Lunta tupaan.

Sitä tuli taas lisää. Voi ÄRMÄKE!! Melkein koko eilisen päivän satoi, vaikka rintaman piti olla kapea ja liikkua nopeasti kohti itää. Hah. Puiden oksat notkuvat taas valkoisina, ja Herra Mies teki jopa lumityöt aamulla. Onneksi aurinko on tehnyt jo myyräntyötä lumikinoksissa, uutta mahtui taas tilalle...

Muutenkin on tullut lunta tupaan: viidestätoista hätäistutetusta akileijan taimesta pystyssä on enää viisi-kuusi (riippuu uskon määrästä). Kyllä harmittaa: olisin niin mielelläni nähnyt kaikki kasvamassa. Pidän akileijan lehtien muodosta ja kasvutavasta kovasti, ja nämä ovat / olisivat olleet vielä mallia "aurea variegata". Kukan väriä en edes muista, sillä sain siemenet eräältä puutarhaystävältäni. Hän kyllä varmasti mainitsi tämänkin asian, mutta kun en kirjoittanut sitä ylös, kukan väri saa olla sitten tulevien vuosien ylläri. Jos nuo reppanat nyt koskaan pääsevät kukintaan saakka... Byää, kun tympii!

Lisäksi sain vielä flunssan. En ole ihan hirveän yllättynyt, sillä Eka Vekara sai kovan nuhan ja yskän alkuviikosta. Vaikka sitä kuinka koittaa käyttää käsidesiä ja pitää hygieniasta muuten huolta, flunssaistakaan lasta on vaikeaa olla pussailematta... Eipä siihen paljon ole siis sanomista, jos itselläkin alkaa nenä valua ja yskä ronkua keuhkoputkissa. Harmittaa, sillä esimerkiksi juuri nyt ulkona on aivan fantastisen hieno alkuillan hetki. Perheen miehet lähtivät sacher-kakun sulatukseen ulos (HM täyttää tänään vuosia) ja harrastavat näköjään tällä hetkellä lumipallokeilailua tai jotakin muuta yhtä mielekästä puuhaa, ja olisin mielelläni mukana. Sen sijaan istun sisällä pino nenäliinoja käden ulottuvilla ja aivastelen. Pärskis!

Taudista huolimatta kotityöt on hoidettava, ja seuraavaksi onkin luvassa taitolajien taitolaji: ruoanlaitto flunssaisena. Olen aina silloin ihan neuroottinen käsienpesijä; lotraan saippuavedellä joka välissä. Varmasti, mikäli joku pöpö ruokaan eksyisi, se keittäessä henkensä heittäisi, mutta en vain osaa toimia toisinkaan. Mielummin keitän katkarapu- kuin pöpörisottoa ;-P Ah, risottot ovat ihania! Se kermaisen pehmeä riisimassa, parmesan, valkoviiniloraus... voisin syödä - ja valitettavasti yleensä syönkin - sitä vaikka kuinka. Kyllä italialaisesta keittiöstä tulee aarteita, ei voi muuta sanoa.

Osaavat ne teollisetkin valmistajat. Ostin päivänä muutamana valmislihapullia, jotka paketin päällä tituleerattiin kreikkalaisiksi lihapulliksi. Olisivatkohan olleet vaikka Atrian tekemiä. EV ihastui niihin aivan ikihyväksi, ja tilasi heti ensi tilassa niitä uudelleen. Tänään hän häikäisi synttärivieraat gourmandiasenteellaan, kun lapset tekivät muovailuvahasta meille aikuisille tilaustemme mukaisesti ravintola-annoksia. Yksi vieraista pyysi perunamuusia ja lihapullia, ja tarjoilija EV kysyi: "Tavallisia vai kreikkalaisia? Kreikkalaiset ovat tosi hyviä." Siinä meinasi asiakkaalta mennä kaffet väärään kurkkuun...

Jaha, nyt loppui tämä puuha: EV huuteli takakuistin ovesta, että äitiiii, mä haluun saunaan. Tämä äiti nostaa siis hihat ylös ja lähtee kiukaan sytytykseen. Hei seuraavaan kertaan!

Kaffetta vieraallekin.

Sain tänään vieraan. Vähän niinkuin puutarhavieraan, vaikka puutarhasta ei pitänytkään puhua, vaan kaikesta muusta.

Ette ikinä usko, mitä vieras toi tullessaan: sain kaksi KoKo Roses -sarjan mukia <3 Ihan noin vain! Olin niin onnellinen ja otettu, että. Mukit pääsivät välittömästi niille tarkoitettuun käyttöön; niistä tarjotaan jatkossa kahvia tai teetä puutarhavieraalle / vieraille. (Kolmea enempää ei siis niissä kesteissä voi olla, tai joudun tekemään tyylirikon ja ottamaan esiin ihan väärännäköisiä kippoja.)

Vaikka puhetta riitti aiheesta jos toisestakin, teimme kuin teimmekin myös pihakierroksen. On melkoisen eksoottista esitellä jollekin istutuksia, jotka ovat n. 90-senttisen lumihangen alla: tuossa on mongolianvaahteran taimi, tuolla on suviruusua, tuossa nurkassa kasvaa hopeapensas (kasvaa, kasvaa, vaikkei näy. Se onkin uskonasia.) Vaatii kuulijaltakin melkoista uskoa kyetä sielunsa silmin näkemään kaiken sen, mitä viittilöin oikealle ja vasemmalle. Toivottavasti tulee tilaisuus tehdä sama viittomaharjoitus myös sitten, kun lumet ovat muisto vain ja puutarhakierrosta ei tarvitse rakentaa pelkän tarinoinnin varaan :-D

Keskusteluiden lomassa puhuimme sitten kuitenkin myös puutarhaa (ei kai kaksi aiheesta kiinnostunutta VOI välttyä puhumasta siitä, vaikka toinen tekee sitä työkseen ja halunnee epäilemättä joskus olla oikeasti myös vapaalla), ja puhe kääntyi mm. sipulikasveihin. Siinä muistin ostaneeni kaiken muun maahan kaivetun ohella kääpiötulppaaneja, mutta jo tässä vaiheessa vuotta todellisuus iski kuin leka: minulla ei ole tuon taivaallista käsitystä siitä, MIHIN ne istutin. Ei niin minkäänlaista mielikuvaa. Olen ihan satavarma (satakymmenenvarma!), että keväällä innostun hankkimaan uusia taimia, tai vaikka edes orvokkeja, ja kaivaa ruopsautan hankinnat haukkamaisella täsmällisyydellä tasan siihen kohtaan, missä ihanuuksien sipulit odottavat lupaa nostaa vihreät piipat maan pinnalle. Ja halkaisen ne lapiolla tuusan nuuskaksi :-<

En tajua, miksi en kirjannut millimetrin tarkkuudella näidenkin sipulien sijaintia ja tatuoinut paikkatietoa vasempaan - olen vasenkätinen - kämmenselkääni. Kaikkien muiden sipuleiden parkkipaikat nimittäin kirjasin (mutten tatuoinut...) ylös. No, turkestanicatkin ovat jossain ja sieltä jostakin ne keväällä toivottavasti nousevat ennen kuin ehdin listiä ne hengiltä.

Teräaseiden heiluttelusta puheenollen: tein iltapäivällä "kevättä", eli hakkasin petkeleellä asfaltin päältä jäätä ja levittelin palasia auringon sulatettavaksi. Aurinkoa tosin ei näkynyt tänään kuin sen verran, että saattaa sanoa sen näyttäytyneen. Tämä on sitä tavallisen ihmisen hölmöläisvaihetta: ensin sitä näkee silmittömästi vaivaa kasatakseen kaiken taivaalta satavan lumen isoiksi kinoksiksi eri paikkoihin pihaa, pois kulkuväyliltä, ja sitten sitä alkaa lämmön lisääntyessä levitellä samaa lunta takaisin väylille sulamaan. Voi äly hoi... En vain voi olla tekemättä sitä, kun olen niin malttamaton saamaan kaikki rakkaat kasvini taas esille hangen alta. Viittilöinti nimittäin nosti pintaan melkoisen ikävän... <3 Voi, siellä ne kaikki ihanat ovat, niin kaukana, vaikka lähellä. Jokohan kuukauden päästä voisin nähdä multaa?

Luin joku aika sitten lehdestä, että mullassa on jokin aines, joka tuottaa ruopsuttajalle mielihyvähormonia. En ole lainkaan hämmästynyt! Me tuhannet ja taas tuhannet kaivajat emme VOI olla väärässä: kaikki paitsi puutarhanhoito on turhaa. Purjehtijoille terveisiä: olette niiiiiiin hakoteillä. Vai Lasse Mårtensonko se purjehtijoiden puolesta sitä yritti todistella...?

Toki vesillä liikkuminenkin on hienoa. Rakastan merta. Ja nimenomaan merta; en ole ollenkaan joki- tai järvi-ihminen, vaikka Ounas- ja Kemijoessa ei olekaan mitään valittamista. Oulujoki on kotijoki, joten sitä olen jäävi arvostelemaan, mutta vaikkapa Seinäjoki on liikuttava pikku noro, jonka yli vaatimattomampikin pituushyppääjä voi vetäistä kolmen metrin vauhdinotolla käyttäen vain vasenta jalkaa. Sanon tämän silläkin uhalla, että pohjalaiset lukijani inhoavat minua lopun ikääni. Mutta siis haloo: Kemijoki jopa keskellä Rovaniemeä vaatii jänneväliltään 126-metrisen Jätkänkynttilä-sillan. Se on JOKI.

Meri on silti rakkaani, sielunmaisemani. Meri, kauniin pehmeiksi hioutuneet rantakalliot ja pienet vaahtopäät, joita katselen isosta ikkunasta, syksyn hämärässä, jalat kohti takkaa, villasukissa, ja vieressä lasi konjakkia. Siinä se.

Muistan kyllä istuneeni joskus kyyneleet silmissä myös Ylläksen rinteellä, Ylläsjärven puolella, ei-sesonkiaikaan syksyllä, jolloin liikkeellä ei ollut ketään muuta. Tallasin Eelin kauppaan kävellen, rospuuttoaikaan, ja olin äärettömän, täydellisen onnellinen.

Kumpikin mielikuva tekee minut ehkä vieläkin onnellisemmaksi kuin puutarhani. Hassua. Mutta elämäpä ei koskaan ole sitä, miksi sen kuvittelee, ja juuri siksi se on niin mielettömän hienoa. Kyllä sen kunniaksi yhdet kahvit ruusukupista voi juoda. Vaikka vieraan kanssa. Ihan vaan tutustuakseen.

Onko hiihtokuninkaan äiti hiihtokuningatar?

Eka Vekara hiihti ensimmäisissä "oikeissa" hiihtokilpailuissaan tänään 2005-2006 -syntyneiden sarjassa kolmanneksi! Voi että pieni mies voi olla pollea!! Ja urhea: pakkasta oli -17 astetta ja tuuli niin, että tukka lähti, mutta niin vaan heppula veteli 50 sekunnin ajan ladulla kuin tuulispää, ja kohtalaisen hyvällä tyylillä vielä, vaikka itse sanonkin.

Pelkäsin koko ajan palkintojen jaon jälkeen, että hiihtokuningas pussaa pokaaliaan ja huulet jäätyy siihen kiinni :-D Varpaat kyllä kylmenivät monoissa, joita ei kuitenkaan, mitenkään, milloinkaan voinut ennen autoon takaisin istumista ottaa pois. Pitihän sitä nyt sentään myös näyttää hiihtosankarilta.

Kuningataräiti sai tosissaan hypähdellä Hevisauruksen tahdissa, vaikka oli pakkautunut nahkarukkasten ja toppahousujen ja untuvatakin ja huopatossujen sisään varsin tukevasti. Kaikista kehon osista peukalot päättivät jäätyä eniten. Käsittämätöntä. Herra Mies sentään teki töitä lämpimänä pysyäkseen ja laski liukurilla EV:n kanssa vuorotahtia, laskiaistapahtumassa kun oltiin. Se on hassun ja hienon rajamailla, kun 185 senttiä ja 90 kiloa miestä viilettää muoviläpyskä pepun alla mäkeä alas. Minä keskityin kuulumisten vaihtoon tuttujen äitien kanssa...

Harmi, että oli niin äärettömän kova tuuli, ja ankara pakkanen siihen lisäksi. Jos olisi ollut hieman armollisempaa, auringossa seisoskelu olisi tuntunut aivan upealta. Kevätahavahan siinä tosin olisi talven kalventamaa naamavärkkiä uhannut. Nyt, jos oikein kovasti tuijotan, voin sanoa, että posket ovat viiman ansiosta hieman punaiset. Nenä sen sijaan on lähes valkoinen, niin arktiset olosuhteet tänään olivat, ja ovat edelleen tästä ikkunasta ulos katsoessani. Aurinko kyllä paistaa aivan ihanasti vieläkin! Päivä on todella pidentynyt. Kyllä se kesä tulee!

Kesän odotuksesta puheenollen: olen kärsinyt ensimmäiset kylvötappioni, ja vielä todella harmittavalla tavalla. Joka ainoa niistä pontevista hopeaeukalyptuksen aluista otti ja nyykähti. Hengetönnä kaikki tyynni. Ja niin hienosti kun aloittivat... Pitää ottaa uusintakylvöt, ja toivoa parempaa menestystä. Mikähän ihme etiäinen saikin minut ostamaan kaksi pussia siemeniä?? Oman tappion havaitseminen tänään ei kuitenkaan harmittanut ihan niin paljon, kun pienen miehen aito onni Elämän Ensimmäisestä Pokaalista täytti koko kodin. Toivottavasti hän ei halua nukkua sen kanssa!

Kuningataräidin elämä ei kuitenkaan kovin kuninkaalliseksi menestyksen myötä muuttunut. Hiihtokuningas ja hänen isänsä lähtivät pelaamaan sählyä, ja äiti käärii nyt hihat ja lähtee lämmittämään saunaa.

Talven ihmemaa.

On niin ihmeellistä, että keskellä kevättä - kuten muistatte, nyt on kevät - on vielä näin kaunista kuin oli tänään. Joka paikka täynnä pumpulipallosia, ihanassa sinisessä iltapäivässä.

Kyllä Suomen luonto, vaikkakin urbaani luonto, on kaunis.

 
Naapureiden puut osuvat sopivasti katuvalojen valokeilojen ulottuville. Vasemmanpuolimmainen on kesälläkin aivan upeannäköinen hopeapaju, ja oikealla terijoensalava muistuttaa jättimäistä koiranputkea tai jotakin laukkaa.

Tämä on minusta lumoava kuva... otos onnistui jotenkin aivan superhyvin.

Ja tässä on luonnon tekemä lumilyhty. Sisällä kylläkin ihan oikea sähkövalo.

Tämä kaikki on tarjolla 200 metrin säteellä kotiovelta. Vaikka aivan raivopäänä odotan kevättä, kyllä tällaiset näkymät ovat niin mielettömän hienoja. Onneksi on ollut vain se yksi vetisempi paripäiväinen. Meillä on ollut hieno talvi!

Snow-how in the Winter Wonderland

Eilinen päivä sisällä kostautui tänään: lumen kolaamiseen pelkästään etupihalta meni melkein kaksi tuntia. Takapihalle en enää jaksanut edes lähteä. Kyytiä, kinkku! Vauhtia, valkoviini! Lähtöpassit, lohisiivut! Pois vaan, pororulla.

Hyvä ulkomainen media,

Enää ei tarvitse etsiä, voittaja on löytynyt. Make no mistake, amerikkalaiset, tai kanadalaisetkaan, me suomalaiset sitä sentään osaamme hoitaa lumiasiat. ME olemme tottuneet siihen. Meillä ei suljeta kouluja eikä kaupunkien liikenne pysähdy (se vain hidastuu, myöhästelee, ja pitää pieniä fundeeraustaukoja...). We deal with the snow.

Alexander Stubb oli oikeassa. Terveisiä Katajanokalle. Täältä löytyy snow-how´ta, tulkaa vain ottamaan oppia!

Täällä jo lapset oppivat ymmärtämään lunta, ja iloitsemaan siitä. Meillä lumikolat ovat aina valmiusasemissa. Meillä viisivuotiaat kolaavat minkä ehtivät, ja nauraen värjäävät jäälyhtyjä vesiväreillä. Täällä lähdetään luistelemaan kelissä, jossa muut maat jo nyykähtävät tuuleen ja tuiskuun.

Meillä lumi kasataan vaikka salavan sisään, kun ei muuta paikkaa enää keksitä. Meillä syreeni on valkoinen ympäri vuoden, ja se tietää, että ensi kesä tulee.

Meillä luotetaan siihen, että perhoangervo on onnellinen tuottaessaan ympäristöönsä iloa ja kauneutta talvellakin, ja meillä säilytetään usko herkimpienkin kasvien selviämisestä lumen suojassa (kaksinkertaisen pakkaspeitteen alla).

 

Meillä osataan iloita lumen tekemästä taiteesta, ja nauttia niistä yksityiskohdista, joita tuuli ja hiutaleet yhdessä saavat aikaan. Meillä ei itketä kuin vähän, jos auto on puoleksi hautautunut lumeen. Siinä kyynelten lomassa me kuitenkin osaamme kiinnittää huomiomme kauniiseen lumiaaltokuvioon, jonka tuuli on taiten ikkunaan verkottanut.

Meillä lapset eivät hätäänny, vaikka hiekkalaatikon päällä on vuori lunta. Meidän lapsillemme se on vain iloinen yksityiskohta, jonka voi tuota pikaa kiivetä ja möyriä nurin. Jolloin äidit ja isät tirauttavat uuden kyyneleen ennen kuin lähtevät taas lumikolat tanassa työntelemään hiekkalaatikon vieressä olevaa pihakäytävää auki.

Me suomalaiset rakastamme lumielämään soveltuvia varusteitamme, huopatossuja ja kuomia ja nahkarukkasia ja läpällisiä karvalakkeja. Toki me rakastamme myös sääoloihin suunniteltuja untuvatakkejamme ja teknisesti erittäin hienosti suunniteltuja ja toteutettuja muita ulkoiluasujamme, mutta meillä on käyttöä ja oivallusta myös tuotteille nimeltä kynsikkäät. Erinomaisen kätevät vempeleet, jos haluaa käyttää kameraa ulkona.

Tämä se on Talven Ihmemaa, siitä ei ole epäilystäkään. Ainakin minä ihmettelen uutta lunta joka ikinen päivä, jolloin sitä tulee. Eli joka ikinen päivä.

Joulukuun 7. päivä - lisää lunta

Sain joskus muinoin tuttavaltani meilin, jossa turkulaisenomaisella murteella pidetään päiväkirjaa lumentulosta. Aamulla, ensimmäistä kertaa tälle päivälle kolatessa, tuli moinen teksti mieleen, miten lieneekin.

Kolaaminen ei ole hyötyliikuntaa, se on haittaliikuntaa. Olisikin kuuden hehtaarin tontti ja voisi lykkiä lumet metsänlaitaan, kuten kuulin kaupassa sivukorvalla jonkun rouvan mainitsevan. Vaanko ei ole. Alle tuhannen neliön tontilla on yllättävän vähän lumenkasaukseen soveltuvia kohtia, varsinkin, kun jo joulukuun seitsemäs päivä pitää oikeasti alkaa miettiä, mihin sen kaiken lykkää, siltä varalta, että lykättävää tulisi tätä tahtia läpi koko talven.

Onhan se kaunista, kun lapsen nyrkin kokoisia hiutaleita leijailee hiljalleen alas, valaisten maiseman, koristellen puut ja pensaat. On se. Kyllä minä siitä nautin ihan suunnattomasti. Herra Mies laittoi pihapihtaankin valot, ja kun sen oksille on satanut puhdasta, pehmeää lunta, puu näyttää aivan satumaisen kauniilta.

Sitä minä yritän fiilistellen ihailla, kun työnnän seitsemättä kolallista lunta pihdan viereen, noin kahden metrin korkeuteen.

Toki harmittaisi hirveästi, jos tämä kaikki nyt lähtisi sulamaan pois, sitä en kyllä kiistä. Valitan vissiin vain lämpimikseni ;-) Paitsi sitäkään ei tarvitse tehdä, kyllä kolaaminen hien tuo pintaan!

Päivän varsinaiset joulupuuhat keskittyivät tänään vain sisätiloihin. Kun kaksipuolinen teippi ei pitänyt koristetta paikallaan alkuunkaan, nappasin pienen palan sinitarraa makuuhuoneemme oveen, johon ripustin mielestäni oikein herttaisen sydänkoristeen. Kuvassa sinitarra näköjään näkyy vähän ikävästi :-/ Livenä siihen ei kiinnitä niin paljon huomiota.

Päivän varsinaisen joulupuuhan piti olla pulkkamäkireissu Eka Vekaran kanssa. Nuorimiespä ilmoitti kuitenkin aamulla, että hänhän ei mihinkään pulkkamäkeen lähde. 8-o No, äiti siinä hätäpäissään keksimään, että entäs jos tehtäisiin kavereille Hama-helmistä joulutervehdyksiä? Se sai aikaan hurjat riemunkiljahdukset, joten niillä sitten iltapäivällä itseämme ja toisiamme ilahdutimme. Tuotteet ovat ohessa. Ylhäällä on lentokone (ei kaktus, kuten Herra Mies tuotosta toisin päin tarkastellessaan veikkasi... olisi vissiin pitänyt tehdä sini-valkoinen), ja mustavalkoinen (vastamulkoinen; meillä luetaan Tatua ja Patua) pyörylä on tietenkin jalkapallo. Sydän on EV:n oma valinta ja design entiselle kerhokaverille ja kokkauskurssikollegalle, keijukaisneidolle lähiseudulta. Autot ovat matkalla päiväkotikavereille ja tähti futispojan isosiskolle. Lisääkin näitä pitää kuulemma vielä tehdä, kaikille kavereille näistä ei riitä.

Piakkoin alkaisi olla aika ryhtyä lahjapakettien tekoon. Se se olisi puuha, johon soisin mielelläni itselleni roimasti lisää mielikuvitusta ja visuaalista kykyä. Tänä vuonna haluaisin kovasti paketoida kaiken joulukankaisiin paperin sijasta. Se olisi mielestäni ihanan erilaista, ekologista ja - vain pehmeää. Ehkä käyn ostamassa joulun jälkeen alennusmyynneistä kankaanloppuja ja hyödynnän idean ensi vuonna. Tai... mistä sitä tietää, mitä tässä vielä keksii! Yhden paketin olen jo saanut melkein valmiiksi, mutta se onkin lähdössä ei-Suomeen. Piste i:n päältä siitä vielä puuttuu; toivottavasti löydän huomenna jotain siihen sopivaa.