Oklahoma!

Jäin suoraan ulos, kun olin vienyt Eka Vekaran päiväkotiin. Aamussa oli jokin erityinen kutina, ja luotin siihen tunteeseen. Tänään on puutarhapäivä!

Aloitin aika varovasti: kannoin ovipielessä töröttäneestä "kerrostalosta" kylmäkäsittelyssä olevat siemenkylvöt yhteen lavakauluksista. Tuumasin, että siellä saavat vettä ja lunta ja muutakin itselleen sopivaa kyytiä (kunhan fasaanit jättäisivät ne rauhaan!). Ja myönnettäköön, ettei kerrostalokaan mikään focal point ole, vaikka se kyllä tämänhetkisten katseenkiinnittäjien linjaa jatkaakin. Korjaan sen kuitenkin sisätiloihin talveksi. Nottei ruostu.

Sen jälkeen menin puuvajaan noutamaan rakastettuni, kanttausraudan, sekä kottikärryt. Nyhdin kaikki rikkaruohot takapihan omenapuiden alla olevasta mulloksesta. Kyllä ne taas näyttävätkin eri siisteiltä. Sen jälkeen alkoi kanttausrauta heilua. Kävin läpi tontin vasemman laidan kaikki istutusalueet (naapurinrouvakin tuli kuikistelemaan aidan taakse: "Mä tulin oikeen kattoon, että mitäs sää nyt siellä touhuat.") sekä eteläreunan ison penkin. Pyörähdin vielä vaaleanvioletin syreeninkin tyven ympäri, kunnes hyytymys valtasi kehon. Armoa, antibiootit!

Sää parani paranemistaan, ja kyllä: 5. päivänä marraskuuta armon vuonna 2010 aurinko lämmitti sitä kohti kääntyneet kasvot. Mittarissa on viisi astetta lämmintä, ei juuri tuule, ja pehmeä, kostea multa siistiytyy kanttausraudalla pelkin käsivoimin. Mitä ei yleensä KOSKAAN tapahdu. Oh, what a beautiful morning!

Vaikka raudanheilutus hyytyi yhdentoista jälkeen, se kelpasi kuitenkin vielä hyvin "entivanhaisen kunnan työmiehen työkaluksi", eli pitämään minut pystyssä sillä aikaa, kun tuijotin ja mietin. Pohdinnan kohteeksi valikoitui kaksi pihan vasemmalla sivustalla olevaa kohdetta: tuleva lipputangon paikka (nykyinen epämääräinen kivikasa, jonka alla on kymmenkunta multasäkkiä auki revittynä, tukahduttamassa kasvillisuutta) sekä pihan sen puolen "focal point" eli pihakiveys-highwayn päässä näkyvä talouskompostorin jälkikompostikehikko.

Lipputangon paikan haluaisin kivetä, ja vaikka muuten en erityisesti kannata esittäviä kuvia tai kuvioita kiveyksessä, siinä jostakin ihmeen syystä näen joka kerta kompassin muodon. Se voisi olla ihan kauhea toteutettuna, mutta... en usko. Minusta siitä voisi tulla hieno. Onneksi sitä on aikaa vielä miettiä, kun aluetta ei ole vielä edes kaivettu puhtaaksi nurmikosta ja muusta rojusta, saati että siihen olisi tehty pohjatöitä tai kiveyssuunnitelmaa, valettu jalkaa lipputangolle tai ostettu itse tankoa. Jonakin vuonna siinä kuitenkin liehuu isännän viiri ja juhlapäivinä siniristilippu.

Kompostikehikon paikkahan vaihtuu heti ensi keväänä, kun muutenkin uusin kompostialueen (=rakennan ITSE ne kompostikehikot, joista olen monta vuotta haaveillut... hehheh). Kehikon vasemmalla puolella on pieni, huomaamaton portti ulos tontilta, ja oikealla puolella kasvaa se pihlaja, joka ei osaa marjoa. Kun kehikko siirtyy, paikalle jää reilu kahden metrin aukko. Nyt olin keksivinäni seuraavaa: portti saa jonkinlaisen köynnöskehikon tai kaariportin somisteekseen, ja siihen laitan kasvamaan kärhön tai kaksi. Lisäksi aukkoon pitäisi saada joku pihlajaa matalampi pensas. Havuakin pohdin, mutta yksikään mieleen juolahtanut havukasvi ei vastannut tarvettani saada siitä kohdasta oikeasti jotakin, johon katse kannattaa pysäyttää. Siispä lehtipensas.

Se ei voi olla kovin leveäkasvuinen, tai sitten sen täytyy sietää leikkausta. Sen pitää olla KORKEINTAAN kolmemetrinen, ei mielellään niinkään korkea. Siinä pitää olla joku juju läpi vuoden, jos suinkin mahdollista, jotta se olisi se "tojooing"-silmiensieppaaja. Kukat olisivat ehdoton bonus, mutta toisaalta pihan sillä puolella kukkii jo kaksi koristeomenapuuta ja yksi syreeni.

Aloin selata puita ja pensaita käsittelevää kirjaa alusta. A: Sirotuomipihlaja? Voisi olla. B: Syrikkä? Ihana, ja syyskukinta on ilman muuta bonusta, mutta se on liian epävarma talvehtija. Cornuksiin asti pääsin, kun sykähti: C. alba 'Gouchaultii', keltakirjokanukka. Ei olisi liian korkea. Olisi ihanan värikäs (kuvauksessa mainittiin lehdissä vivahtavan jopa roosaa), myös talvella kaunis punertavine oksineen. Kirjavalehtisenä, keltaiseen vivahtavana kiinnittänee huomiota kaukaakin. Kestää taatusti leikkausta, jos meinaa rynniä liian lähelle porttia. Kukkii myöhemmin kuin muut pihan puut tai pensaat, ja on sen verran vahvalla itseluottamuksella varustettu, ettei varmasti hermostuisi, jos lähellä kasvavat kärhöt lainaisivat sen oksia kasvutuekseen. (Voisikohan siihen itseensä jopa laittaa jonkun kasvamaan?) Viihtyisi meidän savimaassa, ja tykkäisi aurinkoisesta paikastaan.

Voisiko se olla näin helppoa? No, jos jouluvalmistelut sujuvat kuin itsestään, ehkä tämänkin oli nyt tarkoitus loksahtaa kohdalleen jo C:ssä.

Melkein jo lähdin juoksemaan kohti autoa, mutta siinä vaiheessa onneksi kuitenkin tuijotin kalenteria enkä säätä. Ehkä pensas EI ehtisi enää juurtua... Merkitsen kuitenkin henkiseen kalenteriin huhtikuulle: osta keltakirjokanukka. Oh, what a beautiful day!

Pihlaja ja tuleva kanukka tarvitsevat varmaankin, jos siihen suinkin mahtuu ilman, että kulkeminen estyy, vielä sen kuuluisan kolmannen pyörän eteensä. Aurinkoiseen paikkaan pensaiden eteen löytynee puolimetrinen, rehevä perenna ensi kesänä.

Isompi haaste onkin sitten se portti, ja köynnöstuki / kaariportti sen yhteyteen. Tekisi mieleni rakentaa uusi porttikin (huomatkaa valtava puutyötaitajan itseluottamus), joku sellainen nätti, ja valkoinen. Että sitäkin viitsisi katsella ja korostaa. Ettei muuten ehostuvassa paikassa portti pilaa kokonaisuutta.

No, se on ehkä vasta ensi kesän murhe. Harjoittelen näitä puutöitä siihen saakka muilla hommilla.

Nyt on niin hyvä mieli kuin vain ihmisellä, joka on kontannut hiekka-aavikolla ja lopulta päässyt keitaalle. Sain tehdä puutarhatöitä, tuli siistiä jälkeä, ja keksin jotakin, mitä odottaa (liian pitkän aikaa!!) ensi keväästä.

Taistelua ruuasta ja uusia näköaloja.

Puutarha-aamuni sai lentävän lähdön tänään, kun olin vienyt Eka Vekaran päiväkotiin. Huomasin parin räkättirastaan laskeutuvan meidän marjoja tekevän pihlajamme (toinenkin on, mutta hän vain töröttää komeana takapihan portin vieressä ja pukkaa ehkä yhden tertun joka vuosi) oksille sen näköisenä, että nyt lähtee. Ja silloin lähdin minäkin kuin hauki rannasta: I don´t think so, kehvelit! Tänä vuonna te ette syö minun pihlajanmarjojani.

Kaappasin vauhdilla mukaan ensimmäisen kipon, mikä käteen osui (iso muovinen taikinakulho), ryntäsin autotalliin hakemaan tikkaita ja sen jälkeen asemoin itseni suurin elein pihlajankupeeseen. Riivin joka ainoan marjan niistä oksista, joihin ilman tikkaita ja tikkaiden kanssa ylsin. Tänä vuonna minä teen sitä hyytelöä, ja teen vielä hilloakin omenoiden kanssa. Lällällää, senkin sotkupetterit.

Aikani siinä kerättyäni seisoin vielä tikkailla - olin kyllä ajatellut lopettaa keräämisen - kun pääni yläpuolella olevalle oksalle lennähti yhtäkkiä punatulkkunaaras. Se sanoi hennosti "hii" ja alkoi syödä, ihan täysin piittaamatta siitä, että seisoin vajaan metrin päässä sen alapuolella. Minua rupesi naurattamaan niin, että hyvä, kun en kellahtanut tikkailta! Pidä marjasi, tuumasin, olinhan jo saanut astian lähes täyteen.

Tästä sitten taas uutta säilöttävää!

Sitten siirryin huseeraamaan takapihalle. Latasin sinkilällä kasvilaatikoihin kiinnitetyt multasäkkien puolikkaat kunnolla kiinni, irrotin nurmituppaita uuden hyötyalueen reunoilta, heittelin nurmikonpalaset ylösalaisin kasvilaatikoiden pohjalle ja peitin ne sitten ohuella kerroksella lehtiä. Siihen sitten vielä kompostia ja multaa, niin eiköhän tuosta lähde joku kesä hyötykasvimaa kasvamaan.

Koko sen ajan, jonka olemme tässä asuneet, minua on takapihalla häirinnyt yksi mielestäni vallan ihmeellisesti keskelle kulkureittejä istutettu omenapuu. Se on joka kesä tehnyt hyvänmakuisia omenoita, mutta ei kovin paljon. Lisäksi se on kasvanut oksistaan ikävästi "kiinni" kahteen terijoensalavaan, ja tämä tekee pihan siitä nurkasta kaikin puolin hankalan. Ja kaikkein epämiellyttävintä: se tököttää kompostialueelle vievällä väylällä. Kottikärryjen kanssa saa aina mennä puolikumarassa sen oksien alta ja kuitenkin jotenkin onnistun melkein joka kerta kopauttamaan pääni siihen.

Arvatkaas mitä? Nyt se lähti.

Otin isot oksasakset ja -sahan, työnsin tunteet täysin syrjään ja annoin kylmästi mennä. Ensin leikkelin oksasaksilla rungosta kaikki ne oksat, joihin ylsin ja sakset purivat, ja sen jälkeen sahasin loput oksat irti perusrungosta. Jäljelle jäi vain metrinen tappi, jonka naapurin isäntä saa tulla moottorisahansa kanssa hurauttamaan hiivattiin.

Tuntui ihan hirveältä pätkiä elävää, meitä ruokkivaa puuta! Kuitenkin nyt, kun se on tehty, takapihalla näyttää aivan erilaiselta. Vaikka se lopputöpö töpöttää vielä paikoillaan, näen silti, miten älyttömän hyvän ratkaisun tein. Salavat näkyvät kauniisti ja muodostavat nyt suloisen parin ilman kolmatta pyörää. Komposteille pääsee jatkossa erittäin miellyttävän näköistä ja riittävän leveää reittiä pitkin. Nurmikko on todella paljon helpompi leikata, kun ei tarvitse kiertää sitä saakutin puuta (terveisiä vain Herra Miehelle!). Ja melkein parasta kaikista: olen joku kesä sitten istutellut salavien alle vähän niinkuin "varastoon" vuorenkilpeä, pikkutalviota sekä kahta erilaista kuunliljaa. Nyt ne näkyvät vallan mainiosti salavien välistä, ja ta-daa, siinähän on nyt siis paikka ihan kunnon kukkapenkille! Näin heti sieluni silmin siinä varjopenkin (ainoan, jonka tänne saa), ja voi tätä onnea, nyt saan lopultakin ostaa sormivaleangervon, joka on mielestäni aivan mahdottoman hienolehtinen kasvi.

Näettekö tekin sen: oikealla ovat salavat ja niiden alle tuleva kaunis (no tottakai!) varjoistutus. Salavien ja istutuksen ohi vie nurmikkokäytävä kompostikehikoiden luo (niiden, jotka ennen kevättä tässä nikkaroin, nyt siellä on vain metallisia lehtikompostiverkkoja ja muutama siistinpihan säkki rutussa). Ai, ja salavien alle varjoonhan saa vielä jonkun kivan penkinkin, jossa voi sitten istuskella ja kehitellä uusia potager-ideoita.

Vasemmalle jäävät sitten uusi muuri, mansikkamaa ja kasvilaatikot. Edessä on marjapensasrivistö ja niiden takana - sitten joskus - vadelmat, vaikka juuri luinkin jostakin hyötykasvioppaasta, ettei uusia vadelmantaimia saisi istuttaa maahan, jossa on äskettäin kasvatettu vadelmaa, tai mansikkaa (kuten meillä). Jaa-a. Saattaa silti käydä niin, että istutan.

Mahtava näköala!  Tuota ajatellessa on helpompaa selvitä talvesta.