Valmista tulee.

Sain kuin sainkin sen lopulta valmiiksi!! Kesälomareissu ja helle viivästyttivät harmittavasti homman viimeistelyä, mutta nyt koillisnurkassa on valmiina itse rakennettu ja melkein itse suunniteltukin, meikäläisen taitoja mittapuuna käyttäen huikean hieno kompostisysteemi.

Vasemmalla on tämänvuotista roinaa, keskellä viimevuotista, ja oikeanpuolimmainen on varattu lämpökompostorin tuottaman massan jälkikompostointiin. Ihan äärimmäisenä vasemmalla on vielä metalliverkko-lehtikompostikehikko, johon kerään lehtien lisäksi risut. Käytän niitä sitten kuluvan vuoden kehikossa väliaineena.

Satokin alkaa pikkuhiljaa valmistua. Omia perunoita (Timoa) olemme saaneet jo maistella, samoin salaattia ja rucolaa on syöty lähes urakalla. Herukat ovat käytännössä kypsiä (ne oikeasti ovat täysin korjuuvalmiita, mutta yhtään ei inspiroi niiden käsittely, joten leikin, että niille on hyväksi roikkua vielä pensaissa jonkin aikaa...), samoin karviaiset, ja uusi mansikkamaamme on tuottanut makoisia suupaloja pitkin kesää.

Tomaatit ovat tekemässä hyvää, etten sanoisi erinomaista näin ensikertalaisen näkökulmasta, satoa. Olen ollut huisin tyytyväinen, että pieniä palluroita on ilmaantunut runsain mitoin siitä huolimatta, että lähin kasvihuone on naapurin pihalla 200 metrin päässä. Odotan tosi malttamattomana, että pääsen maistamaan ensimmäisiä punaposkia!

Laitoin yhden viljelylaatikon ristikkäisiin kulmiin kasvamaan yhden ainoan avomaankurkun siemenen per kulma. Nyt niitä kahta kasvia varten on pitänyt jo rakentaa melkoiset viritelmät - laatikossa ei alunperin ollut minkäänlaista tukea kurkkuja varten - jotta kaikki varret saisivat mahdollisimman paljon valoa. Taidanpa todella päästä tekemään itse maustekurkkujakin tänä vuonna!

Tillien puolesta voisimme pitää vaikka rapujuhlat. Kruunut nousevat korkealle ja ovat komeita kuin mitkä. Terveisiä vain Huippuvuorten siemenpankille: nämä ovat nousseet vuoden 2002 "bäst före" -siemenistä :-)

Muutakin kukkii. Tässä torvimainen lilja, jonka nimeä en enää edes muista, mutta joka on sekä ihana katsella että jumalainen tuoksuteltava.

'Nelly Moser' komppaa edellistä värimaailman puolesta.

Ihastuttava valkoalpikin on aloittanut kukkanäyttelynsä. Tämä on mielestäni aivan äärettömän viehättävä kasvi siitä huolimatta, että se tuppaa vaeltelemaan oman päänsä mukaan vähän sinne, minne sitä huvittaa. Vaeltakoon, kunhan pysyy tontin rajojen sisäpuolella!

Toinenkin keskenään yhteensopiva lilja-kärhö -väriyhdistelmä pihalta löytyy. Taaskaan en muista liljan nimeä, mutta kärhö on 'Westerplatte'. Näistä tummista tykkään paljon enemmän kuin tuosta hempeästä parista, vaikka somiahan nekin ovat.

Siniset ja violetit ritarinkannukset keltaista seinää vasten ovat pilvisenäkin päivänä varsin mukiinmenevä kombo...

Tämä on oman "nimikkokasvini", tarhakeijunkukka 'Pinot noirin' kukka. Mielestäni kaikkein kaunein pihallamme kasvavista keijunkukista kaikin puolin. Lehdet ovat ihananväriset, ja kukkavarsi pikkuisine kelloineen on niinikään kaunis ja herkkä.

Ja sitten jotakin ihan muuta... Tällainen sekamelska syntyy, kun siirtää kaikki pihalta löytyneet vanhat liljat värejä tietämättä yhteen paikkaan, ja sitten, unohtaen liljojen olevan siinä, kylvää tuttavalta saatuja harjaneilikan siemeniä samaan kohtaan. Ka-ZAAM: väri-ilotulitusta koko rahalla!

Tarttis ehkä teherä jottai.

Ja tuon lisäksi paljon muutakin puuhaa olisi. Helle vain ei ole minun suosikkisääni. En kertakaikkiaan jaksa ryhtyä kasvien siirtopuuhiin. Eikähän se niille hyväksi olisikaan, kun maa on ollut rutikuivaa jo tosi pitkän aikaa. Tänään siihen tuli sitten kertarykäyksellä - vai pitäisikö sanoa pamauksella - muutos, kun ukkossade pyyhkäisi reilut 30 milliä vettä muassaan tästä yli. Lämpöasteita kuuro ei pudottanut kuin muutaman, eli keli on edelleen kuuma. Nyt se on lisäksi trooppisen kostea, joten ei tässä paljon ulkomaanmatkoista tarvitse haaveilla (jos nyt mihinkään perinteiseen etelänlomakohteeseen muutenkaan olisin tähtäämässä). Vaikka inhoan laulua yli kaiken, pakko sitä on kuitenkin tässä siteerata: vielä on kesää mitä ilmeisimmin jäljellä.

Jatkuu seuraavassa numerossa...

Paljon korjattavaa.

Ensimmäinen hyötypuutarhavuotemme on tuottamassa melkoisen sadon. Kaiken kun tekee vasta ensimmäistä kertaa, asioita oppii juostessa.

Veikkaan esimerkiksi, että meidän 2+1 perheemme EI tarvitse näin runsaasti perunoita. Viemme näitä tuliaisiksi tänä kesänä joka paikkaan, jonne menemme...

Myös salaatin ja rucolan määrä on ylitsevuotavainen verrattuna omaan tarpeeseemme. Niissä on lisäksi hankaluutena se, ettei niitä ymmärtääkseni oikein kannata säilöä ;-) Samoin muutamaa kilometriä pidempi kuljetusmatka on huono; eivät siis ole esimerkiksi Ouluun tai Rovaniemelle tuliaisiksi soveltuvaa kamaa.

Siemenkylvöt olivat kuitenkin jännittävä kokeilu, ja onnistumisprosentin korkeus ällistytti.

Kuvassa näkyy myös Herra Miehen oivallinen innovaatio käyttää vanhoja parvekeruukkuja leviävien yrttien, kuten mintun, kasvatusastioina. Siinä sitä sopii levittäytyä, sitruunamelissan kyljessä.

Näiden onnistumista jännitän todella: kirsikkatomaatteja kasvaa kahta lajiketta, 'Red cherry' ja 'Minibel'. Kumpikin ovat olleet täysin suojaamattomina taivasalla ulos istuttamisesta lähtien. Kukkia on; ehkä saamme myös omia tomaatteja!

Tomaattien "suojana" olevat kehäkukat alkavat nyt vasta kunnolla nousta. Ehkäpä ne kukkivat vasta sitten loppukesällä. Pääasia kuitenkin, että haisevat pahalle hyönteisten mielestä.

Jotakin punaista näkyy jo: uuden mansikkamaan ensimmäiset marjat (eli epähedelmät) alkavat valmistua. Eilen saatiin maistiaiset.

Minusta perunalla on ihan kaunis kukka. Tämä on 'Blue congon' ensimmäinen. Se saa kavereita ihan kohta: nuppuja on tosi paljon. Jokohan tuota uskaltaisi viikonloppuna ensimmäiset kurkistukset mullan alle...

Tämä on hyvin jännittävää aikaa :-)

Hyötypuutarhaa TODELLA pukkaa.

Kyselin tässä päivänä muutamana keskustelupalstalla puutarhanettituttaviltani paikkaa, mistä voisin ostaa siemenperunaa pienemmän kuin viiden kilon annoksen, kun se tuntui pienelle pihalleni ja vielä pienempiin kylvölavoihini täysin ylimitoitetulta. Aamusella kurkistin, olisinko saanut vastauksia, ja sain kuin sainkin hyvän - ja jälkikäteen ajatellen aika ilmiselvän - vinkin suunnistaa Hyötykasviyhdistyksen myymälään Helsinkiin. Kun olin juuri ehtinyt kiittää vastauksista ja todeta, että sinne siis, sain puhelimeeni viestin yhdeltä rakkaalta puutarhaystävältäni. Hänpä kyselemään - oli lukenut vastaukseni - notta olisinko ihan tänään menossa pääkaupunkiin. Ja niin sovimme potunosto (yksi n puuttuu välistä vielä jonkin aikaa)treffit. Koukkasin ystävän kyytiin ja niin sitä kaahattiin nopeusrajoituksia kunnioittaen Mechelininkatua kohti. Pienten ja täysin harkittujen reitinoptimointikaarrosten jälkeen saimme kuin saimmekin näköhavainnon kaupasta, ja muutaman lisämutkan jälkeen auton parkkiin lähettyville.

Hyötykasviyhdistykseltä suuntasimme Sofianlehtoon ihastelemaan Börje Frin valtaisaa kärhökokoelmaa, jutustelemaan muutaman sanan lehtivihreän elävöittävästä vaikutuksesta itse isännän kanssa ja ilahtumaan hänen viereiseen puistoon itse istuttamistaan krookuksista ja muista kevätkukkijoista.

Eikä kahta ilman kolmatta: pitihän sitä vielä käydä katsomassa Pirkkolan Muhevaisenkin tarjoomaa, se kun on juuri avannut ovensa tälle kaudelle. Elävästi tuli mieleen viime vuoden toukokuun alun reissuni Kontulan Muhevaiseen: sää oli aivan samanlainen. Onneksi kasvit olivat yhtä houkuttelevan runsaslukuisina näkysällä kuin itäisen Helsinginkin myymälässä taannoin. Tällä kertaa vain tein jonkin itsenivoittamisen maailmanennätyksen, kun en ostanut yhtään mitään! Ehkä olisin voinut vielä sortuakin, mutta ystävättäreni kylmästä tärisevä olemus kannusti kiiruhtamaan autoon ja perunoiden jakoon. Muhevainen on onneksi siellä vielä huomennakin. Tarkoitan tuota ihan kuvaannollisesti, vaikka nyt mieleen hiipii pelko siitä, että huomisen kaunis sää saa pääni sekaisin...

Mutta takaisin perunoihin. Ostimme nimittäin kyllä maan omenoita. Kimppahankintana hänelle, minulle ja toiselle ystävättärelleni, joka halusi kokeilla muutamalla perunalla niiden kasvatusta ämpärissä. Timoa, Siikliä ja huvin vuoksi Blue Congoa (jonka mausta en ole kuullut kovin hyviä arvioita, mutta olen aina halunnut kokeilla sitä). Niinpä avasimme säkit ja matkaseuralaiseni otti kustakin sen, minkä halusi ja koki tarvitsevansa.

Tähän väliin pieni muistutus: mainitsin tämän kirjoituksen toisella rivillä, että halusin perunaa vähemmän kuin viisi kiloa. Kävin kotona vaa´alla: ensin ilman säkkejä ja sitten säkkien kanssa. Painoa oli säkkien kanssa seitsemän kiloa enemmän kuin ilman säkkejä (siis perunasäkkejä). Vaikka luovutan tuosta osan Timoja - ja miksei muutakin - edelleen, minulle jää silti ainakin viisi kiloa siemenperunaa.



7 kg Timoa, Siikliä ja Blue congoa...

Ja tila on tässä. Noihin kahteen korkeaan laatikkoon pitäisi saada mahtumaan perunat, sipulit, porkkanat, salaatit ja yrtit. Tilaa on kaksi kertaa 100x120. Kyllä sitä ihminen on sitten viisas! 

Lopuksi jotain ihan muuta. Jos sirkkalehtien ilmestyminen on joka kerta pieni ihme, kyllä tässäkin on ihmettä kerrakseen. Saanko esitellä: viisi päivää vanhat kädet.



Kummityttö sai pikkusiskon.



Taistelua ruuasta ja uusia näköaloja.

Puutarha-aamuni sai lentävän lähdön tänään, kun olin vienyt Eka Vekaran päiväkotiin. Huomasin parin räkättirastaan laskeutuvan meidän marjoja tekevän pihlajamme (toinenkin on, mutta hän vain töröttää komeana takapihan portin vieressä ja pukkaa ehkä yhden tertun joka vuosi) oksille sen näköisenä, että nyt lähtee. Ja silloin lähdin minäkin kuin hauki rannasta: I don´t think so, kehvelit! Tänä vuonna te ette syö minun pihlajanmarjojani.

Kaappasin vauhdilla mukaan ensimmäisen kipon, mikä käteen osui (iso muovinen taikinakulho), ryntäsin autotalliin hakemaan tikkaita ja sen jälkeen asemoin itseni suurin elein pihlajankupeeseen. Riivin joka ainoan marjan niistä oksista, joihin ilman tikkaita ja tikkaiden kanssa ylsin. Tänä vuonna minä teen sitä hyytelöä, ja teen vielä hilloakin omenoiden kanssa. Lällällää, senkin sotkupetterit.

Aikani siinä kerättyäni seisoin vielä tikkailla - olin kyllä ajatellut lopettaa keräämisen - kun pääni yläpuolella olevalle oksalle lennähti yhtäkkiä punatulkkunaaras. Se sanoi hennosti "hii" ja alkoi syödä, ihan täysin piittaamatta siitä, että seisoin vajaan metrin päässä sen alapuolella. Minua rupesi naurattamaan niin, että hyvä, kun en kellahtanut tikkailta! Pidä marjasi, tuumasin, olinhan jo saanut astian lähes täyteen.

Tästä sitten taas uutta säilöttävää!

Sitten siirryin huseeraamaan takapihalle. Latasin sinkilällä kasvilaatikoihin kiinnitetyt multasäkkien puolikkaat kunnolla kiinni, irrotin nurmituppaita uuden hyötyalueen reunoilta, heittelin nurmikonpalaset ylösalaisin kasvilaatikoiden pohjalle ja peitin ne sitten ohuella kerroksella lehtiä. Siihen sitten vielä kompostia ja multaa, niin eiköhän tuosta lähde joku kesä hyötykasvimaa kasvamaan.

Koko sen ajan, jonka olemme tässä asuneet, minua on takapihalla häirinnyt yksi mielestäni vallan ihmeellisesti keskelle kulkureittejä istutettu omenapuu. Se on joka kesä tehnyt hyvänmakuisia omenoita, mutta ei kovin paljon. Lisäksi se on kasvanut oksistaan ikävästi "kiinni" kahteen terijoensalavaan, ja tämä tekee pihan siitä nurkasta kaikin puolin hankalan. Ja kaikkein epämiellyttävintä: se tököttää kompostialueelle vievällä väylällä. Kottikärryjen kanssa saa aina mennä puolikumarassa sen oksien alta ja kuitenkin jotenkin onnistun melkein joka kerta kopauttamaan pääni siihen.

Arvatkaas mitä? Nyt se lähti.

Otin isot oksasakset ja -sahan, työnsin tunteet täysin syrjään ja annoin kylmästi mennä. Ensin leikkelin oksasaksilla rungosta kaikki ne oksat, joihin ylsin ja sakset purivat, ja sen jälkeen sahasin loput oksat irti perusrungosta. Jäljelle jäi vain metrinen tappi, jonka naapurin isäntä saa tulla moottorisahansa kanssa hurauttamaan hiivattiin.

Tuntui ihan hirveältä pätkiä elävää, meitä ruokkivaa puuta! Kuitenkin nyt, kun se on tehty, takapihalla näyttää aivan erilaiselta. Vaikka se lopputöpö töpöttää vielä paikoillaan, näen silti, miten älyttömän hyvän ratkaisun tein. Salavat näkyvät kauniisti ja muodostavat nyt suloisen parin ilman kolmatta pyörää. Komposteille pääsee jatkossa erittäin miellyttävän näköistä ja riittävän leveää reittiä pitkin. Nurmikko on todella paljon helpompi leikata, kun ei tarvitse kiertää sitä saakutin puuta (terveisiä vain Herra Miehelle!). Ja melkein parasta kaikista: olen joku kesä sitten istutellut salavien alle vähän niinkuin "varastoon" vuorenkilpeä, pikkutalviota sekä kahta erilaista kuunliljaa. Nyt ne näkyvät vallan mainiosti salavien välistä, ja ta-daa, siinähän on nyt siis paikka ihan kunnon kukkapenkille! Näin heti sieluni silmin siinä varjopenkin (ainoan, jonka tänne saa), ja voi tätä onnea, nyt saan lopultakin ostaa sormivaleangervon, joka on mielestäni aivan mahdottoman hienolehtinen kasvi.

Näettekö tekin sen: oikealla ovat salavat ja niiden alle tuleva kaunis (no tottakai!) varjoistutus. Salavien ja istutuksen ohi vie nurmikkokäytävä kompostikehikoiden luo (niiden, jotka ennen kevättä tässä nikkaroin, nyt siellä on vain metallisia lehtikompostiverkkoja ja muutama siistinpihan säkki rutussa). Ai, ja salavien alle varjoonhan saa vielä jonkun kivan penkinkin, jossa voi sitten istuskella ja kehitellä uusia potager-ideoita.

Vasemmalle jäävät sitten uusi muuri, mansikkamaa ja kasvilaatikot. Edessä on marjapensasrivistö ja niiden takana - sitten joskus - vadelmat, vaikka juuri luinkin jostakin hyötykasvioppaasta, ettei uusia vadelmantaimia saisi istuttaa maahan, jossa on äskettäin kasvatettu vadelmaa, tai mansikkaa (kuten meillä). Jaa-a. Saattaa silti käydä niin, että istutan.

Mahtava näköala!  Tuota ajatellessa on helpompaa selvitä talvesta.