Elämä on puutarhaihmisen parasta aikaa.

Nyt kukkii kaikki. Olen ihan päästäni pyörällä (muustakin syystä kuin helteen vuoksi). Kävelen ja katselen. Polvistun ja ihailen. Ei niin suurta eikä niin pienenpientä, etteikö siitä jaksaisi innostua uudestaan ja uudestaan. Kyllä minun täytyy jonkinlainen puutahuri(hko) olla, ei tätä riemua muuten voi selittää - tai ymmärtää.


 Näyttää, kuin ritarinkannus hehkuisi sisäistä valoa ja olisi itsekin onnellinen omasta kauneudestaan.

'Westerplatte' -kärhö on avannut ensimmäiset kukkansa. Harmi, että sen terälehtien punainen sävy on liian vaikea meidän kamerallemme; värit eivät koskaan tallennu aivan oikeina.

Tässäkin "vähän niinkuin kukitaan": ohikukkinut ukkolaukka naamioituu 'Gold standard' kuunliljan lehtien kanssa vallan hauskaksi yhdistelmäksi!

Perhoangervo, yksi suurista ihastuksistani. Kukkien herkkyys ja valkoisuus lumoavat minut päivästä toiseen. Ei voi olla ihanampaa! (Vakavia kilpailijoita tuolla kyllä on, useita.)

Tässä niistä yksi: mustaselja 'Black lacen' avautuva kukkaterttu - se toinen niistä, jotka pensas tänä vuonna kiitokseksi mittavista talvisuojausponnisteluistani teki. Tuoksuu sitruunalta. Ihana!!

Tätäkään en kyllästy kuvaamaan. Rakastan tähtiputken kukkia.

Tarhakylmänkukat ovat valmiina lähettämään siemenhöytyvänsä kohti uusia seikkailuja. Osa on jo menossa...

Tämä on minusta kuin minttusuklaapallo: idäunikon vielä tuoreehko siemenkota.

Kurjenpolvi 'Dark reiterin' viehko väriyhdistelmä.

Euron juusto, eiku ristikki. Lähimyymälä poisti jämäkasveja, ja investoin peräti kolme euroa parhaimman näköisiin ristikkeihin, mitä seasta löytyi. Kyllä kannatti: nämä lähtivät kukkimaan intoa täynnä heti, kun pääsivät maahan.

Ei se palavarakkauskaan hassumman näköinen ole kukkiessaan. Ainakaan näin vähän epätavallisissa valo-oloissa.

Palavaa rakkautta. Sitä tämä on!

Juhannustaika.

Arvatkaas, mikä tuo on? Sehän on kuollut lumikärhö.

Tämän juhannuksen taika: 'Summer Snow' on kuin ihmeen kaupalla hengissä! Luulin ihan aikuisten oikeesti, että kuollut on kuollut, eikä siitä enää kalua saa. Paikka on ihan kamala, multaa ehkä kolme milliä ja loput rakennustyömaan jäljiltä olevaa kökkömaata. Vaan hey presto: sieltä se nousee, voitteko uskoa!!

Tuo alue on muutoin ihan surkeaa rikkaruohokasvustoa, ja kärhökin oli kaiken maailman roskan piilossa. Joku ihme sai minut katsomaan roskaläjää tarkemmin, ja huomasin lehdet. Pää löi oikeasti tyhjää hetken aikaa: mikämikämikämikä??? Ja sitten oivalsin. Tanssin valehtelematta sellaiset intiaanitanssit, ettei ole näillä leveysasteilla hetkeen nähty. Kädet lensivät suoraan kohti taivasta, hymy sattui korviin ja lantio heilui kuin parhaimmallakin lattaritanssijalla. HURRAA!!!! Toivottavasti naapurin isäntä ei ollut kotona / ikkunan ääressä.

Siinä tuli kiire kiskoa (lähes) kaikki ryönä aarteeni ympäriltä pois, vaikka nyt joudun kyllä miettimään, millä tuon tyven suojaan, paikka kun on auringossa lähes koko päivän. Ehkä siihen pitää tehdä toinen juhannustaika...

Risteyksessä.

Tähän kesään saakka olen rakentanut pihaa parhaan kykyni mukaan (mikä ei tietenkään ole kovin paljon näin "kansakoulupohjalta"). Olen tehnyt istutusalueita, juoksuttanut kasveja paikasta toiseen, siirtänyt pensaita, perennoja ja jopa puita (no, myönnettäköön: nuoria tuijia). Myynyt tai lahjoittanut pois kasveja, joiden ajattelin tuottavan enemmän iloa muille kuin minulle (enkä ole totta vieköön kaivannut niistä yhtäkään), kaataa rommauttanut lahon hevoskastanjan, keskellä silloista kukkapenkkiä kasvaneen koivun sekä yhden äärimmäisen murheellisen näköisen (suru)kuusen, joka tuotti huonoa feng shuita suoraan ulko-ovemme edessä.

Neljässä vuodessa piha on muuttunut paljon. Ystävätär kysyi tavatessamme, olenko koskaan ajatellut julkaista kokemuksiani kirjana? (No EN!) Hän kaipaisi kuulemma teosta "Kuinka minusta tuli puutarhuri ja pihasta sellainen kuin se on."

En ole taaksepäin katselevaa tyyppiä. Tuon keskustelun jälkeen kävin kuitenkin läpi vanhoja - siis vuodelta 2007 olevia - kuvia. Totta vieköön: on täällä erilaista.

Tältä talon länsisivustalla näytti vuonna 2007, ensimmäisenä kesänämme.

 Ja tältä sama sivu näyttää tänään. Koristeomenapuu 'Aamurusko' on kasvanut peittämään maiseman, kasveja on tullut lisää, ja hiekkalaatikko ilmestynyt edellisessä kuvassa vasemmalla olevan jasmikkeen paikalle.

Tässä sama sivusta kuvattuna toisesta suunnasta vuonna 2007. Omenapuu kuvassa oikealla, sen vieressä pienoinen saarni ja äärimmäisenä vasemmalla harmaapihdan oksistoa.

Maisema on neljässä vuodessa täydentynyt. Pihdan viereen on siirretty pieni lehtokuusama, joka on saanut kylkeensä nyt jo ohikukkineen 'Moskovan kaunotar' -syreenin. Keskelle on rakentunut kukkapenkki, joka jatkuu kuusamasta kohti saarnea ja omenapuuta.

Tässä on vuoden 2007 kuvapari samalta puolelta taloa, yhä edelleen ikävästi ruohosaumaisen kiveyksen talonpuoleista sivua, johon jo tuolloin suunnittelin isoa kukkapenkkiä.

Alla olevat kuvat näyttävät saman kohdan tänään. Perheeseen on tullut sekä hiekkalaatikko tykötarpeineen että oma "kokoontumispisteensä" taimivaihdoista saapuneille kasveille (kokoan ne aina tuohon varjoisaan nurkkaan odottamaan maahanpääsyä, varaston ovea kun ei käytetä varsinaiseen tarkoitukseensa).

Talon itäpuolen sivustassa näkyi vielä paljon taivasta vuonna 2007. Puut olivat niin hämmästyttävän pieniä vielä!

Nyt salavat, tuijat ja pihlajat ovat kasvaneet jo tämän kokoisiksi, ja rehevöittävät näkyvyyttä pohjoisen suuntaan mukavasti.

Vasemmalta kuvaan änkeää mukaan jasmike, joka vuonna 2007 oli vielä reilu metrinen pallero. Nyt pensas täyttää koko talonnurkan, ja hieman enemmänkin...



Tähän on siis tähän mennessä päästy. Nyt tuntuu, että olen vähän tienristeyksessä pihan suhteen. Uusia istutusalueita ei oikein voi tehdä (sanoo Herra Mies, jotta perheen miehetkin voisivat käyttää pihaa; kas he kun eivät innostu pioninkukista tai kurjenpolven nupuista) ja olemassa olevienkin suhteen pitäisi tehdä päätöksiä: muutetaanko, jätetäänkö ennalleen, laajennetaanko Mieheltä salaa kuitenkin hieman johonkin suuntaan... (älä, kultaseni, lue tätä kohtaa kovin tarkasti, ethän?)

Elämä olisi paljon helpompaa, jos puutarhamyymälöitä ja taimivaihtajaisia ei olisi. Eihän tänne hakeutuisi uusia kasvejakaan. Nyt "kokoontumispisteessä" odottaa maahan pääsemistä mm. taivaallisen hurmaava tellima, mehevä karhunlaukkamätäs, valkoinen kurjenpolvi ja ainakin kuvien perusteella lähes mustakukkainen harjaneilikka, joita en voinut tarjottaessa vastustaa, vaikka tiesin, että en ole suunnitellut niille paikkaa vielä mihinkään.

Oman haasteensa kaikkeen tuo myös se, että kasvit kasvavat. Puut venyvät korkeutta - ei ongelma - ja leveyttä - iso ongelma. Pensaat laajenevat niinikään. Perennat pullistuvat laajemmalle ja laajemmalle, peittävät toisiaan ja ahdistavat hennommat nurkkaan. Taimivaihtoihin saa näin tietysti hyvin jakopaloja, joten asia ei välttämättä ole iso ongelma, mutta sieluntuskainen ja aikataulullinen haaste kuitenkin. Miten raaskin nostaa kasvin ylös ja rouhaista sen palasiksi? Missähän välissä ehtisin nostaa esimerkiksi 34 liian suureksi kasvanutta perennaa ylös ja paloitella niitä pienemmäksi...? Ja samalla tietysti tekisi kovasti mieli justeerata istutuksia uuteen uskoon; eihän niihin ole ikinä täydellisen tyytyväinen.

Perennoihin sinänsä ei sen sijaan voi muuta olla kuin tyytyväinen. Tämä on meidän pihan parasta aikaa: suurin osa kasveista on hienosti kukassa.



'Festiva Maxima' ja "kakadutyyli"




Saman pionin toinen nuppu. Tulee paljon punaista.

 

Joku kerrannainen akileijan siementaimi,
risteytynyt miten milloinkin. Huomatkaa mahtava
säännöllisyys terälehtien sijoittumisessa!



Sydäntäsärkevän herkkä ja ihastuttava perhoangervo



Ensimmäinen varjoliljan kukka




Kellokärhö 'Hanajima' avaa kukkansa ihan kohta!



Tähkähietaliljatkin alkavat kukkia.



Erään päivän kova sade koitui kuin koituikin 'Dr. Alexander Flemingin' kukkien kohtaloksi. Kolme valtavaa mollukkaa taittui varrestaan. Nyt nämä "vauvanpään kokoiset" hattarat koristavat takakuistin pöytää. Sisälle maljakkoa ei voinutkaan ottaa, vaikka ensin yritin: terälehtien lomasta alkoi sellainen pitkä marssi, etten ole ikinä nähnyt. Tyyppejä jos sun minkä näköisiä tipahteli jo työpöydälle kodinhoitohuoneessa, missä varsia katkoin ja enimpiä lehtiä irrottelin. Tuumasin, että tätä armeijaa en halua keittiön tai olohuoneen valloittajaksi... Onneksi sää on sallinut takakuistilla ruokailun ja oleilun; olen siis päässyt nauttimaan noista ihan lähietäisyydeltä. Ja onneksi kasviin jäi myös kiinni reilut puolenkymmentä kukinnan eri vaiheissa olevaa vartta.

Nyt siis tiedän varmasti, miltä "Tohtori F." näyttää. Ihana hömpsykkä vaaleanpunainen, kuin hattara! Ei kovin vakavasti otettava tohtori, anteeksi nyt vain...

Intohimon syvin olemus?

Kyllä tätä puutarhurointia pitää sydänpohjaa myöten rakastaa. Ehdin ajatella asiaa tänään muutamankin kerran, kun aamupäivällä kaivoin pihalta ylös kaikkea sitä, mitä olin taimivaihtoon illalla viemässä. Kävi nimittäin klassiset: juuri, kun sain haetuksi puutarhahanskat ja lapion puuvajasta, missä romppeitani säilytän, villanharmaa taivas päätti avata luukut.

Koko sen ajan, minkä kaivoin ja ruukutin, vettä tuli, jos ei aivan kuin aisaa niin kapeampaa rimaa pukkasi kyllä tulemaan. Vaan mitäpä sitä ei puutarhaystäviensä vuoksi tekisi!

Samalla sain itsekin hyötyä: muutamaan kohtaan tuli sopivasti väljyyttä uutta varten, ja sain LOPULTAKIN istutetuksi sirotuomipihlajan, jonka olin ostanut noin valovuosi sitten. Onneksi puutarhaystävät olivat kiinnostuneita sekä valkoalpista että vinkuvan pinkin värisenä kukkivasta tuoksukurjenpolvesta, mitkä kasvoivat juuri tuomipihlajan istutuspaikalla. Nyt siinä tököttää metrinen pikkupuu. "Grow well", sanoisi Alan.

Kun sain kaikki purkitetuksi, olin märempi kuin uitettu koira. Kengät, sukat, vaatteet pohjia myöten. Hiukset valuivat vettä. Meikit (olin käynyt "ihmisten ilmoilla" aamulla) ihme kyllä pysyivät paikoillaan, vaikka silmälasien linssit olivat sisäpuoleltakin niin märät, etten kertakaikkiaan nähnyt enää mitään. Kun tuulilasinpyyhkimet silmälaseihin ovat enemmänkin Spede-vainaan heiniä, minä turvauduin välillä pyyhkeisiin, jotta näkisin, mitä olen tekemässä.

Vasta lämmin, pitkä suihku notkisti sen verran, että sain päivän muut askareet tehdyksi. Että päästinkin suustani sunnuntaina ajatuksen: kyllä tätä hellettä vielä kaivataan, vaikka nyt hakeudutaan varjoon viimeisillä voimilla...

Iltapäivän alkaessa pakkasin kaiken autoon ja kiilaajia uhmaten kurvailin kohti puutarhaharrastajakollegan kotipihaa. Takakontti oli täynnä, hattuhylly oli pitänyt jättää kotiin. Matkan päätepisteessä tienvieret olivat täynnä - autoja. Meitä taisi olla kolmattakymmentä naista, ja yksi kuskina toiminut kohtelias nuorimies.

Taimet vaihtuivat sovitun mukaisesti nopeammin kuin silmä ehti havaita. Kaikki suhisivat edestakaisin, nimimerkki (no names, kuten salainen agentti -tarinoissa) toisensa jälkeen tuli tutuksi. "Kivaa saada nimimerkille kasvot!" -huudahdukset kiirivät helsinkiläisen puutarhan uumenissa. Nyyttäriperiaatteella kootut tarjoilut hupenivat nopeasti ison porukan nautiskellessa.

Tuttuun porukkaan oli tullut taas uusia jäseniä! Heidät tapaa toivottavasti seuraavan kerran elo-syyskuussa, kun puutarhuroijat karsivat kesän aikana yli roihahtaneita kasvustojaan toistensa iloksi.

Olen käynyt taimivaihdoissa useita vuosia, ja vieläkin mukana on naisia, joiden etunimeä en tiedä. Silti halaan heitä lämpimästi, hahmotan pikku hiljaa heidän kiinnostuksensa kohteet, onnittelen sydämeni pohjasta uudesta raskaudesta, tiedän, että koirat, lapset ja puolisot voivat hyvin ja että elämä menee eteenpäin. Kaipaan kovasti heitä, jotka tällä kertaa eivät ehtineet paikalle, ja sovin tapaamisia pihoille, joihin jokin kiinnostava jäi vielä kasvamaan. Tiedän heidän osoitteensa, mutta puhuttelen heitä edelleen sillä nimimerkillä, jonka he ovat itselleen puutarhanetissä antaneet. (Pari kertaa olen puhutellut heitä nimimerkillä myös puutarhamyymälässä, jossa joku "tuttu" on tullut vastaan...) Saan heiltä sellaisia aarteita, joita en puutarhamyymälöistä löytäisi. Ihastun livenä kasveihin, jotka koneelta hakemalla eivät kosketa lainkaan.

Harmi, kun auton takakontti jäi aikeista huolimatta mennessä kuvaamatta. Tuolta se näytti tullessa. Syysleimua, tellimaa (se oli livenä paljon ihanampi kuin googlessa!), paratiisililjaa, klematista, italiankelloa, ruskoakeenaa (se oli livenä paljon ihanampi kuin googlessa!), tummalehtinen tyräkki, ihanalta kuullostava kurjenmiekka 'Black gold', verihanhikki, etelänmunkki. Eivätkä tuossakaan ole vielä kaikki. Mutta kaikki ovat nyt minun.

Raha ei liiku, ainoastaan taimet, halaukset ja hymyt. Voitteko kuvitella? Tuntuu, että kaikki nämä puutarhat ovat yhteisiä: jos pääkaupunkiseudun (laajasti tulkittuna) tästä nurkasta puuttuu sitä, mitä tuossa nurkassa on liikaa: laitetaanpa jakoon. Kollektiivista puutarhasuunnittelua!

Kahvittelun - mukana oli isompi ruusukuppi, terveisiä vain Sailalle! - keskellä mietin, että mahdanko nukkua tänä yönä ollenkaan. Nyt jo nukuttaa, mutta onneksi oli varasuunnitelmakin: jos valvon, mietin, minne istutan kaikki tänään saamani aarteet.

Mietin sitä sitten huomenna.

Bad hair day.

Ei se aina onnistu kauneimmiltakaan. Joskus tukka vaan on sekaisin.


Vuorikaunokki, Centaurea montana

Höyhenheinän (Stipa tenuissima 'Ponytails')
ponnari pilalla

'Pizzicato' unikkoseoksen lohenpunaa
huppu silmillä...

Silkkimaruna petasi vissiin silkkilakanat
kun niin kelpaa pötkötellä




Saarnen sadepäiväblues

Ennemminkin noilla kaikilla olisi ollut syytä riemuun: vettä tuli!!
Samalla suli kaksikymmentä astetta päivälämpötiloista pois.
Sitten on näitä, joiden hehkeyttä mikään keli ei tunnu pystyvän pilaamaan. Tämä ihana siperiankurjenmiekka on taimivaihdon satoa vuodelta "miekka ja kilpi". Aika suloinen, sanon jälleen.

 Tässä sukulaispoikia toisesta penkistä. Ja yksi pieni sukulaistyttö.

Aamulla, ennen sadetta, kuvasin vielä tämän pioninnupun, jonka avautumista odotan suurella uteliaisuudella ja jännityksellä. Tulossa on tämän kukinnan ensi-ilta! Tykkään väristä jo nyt.

Pionien väreistä ei oikein ikinä tiedä ennen kuin ne näkee livenä. Kuvat eivät tee punaisten sävyille, jos muillekaan, oikeutta. Tai ehkä tekevätkin, mutta jos vaikkapa tämän Alexander Flemingin googlettaa, saa vaihtelevan vaaleanpunaisia kukan kuvia vastaukseksi. Päätä siinä sitten, miellyttääkö sävy vai ei. Tai mihin kohtaan pihaa kyseinen pijjuuni pitäisi istuttaa.

Sattuman kaupalla sävy näyttäisi olevan oikein passeli ja "Aleksi" saa olla paikallaan, vaikka pitkään olen pohtinut tuon pakkosiirtoa toiseen paikkaan, jotta saan naapurin mummon "live-telkkarin" peitetyksi korkeammalla pensas- ja muulla kasvustolla. Päätin, että en siirrä; jääköön mummolle yksi tirkistysreikä meidän puolelle.

Sää maa-asemilla: Keski-Uusimaa

Testasin huvikseni eilen, mihin saakka elohopea nousee, jos nostan pienen mittarin aurinkoon. Nousi se aika ylös...

Sisällä ei ollut kovin paljon alhaisemmat lukemat mittarissa. Ylempi kuvaa sisälämpötilaa (meillä EI ole ilmalämpöpumppua, huokaus...), alempi kertoo ulkolämmön varjossa.

Tästä pilvestä minä jo ehdin hieman toivoa jotakin. Vaan lähti pois pakenemaan, hyvästi kaunoinen.

Eli ihan oikeat kesäkelit on täällä Keski-Uudellamaalla.

Onneksi kukat eivät vielä ole kovin pahasti kärsineet. Kukkivat tosi nopeasti (Inkivääri lanseerasi Sailan Saaripalsta-blogissa aivan ihanan ja äärettömän kuvaavan verbin unikon nopealle näyttäytymiselle: "kukahtaa". Tykkään!!! <3) eli kukahtavat, ja sitten se on ohi.

Tässä kukkii eka kertaa pari vuotta sitten saatu unikko. On näköjään kovin ihastunut tuohon valkoiseen lehtosinilatvaan, ja miksei olisi.

Kaunis pari. Lisääntyköön ja täyttäköön allaan olevan maan.

Vaikka tykkään suuresta, tykkään myös tosi paljon näistä pienistä. Lehtorikko työnsi piiiiitkän kukkavarren kavereineen ylös matalasta lehtiruusukkeesta, ja sitten alkoi ilotulitus. Tämä kukkii melkein salaa pihan matalaoksaisen saarnen alla.

Tämä ei - onneksi - kuki salaa. On aivan ehdoton lempparini isotähtiputkien joukossa. Rakastan, rakastan rakastan noita värejä!!! Ja mikä ihastuttava herkkyys kukalla on.

Tätä kutsun haamuakileijaksi. Kukat ovat niin läpikuultavat, että tuntuu, etteivät ne ole edes oikeasti olemassa.

Tämä sen sijaan on niin olemassa, että! Oli alunperin limenvihreä 'Green apples', mutta väri on jo aiempina vuosina haalistunut pois. Sääli, sillä sävy oli tosi viehättävä. Nyt tämä on vaan muuten kaunis.










Todella tummat lehtoakileijat kukkivat ihan hillittömästi. Näiden korkeus on reilusti toista metriä, venyvät kilpaa vieressään olevan pioni 'Festiva maximan' kanssa. Tilanne taitaa tällä hetkellä olla tasan 122-122. Tai jotain.

Tämä pienenpieni kurjenpolvi se vasta salaa saarnen alla kukkiikin! Ehkä minun pitäisi olla ostamatta näin pieniä kukkia, kun en osaa niitä sitten väijyä :-D

Geranium sessiliflorum nigricans on hän. Ei ole suomalaista nimeä tietääkseni. Jos joku lukijoista tietää, huutakoon hep, kiitos!

Lukijoista puheenollen, tervetuloa Mari, uusi lukija!

Tässä on minun oma innovaationi liljakukkojen torjuntaan: tuikataan liljansipulit keskelle tuoksukurjenpolvimassaa. Eivät taida punaiset paholaiset tunnistaa herkkunsa tuoksua mäntysuovan hajun keskeltä :-)

Helteisen päivän kaunein on kuitenkin vähän toisenlainen "kukka". Naisten Pankki järjesti tänään Järvenpäässä varainkeruutapahtumana Korkkarikirppiksen ja -juoksun. Juoksua en päässyt kuvaamaan, kun seisoin kirpparipöydän takana (kuvia löytynee kiinnostuneille Facebookista), mutta tämän kenkäparin kuvasin kyllä. Nämä olivat kirpparin ehdottomasti ihastelluin pari; kelpasivat huokailun kohteeksi niin äideille kuin tyttärille. Eivätkös vain olekin hömpsykät? Nyt ne koristavat jonkun keskiuusmaalaisen onnellisen 38 numeron jalkoja.