän selkään enää yrittää... Ihan joskus vain, varovasti, ajattelen, että paperihommissa voisi olla vähemmän rasittavaa.

Sitten kuitenkin mietin, että jos olisin muissa kuin näissä hommissa, kaikki mukavat puuhat, kuten siemenkylvöt keskellä päivää, jäisivät unholaan. Teekupponen (KYLLÄ! Olen hämmästyttänyt itsenikin ja alkanut taas, varmaan kymmenen vuoden tauon jälkeen, juoda silloin tällöin teetä. Siihen minut innostivat Saila ja inkivääri, jotka kannustivat maistamaan inkivääri"teetä" - inki varmaan vähän niinkuin viran puolesta, ja joka oli todella hyvää. Sen jälkeen muistin vihreät teet, ja...) puutarhakupista, puutarhakirjan ääressä - ei onnistuisi puoliltapäivin.

Puutyöt nyt vielä menisivät työpäivänkin jälkeen, näin ainakin kuvittelen. Sen verran into piukassa minä aina sinne menen, ja sieltä kotiin tulen.

Eilen sain lopultakin siklatuksi viimeisetkin kohdat tiikkihyllystä, ja vedin jo ensimmäisen kerroksen sellakkaa liukuoviin. Voi että ne voivat olla KAUNIIT! Puuseppäkin totesi, että tiikkihuonekaluihin pitäisi aina saada viisto kohdevalo, jotta niiden pintojen sävyistä voisi täysin nauttia. Niin totta. Puu hohtaa käsiteltynä kuin... meripihka tai jokin vastaava. Sellaista hienoa hehkua, joka näyttää tulevan suoraan puun sisältä. Pidin ovia käsissäni pitkät ajat ja kääntelin niitä valon edessä edestakaisin. (Saatoin herrojen mielestä näyttää himppasen höpsähtäneeltä, mutta ehkä he antavat blondihkolle jotakin anteeksi). Eikä onnentunteen syynä todellakaan ole sinoli, jolla pensselit putsasin työn jälkeen, vaikka drinkin sekoitteluksi yksi herra ohimennessään puuhaani kutsuikin.

Itse sen sijaan kyllä suomin itseäni tästä blondiudesta (vau, mikä mahtava sana!) oikein avokämmenellä. Pöljä ostin pintakäsittelyaineet sille saunajakkaralle, mutta en työkalua, millä sen levittäisin. Purkin kyljessä lukee nimittäin vaahtomuovisivellin, vaahtomuovisieni tai tekokuitusivellin. Mutkueiole. Eli en päässyt puusta pitkään, kirjaimellisestikaan, jakkaran kanssa.

Olisi pitänyt ajaa kurssin jälkeen vielä rautakauppaan eilen illalla ja tehdä se yksi ainoa kahden euron ostos, mutta en viitsinyt. Tänään en TODELLAKAAN lähde yhtä sivellintä hakemaan (harmi, ettei vaahtomuovia löydy varastostakaan), sen verran pehmeä tuo ajokeli on. Ja - voi kerppolan väki - lunta sataa edelleen, traktori kuulostaa juuri työntelevän ajotietä puhtaaksi = pihaväyläämme umpeen eikä autostakaan näytä olevan enää esillä kuin sitikan viikset, vaikka sen tunti sitten harjasin puhtaaksi.

Pitäkää tunkkinne. Ja vaahtomuovisiveltimenne. Minä luen nyt puutarhakirjaa ja kylvän koristeheiniä.

P.S. Oli niiden lumitöiden tekeminen onneksi hieman palkitsevaakin: löysin nimittäin siinä kolatessani Herra Miehen perjantaina pihalla nurin liukastuessaan pudottaman bussimatkakortin. Uskomaton mäihä, että kaiken tuon valkoisuuden keskellä osuin ottamaan lunta juuri siitä kohdasta tyhjällä kolalla. Kortin löytyminen säästi toista sataa. HUH.

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Kymmenen (tuntia), Kardemumma ja keliakia

Nukuin viime yönä kymmenen tuntia. Kymmenen! Sippasin tavanomaista todella paljon aiemmin eli jo puoli yhdentoista aikaan, ja koska Herra Mies ylen ystävällisesti nousi viihdyttämään Eka Vekaraa seitsemältä, jolloin pikkuheppu tuli lallattelemaan sängyn viereen, minä jatkoin unia yhdeksään.

Ja kyllä kannatti: näin aivan mielettömän hauskaa unta! Harmi, että siitä on jo niin kauan, olisi pitänyt referoida se tänne hetpaikalla. Siinä oli kuitenkin maatila, meidän, ja olin kutsunut joitakin tuttavia poimimaan viinimarjoja. Paikalle (siis tuttavien joukkoon kuuluvana) tuli muiden muassa Lauri Tähkä kaikista maailman ihmisistä. Yllättäen meillä oli kunnon partyt pystyssä: pihalla oli väkeä kuin pipoa, pöytiä ympäri pihaa, ruokaa ja musiikkia, tanssia ja naurua. Orkesteri ja kuoro. Tai ei nyt KUORO, vaan useita laulajia orkan edessä. Laulajien joukossa halvannäköiseksi Marilyn-kopioksi pukeutunut Suvi Lindén. (Tässä vaiheessa toistan, että tämä oli siis unta.) Välillä istuin sisällä isossa joukossa etsimässä laatikoista ja koloista kolikoita, joista piti löytää jokin tietty nimi, joka olisi taannut kolikolle jättisuuren keräilyarvon.

Mistä näitä unia oikein tulee???? Täsmennän vielä, että menin ihan selevistä päin nukkumaan, eli viinillä ei ollut osuutta asiaan. Kyllä nauratti herätä!!

Kymmenen näyttää olevan tämän päivän luku: olen saanut kymmenennen lukijan. WAU! Tervetuloa tänne, Omenaminttu!

Viikonlopun toinen K on kardemumma. Kävimme eilen koko perheellä teatterissa, katsomassa Kolme iloista rosvoa. Kardemumman yössä tapahtui kaikenlaista, jos nyt päivässäkin. Hauska ja värikäs näytelmä! Ja EV tykkäsi. Haluaa mennä katsomaan sitä uudestaan.

Kardemumma, osa 2: Ikeasta ostetuilla "maustesuojaruukuilla" suojatut lehtikaktukseni saivat uudet mullat tänään. Vanhat raukkaparat kasvoivat ihan huopuneessa mullassa, vaikka mielestäni tarjoilin niille uutta apetta viime keväänäkin. Vanhoilta ja huonokuntoisilta niistä suurin osa valitettavasti näyttääkin; kaipa niilläkin joku yläikäraja on. Tässä he nyt ystävällisesti poseeraavat uusine multineen ja suihkutettuine lehtineen.

Nuo ruukut ovat vallan vieneet minun sydämeni. Minusta ne näyttävät irlantilaisilta villapaidoilta. Ihania!!

Päivän viimeinen koo on hämmästyttänyt minut. Ihan aavistuksen verran epäilen, että minulla voisi olla keliakia, tai joku muu viljayliherkkyys. Vatsa on ihan out of the blue alkanut oireilla... jostakin. En vielä tiedä, mitä se on, mutta se on valitettavasti saanut minut valtaansa. Olo on kuin jalkapallon nielaisseella, kun syön vaikkapa palan pannaria, paahtoleipää tai mokkaruutua. Olen nyt päättänyt karsia kaiken vehnää sisältävän ainakin hetkeksi aikaa lautaseltani ja katsoa, miten vatsa siihen reagoi.

Olen 45-vuotias, ja tähän saakka pystynyt syömään aina ja kaikkea. Paitsi laktoosia sisältäviä tuotteita, joiden pois jättäminen nyt ei muuttanut elämää suuntaan tai toiseen. Jos nyt pitää alkaa lukea tuoteselosteita kaikesta, elämä menee hieman työläämmäksi. Tässä on pureskeltavaa... vanhalle pastanpurijalle. :-(

perjantai 4. helmikuuta 2011

Siamilaiset kaksoset.

Valon päivä koitti! Ja taas lähti kuu nousemaan. Vietin pitkän ja perusteellisen "hartaushetken" siemenlaatikoiden äärellä. Kävikin nimittäin niin, että - voi kauhistus - kovin montaa pussia en löytänytkään kylvettäväksi!! Piti sitten tehdä jo luovia ratkaisuja ja nostaa mm. ritarinkannuksen siemenpussit tämän kuun kylvettäviin. Täytyyhän mulla olla jotakin mullattavaa :-o Vielä en ole tyhjentänyt yhtään pussia; ehkä nyt viikonloppuna ehtisi.

Alati harveneva huonekasvijoukkoni pääsi sen sijaan jo työn alle. Vaihdoin mullat etukuistilla kasvaville siamilaisille kaksosilleni, eli vanhasta kiinanruusustani ottamilleni pistokkaille. He ovat jo terhakoita 30-senttisiä! Yritän kasvattaa näistä rungollisia, vaikka en edes tiedä, miten sen oikeaoppisesti tekisin. Enkä ole varma, aionko pitää näistä kumpaakaan itselläni... Ehkä toisen säilytän, mutta toinen löytää toivottavasti joskus hyvän kodin toisaalta.


Toiseenkin ruukkuun vaihdoin mullat, silläkin uhalla, että saan kasvilta pitkän ja hartaan mielenosoituksen. Vielä pari vuotta sitten kaunis amatsoninliljani on kaljuuntunut hyvää vauhtia, ja nyt ruukussa olevista sipuleista tulee enää ehkä yksi lehti kustakin. En ole koskaan onnistunut hoitamaan kunnialla amaryllistä, tai jaakopinliljaa, joka olisi sekin aivan ihana kasvatettava, joten amatsoninkin kanssa olen suuressa pulassa. Sisällä hoidettavat sipulikasvit eivät ole minun heiniäni! No, yhtä kaikki. Ravistelin kaikki irtomullat sipulien päältä, havaitakseni, että juuristo on hädin tuskin enää olemassa. Ohitin surkean faktan sulkemalla toisen silmäni ja vaihdoin ruukkuun hiekansekaisen mullan. Laittelin sipulit multaan nätisti kylki kylkeen, että niillä olisi kotoisa olo, ja jätin lempikasvieni joukkoon lukeutuvan aarteeni "herran haltuun". Grow well, sanoisi Alan. Minä ainakin yritän parhaani mukaan auttaa siinä.

Siihen varsinaiseen uhkaavasti kuolemaa tekevä -osastoon sen sijaan kuuluu pitkään kanssamme ollut muratti. Se alkaa näyttää aika hengettömältä. Olen jo kertaalleen sen kasvattanut alusta uudelleen, se oli melko heikolla hapella jo tuossa... hmm... puolenkymmentä vuotta sitten, ja silloin näpsäisin vielä elossa olevia oksia juurrutukseen. Hyvin juurtuivat, ja kasvoivat kodinhoitohuoneen lämmössä komeaksi puskaksi (voiko köynnös olla "puska"??). Nyt se on ruskettunut ruskettumistaan noin kuukauden verran. Talven pimeyskö sen nyt lopulta lannisti, vai kuuluuko sen kertakaikkiaan heittää henkensä viiden vuoden välein? Kenpä tietäis. Vaan Kenpä ei ole tässä vastaamassa... Lienee hurvittelemassa jossakin Barbien kanssa.


Eloa olen puhaltanut vuosia kadoksissa olleeseen virkkaustaitooni. Aloitin todella varovasti, etteivät paikat revähdä, ja tein yhden isoäidinneliön. Peukalo tuli kipeäksi :-D Taisin puristaa mailaa vähän liikaa - tai siis virkkuukoukkua (joka nyt sitten on se neljäpuolonen; pitihän mun se ostaa!). Uskomatonta kyllä, päättelin juuri hetki sitten jo TOISEN neliön langanpätkät. Sisko ja sen veli! Jännittävästi harmaan sävyisinä; lempivärini kaikessa muussa paitsi kasveissa. (Pukeutuisin varmaan harmaaseen yltä ja päältä, jos en olisi itsekin "vihiriänharmaa" kasvoiltani näin talvisaikaan. Sisustuksessa, ällistyttävää kyllä, en ole harmaata koskaan käyttänyt, mutta nyt haaveilen harmaasävyisestä työhuoneesta, jossa olisi ehkä pieniä pastellinvärisiä yksityiskohtia. Ja jos joskus saisin harmaan talon, asuisin siinä onnellisena elämäni loppuun saakka!) Neliöitä on kyllä tosi hauskaa tehdä, ja yhden virkkaaminen alusta loppuun kestää ihan älyttömän lyhyen aikaa. Kellosta en ole katsonut, mutta ei siihen montaa kymmentä minuuttia kulu.

Jaa, onhan toinenkin asia, missä en harmaasta piittaa. Sää. >-/ Aamupäivällä oli muutaman tunnin ajan aivan ihana keli, mutta sitten se muutti pois. Siltä varalta, että jossakin muualla on käynyt samoin, päätän illan lähetyksen kuvaan viikon tulppaaneista. Pääsin kahmaisemaan puntteja ämpäreistä tuoreeltaan, sillä niitä oltiin juuri latomassa paikoilleen, ja ehkä siksi valinnanvaraa oli vähän enemmän. Halusin palata keltasävyiseen kimppuun, sillä viimeviikkoinen lila-oranssi ei lopulta ollut mieluinen väriyhdistelmä. Keltaisten rinnalle löysin tällä kertaa tuollaisia vinkeitä puolikerrattuja, joissa on hieman vihreää raitaa terälehdissä. Papukaijatulppaneitakohan nuo ovat vai mitä...?
Aurinkoista ja lämmintä viikonloppua!

tiistai 1. helmikuuta 2011

Riitta ja Mari ja Katri ja Pipsa...

No niin! Sanoinhan minä, että Martta parantaa kuin sika juoksuaan. Tänään en enää ollut se uppo-outo ja ihan uusi, vaan pääsin jo hyvän matkaa keskustelemaan pöytäkumppanien kanssa. Ja opin nimiäkin!

Tapaamisessa oli jo muutakin ohjelmaa kuin vapaata sorinaa ja kaffenjuontia (ihania tarjoiluja: kaalipiirakkaa, päärynä-tuorejuustopiirasta ja pannaria pakastimesta sulatettujen vadelmien kera. Oi voi ja naps, kun nappi lentää housuista...) Reiki- ym. hoidoista meitä valistettiin, ja saatiin kotiinviemisiksi itsenaputteluohjeet. Hm. Ei tullut minusta "energiauskovaista", mutta aina on mielenkiintoista kuunnella jotain oman elämänpiirinsä ulkopuoleltakin.

Keskustelimme myös isoäidinneliöiden virkkaamisesta Marttojen, Tekstiiliopettajaliiton ja Novitan yhteisen kampanjan tiimoilta, ja kotiin tultuani aloin kuumeisesti kaivella 4,5:n virkkuukoukkua varastostani (7 veljestä -langasta kun neliöt on tarkoitus tehdä, ja siihen "nelipuolonen" on onnen omiaan).

Olen aikanaan virkannut kovastikin, lähinnä kylläkin vanhanaikaisia pitsiliinoja ym. (syystä, joka ei minulle ole vieläkään aivan selvinnyt, mutta niitä virkkauksen minulle aikuisiällä uudelleen opettanut anoppini virkkasi, ja mitä anoppi edellä, sitä miniä perässä). Tauko on vain venähtänyt ainakin kymmenen vuoden pituiseksi. No, yhtä kaikki, virkkuukoukun metsästykseen ryhdyin. Oli 1,0. Oli 1,25. Oli kakkonen, kolmonen, kolmepuolonen, ja vitonen. Mutta ei neljäpuolosta, ei edes nelosta. Lankoja sen sijaan löytyy, minulla kun on menneisyydessä ollut uuuuseiden vuosien ajan surullisenkuuluisa taipumus ryhtyä jos minkälaisiin neuleurotekoihin saamatta niitä koskaan päätökseen (päättely ja palasten yhteen liittäminen kun on niin vihoviimeistä puuhaa; neuloa paukuttaa minä kyllä voisin vaikka täältä Helsinkiin pitkiä soiroja).

Isoäidinneliöihin niitä lankoja saisi upotetuksi vallan vaivattomasti, neliöiden virkkaaminen kun ei ole siitä työläimmästä päästä ja niitä syntyy enemmän tai vähemmän ajattelematta (toisin kuin esim. sukkia, joiden kantapäät ja kiilakavennukset pitää aina tehdä hys-hys hiljaisuudessa, kokonaan loppuun saakka kerralla, jotta saisin ne oikein).

Virkkuukoukkua siis ostoslistalle (kuka olisi uskonut!!).

Se on ohi. Se on ohi! Se on OHI!!!

Tammikuu on loppunut!! Voi tätä juhlaa!

En tiedä, olenko ihan sekopää vai mikä, mutta heräsin tänä aamuna virkeänä kuin aikainen lintu, mieli täynnä hyvää fiilistä ja täysin rentoutuneena. Eihän se kuukauden vaihtumisesta voi johtua, tiedän, onhan tämä päivä aivan samanlainen kuin eilinenkin. Siis periaatteessa.

Jokin kuitenkin on tänään aivan erinomaisen hienosti, eikä se haittaa minua tippaakaan! Aurinko nousi ilman voimakasta punerrusta, taivas on kirkas ja lämpömittari näyttää korkeampia lukemia joka kerta kun sitä vilkaisee. Hieno päivä!


Sen kunniaksi liitän tähän kuvan tämän viikon tulppaaneista. Vähän epätavallisempi yhdistelmä. Piti kokeilla. En ole ihan varma, tykkäänkö väreistä yhdessä vai en, mutta tulppaanit ovat silti ihania. Pitääkin muistaa ostaa kohta uudet, tuo kuva on muutaman päivän takaa ja nykyilmiasu on jo hieman venähtänyt.

Päivän kuntopyöräilykin jäi tänään väliin. Menin sen sijaan kävelylle. Otin sauvat mukaan - onneksi, sillä en olisi ilman niitä pysynyt edes pystyssä, kun kääntelin naamaani jokaisessa sopivassa välissä kohden aurinkoa ja laitoin silmät kiinni. Siis kävellessäni. Otin aurinkoa myös hammaskalustolle, sillä en millään saanut suuta pysymään muutoin kuin leveässä hymyssä. Aivan JUMALAINEN sää!!

Kotipihalle päästyäni en voinut edes mennä saman tien sisälle, vaikka hiki valui joka huokosesta (olen myös sauvakävelijänä harrikirvesniemimallia, eli pää kenossa ja hartiat tanassa kohtalaista loikkaa eteenpäin). Ehei! Kaivauduin niine hyvineni talon suojaisimpaan nurkkaan seisomaan ja paistattelin päivää hyvät tovit. Oi, miten siinä oli ihanaa. Siihen ei olisi tarvittu kuin vähemmän hikinen olemus, lämpimät (=kuivat) vaatteet, joku ihana välly, lampaantaljalla suojattu tuoli ja uudessa puutarhakupissa... hmmm... sanotaan nyt vaikka kaakaota, jonka saa jokainen mielikuvissaan maustaa, miten hyväksi näkee. Ehkä näin aamupäivällä siinä voisi olla vaikka vaahtokarkkeja, vaikka se ei tietenkään hikilenkin jälkeen olekaan se optimaalinen yhdistelmä :-D

Kun lopulta sain itseni irti seinästä, oli ihanaa mennä kuumaan suihkuun ja kuurata itsensä oikein perusteellisesti. Leikin kotikylpylää ja tein samalla nuoruuden innolla kasvohoidon, jalkahoidon ja käsihoidon. Nyt kiillän kuin niilon nenä, ja olo on autuas.


Putoaa ihan justsiltään!
 Eikö kannattanutkin vaihtaa tammikuu helmikuuhun? Olen kuin uusi ihminen. Ke-ke-ke-kevät!