Amatööri puutarhaharrastelija, aktiivinen marttailija ja ammattimainen taivaanrannanmaalari kirjoittaa puutarhasta ja muista itselleen rakkaista aiheista.



torstai 28. lokakuuta 2010

Valoa kansalle, ken...

Minulla on ollut jonkinmoinen kompleksi kattokynttelikkömme suhteen. Olemassa olevaan tilaan nähden se on koko ajan tuntunut liian pieneltä. Siinä se on kuitenkin olohuoneen puolella roikkunut viimeiset neljä vuotta, ja pärjännyt tehtävässään kaikesta huolimatta ihan hyvin.

Kuten jo aiemmassa tekstissä kerroin, uusi oli hankinnassa, ja nyt jopa löytynyt. Jännityksestä täristen ajoin eilen takaisin Porttipuistoon hakemaan sinne saapunutta aarrettani. Olisiko se sopiva? Olisiko se ihana?

Juu, oli se. Voi että olikin nätti. Ja niin hienosti kuplamuoviin pakattu, etten raaskinut kuin vähän sitä muovinraosta kurkistaa. Ripustuskoukkujen värin kanssa hetken aikaa myyjän kanssa aprikoituani lähdin paketti - ja pari muuta ostosta - mukanani kassalle. Ja sitten kiireesti kotiin, ihan kuin aarre matkalla lakkaisi olemasta.

Kun sitten purin muovit pois kynttelikön päältä, huomasin, että siinäpä olikin -ta-daa- poistohintalappu. Ja minulta perittiin koodin mukaan täysi hinta! No, omahan se moka oli siinä mielessä, että en avannut pakettia myymälässä, vaan vasta kotona. Ajattelin kuitenkin, ettei kysyvä tieltä eksy ja soitin Kodin Anttilaan. Voisiko hinnan vielä oikaista?

Olen koko hankintaprosessin ajan saanut sieltä älyttömän hyvää palvelua, ja niin se vaan jatkui loppuun saakka. He lupasivat hyvittää hinnanerotuksen tililleni! Voitte vaan kuvitella, että olin entistä onnellisempi, sainhan ihanan kynttelikön, ja vielä yli 30 euroa halvemmalla.

AARTEENI!
Siinä se nyt roikkuu, ensimmäisen kerran työn touhussa. Yhdeksän kynttilää lienevät myös melkoinen fyysisen lämmön lähde, mutta jo pelkästään tuon katseleminen tuo lämpimän ailahduksen rinnan kohdalle. Joulun lähetessä noihin kiehkuroihin on ihanaa ripustaa somisteeksi vaikka kristalleja tai jotain muuta pientä...

Hauskaa sinänsä, että ihastuin tuohon, kotimme kun muuten ei ole mitenkään yltiöromanttinen. Onhan meillä kiehkuraa joissakin verhoissa, mutta aika simppeli tyyli meillä muutoin on. Mielestäni. (Kaverit saa kyllä kommentoida, jos olette toista mieltä ;-)  )

Tuota kelpaa käyttää talven tunnelmavalaisimena. Kyllä lähtee yhdeksästä!

Pakko on vielä mainita se, että koostaan (halkaisija 60 cm, korkeus ilman jatkokoukkua 90 cm) huolimatta se ilmeisesti maastoutuu ympäristöönsä aika hyvin: Herra Mies käveli kotiin tultuaan USEAAN kertaan kynttelikön alta ja vierestä huomaamatta mitään. Ostoskuitti oli kuitenkin jäänyt keittiön työtasolle, ja sen hän huomasi: "Ai sä oot nyt ostanut sen kynttelikön." Vasta sitten hän tajusi kääntyä ympäri ja katsoa.

Miehet...  :-x

Voi niin! Ja meidän pienempi mies! Hänkään ei osoittamatta uutuutta huomannut, mutta katselimme sitten sitä hetken aikaa sohvalta sylikkäin. Kysyin, mitä hän tykkää siitä, ja tämä verbaalikko viisivee sanoi: "Se on dramaattinen." Ällistyksen ällistys! Kun sain kysytyksi, mistä hän sellaisen sanan on oppinut, hän vain totesi: "No teiltä." (Ahaa...) Ei hän ihan tarkkaan tiennyt, mitä sana edes tarkoittaa, mutta osasipa valita adjektiivinsa. Kaipa se on vähän dramaattinenkin, ainakin kokonsa puolesta ja verrattuna entiseen. Kyllä lapsen kanssa keskustelu on sitten elähdyttävää!

tiistai 26. lokakuuta 2010

Ei pidä väheksyä kuolleen kalan tunteita.

Tein viikonloppuna thai-tyyppistä kalakeittoa. Siitä tuli maukasta kuin mikä, vaikka se ei thaimaalaisittain ollut kovinkaan voimakkaan makuista. Namia silti! Koska sitä jäi, ja koska Eka Vekara halusi kalawokkia, päätin hakea kaupasta hieman lisää kalaa ja tehdä wokin pohjan siitä keitosta.

Oli vähän noloa ostaa yksi pieni kuhafile (vaikka kauppias lienee kuitenkin ollut tyytyväinen: 100 g maksoi yli kolme euroa!), mutta se oli kalatiskiltä ainoa, mitä ruokaan tarvitsin. Pakastealtaasta wokkikasviksia, ja ei kun menoksi.

Illalla oli sitten helppoa tehdä "puolivalmiista" valmiimpaa. Eka Vekaran toive wokista sisälsi alunperin idean siitä, että hän myös osallistuisi ruuan valmistukseen, mutta kun h-hetki koitti, hän viipottikin jo ihan muualla... apukokkini on innokas, mutta hieman tuulellakäyvä. Ilman "oikeaa kättäni" lisäsin pannuun kasvikset ja kaadoin keiton mukaan. Otin kalapaketin jääkaapista ja taivastelin siinä vielä ääneen Herra Miehelle kalan pienuutta ja hintaa. Ei olisi pitänyt. File suuttui niin - muuta selitystä en tapahtuneelle keksi, sen verran nopeasti kaikki kävi - että potkaisi siinä työtasolla joko veistä tai kättäni. Ote veitsestä joka tapauksessa herpaantui ja terä viilsi kunnon haavan oikean käteni etusormeen (olen vasenkätinen, en fakiiri).

Säikäytin molemmat miehet karmealla karjaisullani, painelin saman tien kodinhoitohuoneeseen valuttamaan kylmää vettä käden päälle ja etsimään vapaalla kädellä desinfiointiainetta ja haavantuketta. Herra Mies tuli onneksi perässä, yksikätisenä kaiken tekeminen ei ollutkaan ihan helppoa. Haava oli aika syvä ja se vuoti aika reippaasti (anteeksi, Kolmonen: tiedän, ettei tämä kuvaus juuri sinua elähdytä), joten isoa laastaria tarvittiin. Onneksi Mies on imenyt sairaanhoito-osaamista äidinmaidossa, häneltä desinfiointi ja laastarointi käytti näppärästi. Ja Eka Vekarakin sai autenttisen lääkärileikkikokemuksen avatessaan laastarin suojapaperia.

Vaan eipä se ollut vielä siinä. Palasin takaisin ruuanlaittopuuhiin, ja siinä samalla tuijottelin laastarin muuttumista vinkeän väriseksi. Aikani seurattuani asiaa totesin, että sormeen täytyy laittaa paksumpi tuppo ja minun pitää lähteä näyttämään sitä saman tien terveyskeskukseen. Onneksi siellä ei ollut jonoa, vaan pääsin aika nopeasti makaamaan (todellakin!!) tutkimushuoneen vuoteelle. Piti mennä kuulemma siksi pitkälleen, että jos vaikka alkaa pyörryttää...

Tikkejä ei tarvittu, vaikka sitäkin vaihtoehtoa pohdittiin. Liimaa vain, teippiä päälle ja näyttävä sideharso kääreeksi.

Kuhafileen kosto

Ja kas tässä sen keiton resepti, josta "se ajatus sitten lähti":

Thai-kalakeitto

2 tölkillistä kookosmaitoa (400 g)
2 dl kuivaa valkoviiniä
250 g kalafileetä (esim.kuhaa tai ahventa; varokaa kiukkuisia kaloja!)
2-3 salottisipulia
1 rkl tuoretta inkivääriä raastettuna
pieni vihreä chili
ruohosipulia
tilkka ruokaöljyä
11/2-2 rkl thai-kalakastiketta
2 rkl sitruunamehua
ripaus suolaa
katkarapuja

Koristeeksi: ruohosipulia

Silppua sipuli ja raasta inkivääri. Poista chilstä siemenet ja leikkaa palko pieniksi viipaleiksi. Kuullota sipulit öljytilkassa ja lisää mukaan inkivääriraaste, chili ja ruohosipuli. Lisää vähitellen joukkoon kookosmaito ja valkoviini, ja keitä hiljaisella tulella n. 15 minuuttia. Mausta kalakastikkeella, sitruunamehulla ja tarvittaessa suolalla.

Paloittele keiton muhiessa kalafileet (kts. jälleen neuvo yllä!) ja lisää ne kattilaan. Keitä pari minuuttia, kunnnes kala on kypsää. Lisää viimeiseksi katkaravut (älä keitä enää, etteivät ravut sitkisty). Koristele ruohosipulisilpulla.

(Ohje: Glorian uusi ruokakirja, 1999)

Ohjeen maustemääriä kannattaa noudattaa erityisesti silloin, kun käyttää miedonmakuista kalaa, kuten juuri tuo kuha. Samasta syystä salottisipuleita ei kannata korvata tavallisilla keltasipuleilla, mutta ehkä jokin muu mieto sipuli sopisi.

torstai 21. lokakuuta 2010

Minkä värinen on harmaa päivä?

Piti oikein lähteä katsomaan. Onneksi värejä vielä löytyy, niiden eteen täytyy vain nähdä vähän enemmän vaivaa.

Heleää vaaleanpunaista
(Pääskyn?maksaruoho)

Tummaa purppuraa ja kimaltavia vesipisaroita
(Purppurakeijunkukka)

Liekkien värejä
(Rusokirsikka)

Ilotulitusta
(Verikurjenpolvi)

Hopeaa ja kultaa
(Hopeapensas)

Heleää vaaleanviolettia
(syysleimu, kylläkin ihan pinkkikukkainen)


Raidallista
(japaninsara 'Evergold')

Kesänkeltaista ja -vihreää
(isotähtiputki 'Sunningdale variegated')

Iloisenkirjavaa
(valkoalpi)

Linnut jatkoivat härpätystään tänäänkin. Tilhet olivat liittyneet joukkoon massoittain! Niitä roikkui pylväshaapojen latvoissa vaikka miten päin, ja se lumoava helinä kuului taukoamattomana. Kukahan kuvitteli, etteivät linnut laula kuin kesällä? Nytkin tilhiä säesti mustarastas naapurin antennista aivan ihanasti, ja talitinttien tiksutuksen välissä kuului suloinen punatulkkujen "hii".

Tilhet ovat mielestäni aivan mielettömän hyvän näköisiä lintuja. Niillä on asenne kohdallaan, kuten kuvasta näkyy. Tässä paikallinen MC Bombycillan jäsen. "Älä sä ala mulle!"

Minkä värinen on joulu?

Vaikka minä tekisin minkä värisen joulun - ja niitä värejä on riittänyt - mielikuvissani joulu on aina punainen. Kyllä se sen verran vahvasti on iskostettuna päähän, ja sieluun.


Sama tauti taitaa vaivata Herra Miestä, sillä kun tässä eräänä päivänä häneltä kysyin, minkävärinen meidän joulu tänä vuonna olisi, hän mumisi lehdenluvun tai muun tärkeyshomman lomasta: "Mmm... punainen."


Eipä se haittaa. Voin tehdä punaisen joulun. Siihen minulla on eniten rekvisiittaakin.


Ja siinä samassa: krriiiiiik! Hirveä jarru iski päässä päälle. Se perinteinen punainen joulu vihreäruudullisella kankaalla kantattuine punaisine puuvillaverhoineen, puisine (aarikkatyylin) joulukoristeineen ja joulukuvioisine pöytäliinoineen... EIIIII! Ei tänä vuonna.


Tuo kaikki kelautui mielessäni yhden sekunnin aikana. Tiedättehän ne välähdyksenomaiset oivallukset? Seuraava sekunti toi aivan erilaisen näyn: joulunpunaista, kyllä, mutta sileää samettia. Lisäksi valkoista, lumenvalkoista, helmenvalkoista, valkoista. Himmeästi hohtavaa, lempeää valkoista. Jestas, mä olen pulassa. Minulla Ei Ole Mitään Sellaista. Vaikka joulutarvikelaatikkoni herättävät naurunpurskahduksia ystävättärissäni (no, viisi ISOA pahvilaatikollista joulurekvisiittaa saattaa tietysti olla aika paljon, mutta siihen mahtuvat kaikki koristeet, liinat, kestokranssit, verhot...), punaista sileää samettia ja helmenvalkoista sieltä ei löydy. Damn!


Tähän väliin pieni sivuhyppely. Olohuoneemme katossa on koko täällä asumisemme ajan roikkunut vihreä metallinen viiden kynttilän kattokynttelikkö, joka korkeassa huoneessa on alkanut näyttää hieman, no, nöyrältä. Toiveissa on siis ollut löytää isompi kynttelikkö. Ja kas, aikani etsittyäni törmäsin kodinanttilan sivuilla aika hyvännäköiseen isoon kynttelikköön. Sitä tänään etsimään Porttipuiston ostosparatiisista.


Olin ihan yksin liikkeellä (mikä on aika tavatonta ja tuntui vaihteeksi aika "irti ajasta" -meiningiltä, vaikka juttuseura puuttuikin; usein olen seikkaillut sielläpäin ystävätärseurassa), joten kiertelin myymälässä hyvän tovin ennen kuin päädyin kynttelikköosastolle. Matkalla mukaan tarttui ensimmäinen joululahja: pino kauniita kuvakehyksiä tädille, ja - uskomatonta kyllä - helmenvalkoisia joulukuusenpalloja. Ostinko joulukuusenkoristeita 20. päivä lokakuuta? No, ostin! Höh, tottakai. Miksen olisi ostanut, olenhan haaveillut myyväni niitä ympäri vuoden.


Sitten kynttelikkökin löytyi - vaniljanvalkoisena. Ei harmaana, minkä ehdottomasti halusin. Myyjä ystävällisesti etsi tiedon siitä, että naapurimyymälästä löytyy vielä harmaakin versio, jonka pyysin tilaamaan Porttipuistoon. Joudun palaamaan sinne siis uudelleen ensi viikolla, mikä on tietenkin suuri harmi ;-)


Samalla puistoreissulla olin päättänyt käydä myös iikkeassa, ja siitä pääsen takaisin alkuperäiseen aiheeseeni, eli joulun väriin. Kävi nimittäin seuraavasti: kun olin jälleen haalinut yläkerrasta kaikenlaista pientä tarpeellista kassiin, näin alakerran verhopuolella esille ripustettuna meidän tämän joulun verhot. Punaiset, sileää puuvillasamettia olevat verhot. Käsittämättömästi juuri sellaiset, joita olin mielessäni ajatellut, mutta en kuunaan uskonut löytäväni (valmiina). Siinä ne kuitenkin roikkuivat. Hinta oli iikkealaisittain kohtalaisen korkea, mutta enpä jäänyt sitä kuin hetkeksi miettimään, sillä tiesin näiden verhojen tulevan todella pitkäikäiseen käyttöön. Ihanat!!!


Luonnonvalkoiset koristetyynynpäälliset olin siepannut ostoskassiin jo kierrokseni alkupäässä, joten nyt tarvittiin enää punaiset (samettiset) päälliset. Voisiko ihmiselle käydä niin hyvä tuuri, että samasta kankaasta olisi tyynynpäällisiä?


Juu, kyllä voi. Ajatelkaa, minä löysin niitä! Siis voitteko kuvitella? Niitä oli. Pieni kauneusvirhe oli, etteivät ne olleet 45 x 45 tai 50 x 50 vaan 40 x 60 -kokoisia (eivät siis mahdu verhoilemaan nykyisiä koristetyynyjä olohuoneessa), mutta äkkiäkös minä ongelman ratkaisin ostamalla kaksi 40 x 60 -kokoista sisätyynyä. Taikasauva vaan heilahti. Pim! Olin hypnotisoitu.


Lisäksi - ja tämä on oikeastaan reissun paras osa - löysin sekä tädilleni, äidilleni ja kälylleni - hei vaan, jos luet tätä! Nyt tiedät, että saat jotain Ikeasta :-) - aivan loistavat lahjat. Piirasvuokaa, salaattilinkoa (äitini on aivan armoitettu salaatinsyöjä!), kynttilöitä, piippiippiip ja piippiippiip (luulitko, että kertoisin?)... Suorastaan tanssahtelin läpi lopun myymälän, olin niin supertyytyväinen kaikkiin hankintoihini! Kassojen läheltä löysin kaiken huipuksi ulkomaanystäväni lahjaan sopivaa lahjapaperia ja -nauhaa. Voiko elämä olla enää mainiompaa? No, vielä mukavampaa se olisi, jos olisin saanut sen aivan täydellisen työpaikan, johon hain, mutta enpä vaan saanut :-(


Sitten paljastan itsestäni jotakin, mitä kirjahyllypaljastukset eivät kertoneet, koska kysymysten joukosta puuttui tämä olennainen asia: rakastatko kaikenlaisia käteviä vempaimia? Kyllä, kyllä, ja kyllä. Ikean itsepalvelukassat ovat aivan ihania. Kuka tarvitsee asiakaspalvelua kassalla, jos kone voi hoitaa homman niin kätevästi? Anteeksi, kaikki kassalla työskentelevät henkilöt. Tiedän, että ihastukseni vie vielä tulevaisuudessa teidän työpaikkanne, enkä halua teidän päätyvän työttömiksi, mutta kun se vempele on vaan niin hauska!!


Lisäksi rakastan sauvasekoitintani, monitoimikonettani ja Herra Miehen uutta akkuporakonetta (sitä, jonka hän hankki, "koska minä menin puutyökurssille..."). Mehulinkoani. Herra Miehen mummolta perinnöksi saamaamme vihannesmyllyä (käsikäyttöinen). Mehumaijaani. Räikkäruuvimeisseliä, joka sekin on uusi, koska minä tarvitsin poran (=ruuvinvääntimen) lisäksi jotain muutakin, millä vääntää torx-ruuveja. Mutta nämä kaikki ovat tietysti sivuseikka päivän teemaan verrattuna.¨


Tänä vuonna joulu on siis punaista samettia ja helmenvalkoista. Oih!


Mitä on ollut aiemmin? No sitä traditionaalista suomalaista punaista ja puuta. Sini-valkoista /hopeista joskus. Toissavuonna juhlinnassa oli itämainen sävy, vaikka pääväreinä olivat aiempana vuonna löytämäni vaaleanpunainen, vaaleanvihreä ja valkoinen. Viime joulu oli punavioletti ja kullanvärinen (ja siitä tykkäsin ihan hirveästi). Ehkä minulla on nyt joku karsastus perinteistä suomalaista joulusomistusta kohtaan, mutta en kyllä todellakaan tarvitsisi olkipukkeja minnekään.


Mutta seimi pitää olla. Tänä vuonna ensimmäistä kertaa tietäjien kera. Sain seimen viitisen vuotta sitten lahjaksi ystävättäreltäni (miten huikean rohkea hankinta häneltä, mutta meni niin nappiin, ettei enempää olisi voinut mennä!), ja pikkuhiljaa olen hankkinut siihen hahmoja. Ensin oli erilaisia enkeleitä, sitten löysin "päätähdet" muutaman eläimen kera, ja tänä keväänä, aikamoisen metsästyksen jälkeen, tietäjät sveitsiläisestä verkkokaupasta (jep). Sen verran epäortodoksinen seimemme on, että siellä, orrelle vievän portaan takana, kurkkii myös kaksi pienenpientä tonttua, mutta nepä ovatkin Rovaniemeltä, eikä niitä voi jättää pois. Hyväntahtoisia ovat, sekä puna- että violettilakkinen, ja sen verran pieniä, etteivät varmasti ole kenellekään häiriöksi.


Tuosta lienee helppoa havaita, ettei joulun perimmäinen sanoma ole minulle - valitettavasti, näin kai on sanottava - erityisen pyhä, mutta traditiona silti osa joulua. Ehkä tänä vuonna toteutan sen, mitä viime vuonna vasta suunnittelin: teen jouluevankeliumista seimen avulla Eka Vekaralle aattona "joulunäytelmän".


Jouluisia unia toivotan nyt, ja lähden itse nukkumaan muutaman tunnin. Herätyskello soi 7.15.

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

...ja ruokavieraita.

Tässä se nuoruus hupenee, kun vahtii lounasasiakkaita kameran kanssa. (Ei minusta olisi paparazziksi, liian vaativaa puuhaa!)

Päivän saalis:

Sinitiainen












Talitiainen










Herra Mustarastas.
Rouva vältteli kameroita; liekö ollut Rouva ollenkaan vai ihan salarakas vain?

Tätä herraa eivät kamerat tai luonnon valokeila häirinneet. Huomatkaa, olen nyt täällä!


Rouva sen sijaan kursaili, minkä ehti: "Älkää te minusta välittäkö..."












Punatulkkurouva pörhisteli itseään luonnon hiustenkuivaajassa oikein täysin rinnoin.












Ja herra näytti kärsivältä: "Aina teitä naisia saa odottaa!"













No hehheh, on sulla jutut!


tiistai 19. lokakuuta 2010

Ulkoruokintaa.

Pihalla alkoi olla melkoinen vilinä. Rastaat tulivat ja veivät ne pihlajanmarjat - ei se yksi punatulkku kaikkia syönyt - talitintit ja sinitiaiset pörräsivät sekopäisinä edestakaisin, tilhiparvet helisivät tienvarren pihlajissa ja punatulkkuleidit pitivät naisten kokousta naapurin lännenheisiangervopensaissa, joiden oksista osa riippuu ihanasti meidänkin puolelle aitaa.

Homma alkoi olla sellaista tohinaa, että katsoin viisaimmaksi lähteä virittelemään tirpposille Eka Vekaran kanssa talviruokintapaikkoja.

Meillä on kaksi lintulautaa. Toinen on periytynyt talon (puuvajan) mukana. Se on sellainen punamultamökin näköinen, korkeahko tönö, jonka katosta kasvaa pikkusormenpaksuinen ripustusköysi. Toisen, hirsisaunaa muistuttavan pikkuisen, ostin jostakin marketista joskus. Nostimme molemmat mökkeröt ulos, puhdistimme ne (ei siis ollut puhdistettu keväällä, hyhhyh minua huolimatonta!) ja ripustimme ne paikoilleen. Punamultamökin paikka on tänä vuonna olohuoneen ikkunan maisemassa ja hirsimökin näkee kodinhoitohuoneen ikkunasta. Siis onhan se selvää, että yksi lintujen ruokinnan päämotiiveista on puhdas tirkistelynhalu. Kuka käy ulkona syömässä kenenkin kanssa, tuleeko perheriitoja, kenellä on vahvin tahto tänä vuonna. Heti, kun ravintoloihin ilmaantui ruokaa, alkoi hirveä pikkulintukuhina. Viherpeippoja en vielä nähnyt, enkä keltasirkkuja, mutta tiaisia kyllä, ja pikkuvarpusia. Fasaanipariskuntakin löysi mökkien alle keräilemään muiden maahan pudottamia kauranjyviä. Tulkaa nyt, keltasirkutkin, teillekin olisi kyllä jo ruokaa!

Talipalleroita vääntelimme myös omiin ripustustelineihinsä (jösses, että voi metallikierre olla tiukkaa tavaraa) ja harkitsimme pitkään, mistä ikkunasta niitä olisi mukavinta katsella. Eka Vekara sai toisen oman huoneensa eteen ja toisen hän halusi lähimpänä ulko-ovea olevaan omenapuuhun. "Että niitä voi sitten katsella, kun on lähdössä ulos." Täytyy toivoa, että huomaamme kurkkia lintuja kuistin ikkunoista ENNEN kuin avaamme oven.

Kyynärvarren mittainen ja paksuinen talipötkylä (Bäst före 30.5.2011. Oikeasti.) pääsi roikkumaan neonoranssiin muoviverkkosukkaansa keittiön ikkunasta näkyvien tikkaiden puolaan. Tätä tosin Herra Mies hieman kritisoi löydettyään välikatolta kolme hiirenraatoa loukuista... Kai ne hiiroset pääsevät ja päätyvät välikatolle ilman pötkylääkin, jos sinne halajavat lämmittelemään, mutta ehkä täytyy perhesovun nimessä edes miettiä pötkylälle toistakin sijoituspaikkaa.

Paitsi että toivomme kyllä koko perhe, etteivät ne hiiret päädy välikatolle. Siellä on jo jatkuvassa käytössä loukkujen lisäksi joku äänitaajuuskarkotin, jonka piipitysäänen Herra Mies vaihtoi - syystäkin, jos jyrsijäkanta noin ylenkatsoo nykyistä ääntä - ja sääti ihan discovolyymille (piipitys kuuluu ulos saakka, jos sitä osaa kuunnella). Viime vuonna me kuuntelimme pienten jalkojen, jos nyt ei töminää niin ripsutusta ainakin, iltaöisin kodinhoitohuoneen tietämillä. Ei se oikein kivaa ollut, joten päädyimme varustamaan itsemme edellä mainituilla korkean teknologian hiiriaseilla. Jossakin sen ulkoruokinnankin raja menee. Linnut ja siilit ovat tervetulleita, jyrsijät, jyrsivät nisäkkäät ja limaa erittävät matelijat (onko etana matelija? Vai nilviäinen? Apua! Kai se nilviäinen vissiin...?) älköön vaivautuko.

Simo Siiliä ei ole muuten enää näkynyt. Viimeinen havainto ruokakupilta: naapurin mustavalkoinen RUMA kissa. Kissa koiranruuan kimpussa? Hitto! Simpan ruuat! Toivottavasti Simo on vain painunut talviunille eikä päätynyt koristamaan kenenkään naapurin autonrengasta. Itsekin olen aina puutyökurssilta kotiin tullessani ihan paniikissa: enhän vain aja Simon yli?

On minulla vähän huono omatunto siitä, että asetin omat intohimoni Simon turvallisen talvilevon edelle enkä tehnyt sille pesää. Ehkä yritän tehdä sen vielä. Ennen ensi talvea.

tiistai 12. lokakuuta 2010

Minä kirjahyllyssä.

Luin Sailan Saaripalsta-blogia ja päätin, että kokeilen minäkin kuvailla itseäni kirjahyllyni kautta. Vastaan siis kysymyksiin käyttämällä kirjahylly(i)stä löytyviä otsikoita:

Oletko mies vai nainen?
Maisa ja Kaarina - Aikuisen naisen aapinen

Kuvaile itseäsi
Uskollinen puutarhuri

Kuinka voit?
Bridget Jones - elämä jatkuu

Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi
Tarinoita Muumilaaksosta

Mihin haluaisit matkustaa?
Bella Toscana

Kuvaile parasta ystävääsi
Jumalaiset jajasiskot

Mikä on lempivärisi?
Kuningas Harmaa

Millainen sää on nyt?
Lumen tuloa ei voi estää

Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Aamiainen Tiffanylla

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Hengitysharjoituksia

Mitä elämä sinulle merkitsee?
Nalle Puh ja elämisen taito

Millainen parisuhteesi on?
Lapsekas parisuhde

Mitä pelkäät?
Sadan vuoden yksinäisyys

Päivän mietelause
Ankantekijät 3: Itsehillinnän mestari

Minkä neuvon haluaisit antaa?
Pysähdy - olet jo perillä

Miten haluaisit kuolla?
Helmeilevä kuolema

Mottosi
Kotipiha kauniiksi

On äärettömän vaikeaa kertoa itsestään. Siitä vielä seuraava vaikeuskerroin on kertoa itsestään kirjanselkämysten avulla. Tuossa minä kuitenkin kai olen.

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Taistelua ruuasta ja uusia näköaloja.

Puutarha-aamuni sai lentävän lähdön tänään, kun olin vienyt Eka Vekaran päiväkotiin. Huomasin parin räkättirastaan laskeutuvan meidän marjoja tekevän pihlajamme (toinenkin on, mutta hän vain töröttää komeana takapihan portin vieressä ja pukkaa ehkä yhden tertun joka vuosi) oksille sen näköisenä, että nyt lähtee. Ja silloin lähdin minäkin kuin hauki rannasta: I don´t think so, kehvelit! Tänä vuonna te ette syö minun pihlajanmarjojani.

Kaappasin vauhdilla mukaan ensimmäisen kipon, mikä käteen osui (iso muovinen taikinakulho), ryntäsin autotalliin hakemaan tikkaita ja sen jälkeen asemoin itseni suurin elein pihlajankupeeseen. Riivin joka ainoan marjan niistä oksista, joihin ilman tikkaita ja tikkaiden kanssa ylsin. Tänä vuonna minä teen sitä hyytelöä, ja teen vielä hilloakin omenoiden kanssa. Lällällää, senkin sotkupetterit.

Aikani siinä kerättyäni seisoin vielä tikkailla - olin kyllä ajatellut lopettaa keräämisen - kun pääni yläpuolella olevalle oksalle lennähti yhtäkkiä punatulkkunaaras. Se sanoi hennosti "hii" ja alkoi syödä, ihan täysin piittaamatta siitä, että seisoin vajaan metrin päässä sen alapuolella. Minua rupesi naurattamaan niin, että hyvä, kun en kellahtanut tikkailta! Pidä marjasi, tuumasin, olinhan jo saanut astian lähes täyteen.

Tästä sitten taas uutta säilöttävää!










Sitten siirryin huseeraamaan takapihalle. Latasin sinkilällä kasvilaatikoihin kiinnitetyt multasäkkien puolikkaat kunnolla kiinni, irrotin nurmituppaita uuden hyötyalueen reunoilta, heittelin nurmikonpalaset ylösalaisin kasvilaatikoiden pohjalle ja peitin ne sitten ohuella kerroksella lehtiä. Siihen sitten vielä kompostia ja multaa, niin eiköhän tuosta lähde joku kesä hyötykasvimaa kasvamaan.

Koko sen ajan, jonka olemme tässä asuneet, minua on takapihalla häirinnyt yksi mielestäni vallan ihmeellisesti keskelle kulkureittejä istutettu omenapuu. Se on joka kesä tehnyt hyvänmakuisia omenoita, mutta ei kovin paljon. Lisäksi se on kasvanut oksistaan ikävästi "kiinni" kahteen terijoensalavaan, ja tämä tekee pihan siitä nurkasta kaikin puolin hankalan. Ja kaikkein epämiellyttävintä: se tököttää kompostialueelle vievällä väylällä. Kottikärryjen kanssa saa aina mennä puolikumarassa sen oksien alta ja kuitenkin jotenkin onnistun melkein joka kerta kopauttamaan pääni siihen.

Arvatkaas mitä? Nyt se lähti.

Otin isot oksasakset ja -sahan, työnsin tunteet täysin syrjään ja annoin kylmästi mennä. Ensin leikkelin oksasaksilla rungosta kaikki ne oksat, joihin ylsin ja sakset purivat, ja sen jälkeen sahasin loput oksat irti perusrungosta. Jäljelle jäi vain metrinen tappi, jonka naapurin isäntä saa tulla moottorisahansa kanssa hurauttamaan hiivattiin.

Tuntui ihan hirveältä pätkiä elävää, meitä ruokkivaa puuta! Kuitenkin nyt, kun se on tehty, takapihalla näyttää aivan erilaiselta. Vaikka se lopputöpö töpöttää vielä paikoillaan, näen silti, miten älyttömän hyvän ratkaisun tein. Salavat näkyvät kauniisti ja muodostavat nyt suloisen parin ilman kolmatta pyörää. Komposteille pääsee jatkossa erittäin miellyttävän näköistä ja riittävän leveää reittiä pitkin. Nurmikko on todella paljon helpompi leikata, kun ei tarvitse kiertää sitä saakutin puuta (terveisiä vain Herra Miehelle!). Ja melkein parasta kaikista: olen joku kesä sitten istutellut salavien alle vähän niinkuin "varastoon" vuorenkilpeä, pikkutalviota sekä kahta erilaista kuunliljaa. Nyt ne näkyvät vallan mainiosti salavien välistä, ja ta-daa, siinähän on nyt siis paikka ihan kunnon kukkapenkille! Näin heti sieluni silmin siinä varjopenkin (ainoan, jonka tänne saa), ja voi tätä onnea, nyt saan lopultakin ostaa sormivaleangervon, joka on mielestäni aivan mahdottoman hienolehtinen kasvi.

Näettekö tekin sen: oikealla ovat salavat ja niiden alle tuleva kaunis (no tottakai!) varjoistutus. Salavien ja istutuksen ohi vie nurmikkokäytävä kompostikehikoiden luo (niiden, jotka ennen kevättä tässä nikkaroin, nyt siellä on vain metallisia lehtikompostiverkkoja ja muutama siistinpihan säkki rutussa). Ai, ja salavien alle varjoonhan saa vielä jonkun kivan penkinkin, jossa voi sitten istuskella ja kehitellä uusia potager-ideoita.

Vasemmalle jäävät sitten uusi muuri, mansikkamaa ja kasvilaatikot. Edessä on marjapensasrivistö ja niiden takana - sitten joskus - vadelmat, vaikka juuri luinkin jostakin hyötykasvioppaasta, ettei uusia vadelmantaimia saisi istuttaa maahan, jossa on äskettäin kasvatettu vadelmaa, tai mansikkaa (kuten meillä). Jaa-a. Saattaa silti käydä niin, että istutan.

Mahtava näköala! Punainen sydänPunainen sydänPunainen sydän Tuota ajatellessa on helpompaa selvitä talvesta.

Kaikki on pakko hillota.

Ei tässä minun hilloamisessani ole enää mitään järkeä, mutta en voi itselleni mitään. Niin kauan kuin pöydällä tai koreissa on kvitteneitä (ei ole enää: niistä tuli yksi vajaa pikkupurkillinen aivan tajunnanräjäyttävää hilloa! Ja keräsin kaikki siemenetkin talteen tulevia kasvatusprojekteja varten.), omenoita tai luumuja, minun on keksittävä, mitä minä niistä teen. Sielu ei anna periksi heitellä mitään kompostiin.

Tottakai minä kysyn itsekin itseltäni saman kysymyksen kuin kaikki tuttavani: kuka tuon kaiken syö? Mihin minä kaiken omenasoseen tai luumuhillon (ei tullut kylläkään hilloa, vaan epämääräistä keitonomaista löysää... jotakin. Harmittaa.) käytän? Alan ehkä elää puurolla tulevaisuudessa itsekin, tai vaihdan aamiaisruisleipäni maustamattomaan jogurttiin, mysliin ja hillo(hko)on.

Ja nyt vielä toistaiseksi hilloan vain hedelmiä ja marjoja. Entäs ensi vuonna, kun hyötypuutarhakin alkaa tuottaa - toivottavasti, ehkä - satoa? Meillä EI ole kellaria. Meillä EI ole maakellaria. Meillä EI ole kylmiötä. Voi, kunpa pystyisin rakentamaan sellaisen hyötytarhan, jonka tuotteet saamme syödyksi kevään, kesän ja syksyn aikana niin, että mitään ei tarvitsisi säilöä. Silti pohdin jo tänään sitä, minkälaiset säilykkeet ja säilöttävät sopisivat yhteen usein syömämme thai-ruuan kanssa. Josko kasvattaisin pihalla jotain siihen sopivaa? Ja mitä se voisi edes olla? Meillä kun papaijat ja mangot eivät niin kukoista...

Kuten näkyy, mietin ehkä vähän liikaa asioita etukäteen. Go with the flow on ystävättäreni (heissan!) tunnus tälle syksylle, ja tuloksia on syntynyt mitä huikeimmassa määrin. Ehkä minäkin vain katson, mitä ensi keväänä tuleman pitää ja huolehdin vasta sitten säilönnästä.

Vielä on kuitenkin pari kiloa luumuja ja USEITA kiloja omenoita odottamassa käsittelyään. Puhumattakaan niistä raparperinpaloista, puna- ja mustaherukoista sekä karviaisista, jotka on hätäratkaisuja pakastettu odottamaan mielekästä käyttöä.

Soppa ja soosi -osasto avautuu siis jälleen huomenna.

tiistai 5. lokakuuta 2010

Julistan jouluvalmistelukauden alkaneeksi.

Minun jouluvalmisteluni ovat jo useana vuonna alkaneet - anteeksi "mainostus" - Stockan syksyisistä Hulluista Päivistä. Sieltä (viimeistään) alan katsella hyviä joululahjaideoita läheisille, ja kaukaisemmillekin. Olen nimittäin vähän... tuota... no, ostan mielelläni lahjoja. Minusta on ihanaa löytää joku aivan supersopiva lahja jollekin tärkeälle ihmiselleni. Aina se ei tietenkään onnistu rauhassa, vaan viime metreillä sinkoilen päättömänä kauppakeskusten seinien sisäpuolella ja, kai se on myönnettävä, joskus on tullut myös hätäostoksia. Hullarit ovat kuitenkin usein avanneet lahjasesongin.


Kehtaanko silti myöntääkään: yhden lahjan ostin jo kevään Hullareilta. Juu. Kyllä. Mutta kun vastaan tuli niin sopiva artikkeli! Pakkohan se oli ostaa. En vain valitettavasti voi kertoa, mitä hankin, ja kenelle, sillä epäilen ko. henkilön salaa käyvän lukemassa tekstejäni, vaikka ei ole rekisteröitynyt lukijaksi :-) . Fakta, joka on jouluteemaa käsiteltäessä hieman haasteellinen. Miten hehkuttaa hyvillä löydöillä, jos "se" lukee tätä? Ei siis kertakaikkiaan mitenkään. Joudutte tyytymään tarinoihin ihan muista asioista, ellen sitten uskaltaudu kirjoittamaan joistakin hankinnoista luottaen siihen, että ko. henkilö ei ikuna löydä tähän blogiin.


Kelta-musta esite on siis käsillä. Ja käsissä. Tein muuten sen virheen, että luin sitä tiiviisti heti sen jälkeen, kun olin laittanut käsivoidetta puutarhatöiden jälkeen kynsiharjalla hinkattuihin käsiini. Hyvästi, käsivoide, ja uudelleen käsienpesulle. Ei kestänyt Stockan muste meikäläisen tummeleita. Vai päinvastoinko rakastui siihen, sen verran mustat sormet sain!


Olen superhuono shoppaaja, jos jotakin pitäisi itselleni hankkia. En muista, milloin viimeksi olisin löytänyt esitteestä jotain itselleni. Mutta kyllä vihkonen (joka ei ole enää vihkoNEN, vaan lähestyy akuankan taskukirjan paksuutta!) väistämättä joka kerta jotakin lahjarintamalla poikii. Nytkin poimin sieltä jotain pientä, vaikka voi, miten mielelläni hehkuttaisin keväisen löytöni onnistuneisuutta. Tämäpä onkin todella ärsyttävää: kerrankin olisin onnistunut jossakin, mutta en voi kertoa siitä kenellekään. :-(


Lahjapaketteihin olen joskus yrittänyt myös panostaa. Pakko on myöntää, etten toiveistani ja yrityksestäni huolimatta ole mikään visualisti niiden suhteen, mutta joskus olen saanut aikaan onnistumisen elämyksiä. Olen pakannut lahjoja voimapaperiin, jonka olen sitten somistanut jollakin lahjaan tai lahjan saajaan liittyvällä rekvisiitalla, etsinyt lahjaan tai saajaan juuri sopivaa paperia tai jopa kangasta, somistanut paketteja jouluisilla karkeilla... Mitä milloinkin on mieleen juolahtanut. Silti ihaillen katselen joululehtien - joita rakastan aivan valtavasti ja ostan aina kaikki - somia ja vielä somempia ideoita, joissa jo pelkkä kääre tekee paketista aivan erityisen.


Ehkä yritän tänä loppuvuonna miettiä joulun yksityiskohtia joululehtiä ja -kirjoja hyvissä ajoin selaamalla. Aloitanko jo huomenna, kun vielä olisi aikaa? Voihan olla, että jossakin vaiheessa nämä vapaaherrattaren päivät käyvät vähiin.


Heetkinen, nyt on lokakuun alku, ja puutarhassakin voisi ymmärtääkseni vielä tehdä jotakin.


Mutta miksei joulusesonkia voisi aloittaa lokakuussa? Eihän sitä kukaan kiellä. Vakiomarketissanikin näin tänään jo ensimmäiset paperiset jouluaiheiset servietit. Joo, oikeasti. Siellä ne tontut kirmasivat lumihangessa. Ja saatte olla varmoja, että kaupat alkavat soittaa joulumusiikkia heti hullarikiireiden päätyttyä.


Hassua sinänsä, että kritisoin hieman tuon joulumusiikin soittelua, olenhan itse joskus haaveillut jopa jouluputiikin perustamisesta. Siellä kai pitäisi Kulkusten soida läpi vuoden? Joulukoristeita, jouluaiheisia kankaita, leivontatarvikkeita... Miksi juhannuksenakin ei voisi olla joulu jossakin Suomen kolkassa, kai me vielä ainakin joidenkin turistien mielestä olemme Joulumaa?


Tästä postauksesta tulee nyt kyllä aivan raivostuttava markkinointipuheenvuoro, mutta mainostan nyt samalla Rovaniemen SantaParkiakin. Kävimme siellä kesällä, ja jouduin kyllä nielemään pikkuvarpaan kynnen alle kaikki ennakkoluuloni sitä paikkaa kohtaan. Jopa kesälläkin siellä sai hieman joulutunnelmaa, ja kun vielä kiersimme paikkaa Eka Vekaran ehdoilla, saimme paikasta aika tavalla enemmän irti kuin olimme kuvitelleet. Jos tie vie Rovaniemelle, jouluihmisen kannattaa kyllä käydä lapsettumassa joulupukin luona. (Kyllä, hän oli paikalla.)


Ei tämä voi olla totta... Kello on vartin yli kaksitoista tavallisena lokakuun yönä ja minä olen aivan joulufiiliksissä. Minun on lähdettävä nukkumaan, muuten huomiseksi suunnittelemani hillonkeittopäivä menee porkkanalaatikoksi.

Jingle bells, jingle bells, jingle all the way...

perjantai 1. lokakuuta 2010

Frosty morn.

Tänään oli ensimmäinen pakkasaamu. Nurmikko oli kuurassa, samoin kasvit. Vaikka se kertoo vääjäämättä siitä, että väritön aika lähestyy, kyllä kuura kuitenkin tuo oman hohdokkuutensa puutarhaan.

Jättipoimulehti on minusta varsin viehättävä kasvi. Ei mikään varsinainen katseenvangitsija, mutta silti sitä on pakko aina pysähtyä katsomaan. Lehden muoto on elegantti, ja pidän kovasti siitä, miten siihen sateella kerääntyy vettä isoiksi helmiksi. Eikä tämä pakkasaamun asukaan ole hullumpi. Aika kiva kirjailu!


Purppuralehtisiä kasveja minulla on paljon. Ne tuovat syvyyttä istutuksiin, ja joskus myös tarvittavaa särmää. Ja ne, jos mitkä, näyttävät kuuraisina erityisen viehkoilta. Tässä esimerkkinä keijunkukka 'Palace purple'.

Vielä meillä kukitaankin. Ainakin tämä verikurjenpolvi yrittää olla niin kesää, niin kesää, että. Kukan väri on tähän aikaan syksystä erilainen kuin kesemmällä. Sävy on nyt paljon violetimpi.
'Brunette'-kimikki on yksi pitkäaikaisista ihastuksistani, ja niitä onkin ollut pihallani jo muutamia vuosia. Silti olen nähnyt sen huikeanvalkoiset kukat vain kerran. Ei ehdi, ei. Se on sääli, sillä purppurainen lehdistö ja se valtavan kirkas valkoisuus kukissa on aika pysäyttävä näky.
Valkoinen kesäpikkusydän, kuten vaaleanpunainen kaverinsakin, ovat minulla vähän mietintälistalla. Pidän kyllä tämän lehtien sävystä, se on kauniin harmaanvihreä, ja poikkeaa suurimmasta osasta muuta lehtimassaa, mutta nuo kukat eivät oikein minua puhuttele. En tiedä, miksi, varsinkin, kun niin moni muu puutarhaihminen vannoo näiden nimiin. Ovathan ne käteviä, kun ne kukkivat niin pitkään, mutta... Ehkä olen vähän kummallinen. En minä pidä keijunmekostakaan, jota taas valtaosa nettituttavistani rakastaa. Olenko vastarannan kiiski? Ehkä olen vastavirtaan uiva lohi.

Maksaruohot ovat myös suosikkikasvejani. Niitä tässä pihassa oli jo valmiiksi melkoinen määrä, erityisesti matalia lajeja. On keltamaksaruohoa, kaukasianmaksaruohoa, kamtsatkanmaksaruohoa, pääskynmaksaruohoa, turkestaninmaksaruohoa... Olen täydentänyt kokoelmaa valkomaksaruoholla, kaukasianmaksaruohon kirjavalehtisellä ja punalehtisellä muodolla, sekä näillä korkeilla törröttäjillä, joita niitäkin on jo aikamoinen määrä. 'Frosty morn' on mielestäni yksi kauneimmista, ja ihan nimensä mukainen.

(Uhhuh. Nyt on pakko lopettaa kaikki sijaistoiminnot ja tarttua imurinvarteen. Että mä inhoan siivoamista! Minusta on raivostuttavaa siivota ennen kuin alan siivota: lattioilla on hirveä määrä kaikkea, ja niiden nostelussa pois imurin ja mopin tieltä menee ikä ja terveys. Tarvitsen isomman kodin ja enemmän säilytystilaa. Lienen tässäkin maailman ainoa tuosta ongelmasta kärsivä ihminen.)