Frosty morn.

Tänään oli ensimmäinen pakkasaamu. Nurmikko oli kuurassa, samoin kasvit. Vaikka se kertoo vääjäämättä siitä, että väritön aika lähestyy, kyllä kuura kuitenkin tuo oman hohdokkuutensa puutarhaan.

Jättipoimulehti on minusta varsin viehättävä kasvi. Ei mikään varsinainen katseenvangitsija, mutta silti sitä on pakko aina pysähtyä katsomaan. Lehden muoto on elegantti, ja pidän kovasti siitä, miten siihen sateella kerääntyy vettä isoiksi helmiksi. Eikä tämä pakkasaamun asukaan ole hullumpi. Aika kiva kirjailu!

Purppuralehtisiä kasveja minulla on paljon. Ne tuovat syvyyttä istutuksiin, ja joskus myös tarvittavaa särmää. Ja ne, jos mitkä, näyttävät kuuraisina erityisen viehkoilta. Tässä esimerkkinä keijunkukka 'Palace purple'.

Vielä meillä kukitaankin. Ainakin tämä verikurjenpolvi yrittää olla niin kesää, niin kesää, että. Kukan väri on tähän aikaan syksystä erilainen kuin kesemmällä. Sävy on nyt paljon violetimpi.

'Brunette'-kimikki on yksi pitkäaikaisista ihastuksistani, ja niitä onkin ollut pihallani jo muutamia vuosia. Silti olen nähnyt sen huikeanvalkoiset kukat vain kerran. Ei ehdi, ei. Se on sääli, sillä purppurainen lehdistö ja se valtavan kirkas valkoisuus kukissa on aika pysäyttävä näky.

Valkoinen kesäpikkusydän, kuten vaaleanpunainen kaverinsakin, ovat minulla vähän mietintälistalla. Pidän kyllä tämän lehtien sävystä, se on kauniin harmaanvihreä, ja poikkeaa suurimmasta osasta muuta lehtimassaa, mutta nuo kukat eivät oikein minua puhuttele. En tiedä, miksi, varsinkin, kun niin moni muu puutarhaihminen vannoo näiden nimiin. Ovathan ne käteviä, kun ne kukkivat niin pitkään, mutta... Ehkä olen vähän kummallinen. En minä pidä keijunmekostakaan, jota taas valtaosa nettituttavistani rakastaa. Olenko vastarannan kiiski? Ehkä olen vastavirtaan uiva lohi.

Maksaruohot ovat myös suosikkikasvejani. Niitä tässä pihassa oli jo valmiiksi melkoinen määrä, erityisesti matalia lajeja. On keltamaksaruohoa, kaukasianmaksaruohoa, kamtsatkanmaksaruohoa, pääskynmaksaruohoa, turkestaninmaksaruohoa... Olen täydentänyt kokoelmaa valkomaksaruoholla, kaukasianmaksaruohon kirjavalehtisellä ja punalehtisellä muodolla, sekä näillä korkeilla törröttäjillä, joita niitäkin on jo aikamoinen määrä. 'Frosty morn' on mielestäni yksi kauneimmista, ja ihan nimensä mukainen.

(Uhhuh. Nyt on pakko lopettaa kaikki sijaistoiminnot ja tarttua imurinvarteen. Että mä inhoan siivoamista! Minusta on raivostuttavaa siivota ennen kuin alan siivota: lattioilla on hirveä määrä kaikkea, ja niiden nostelussa pois imurin ja mopin tieltä menee ikä ja terveys. Tarvitsen isomman kodin ja enemmän säilytystilaa. Lienen tässäkin maailman ainoa tuosta ongelmasta kärsivä ihminen.)

Menen sekaisin sinusta.

En voi uskoa tätä. Olen niin ällistynyt sään radikaalista muuttumisesta, että olen aivan sekaisin. Että alkuviikosta oli vielä noin viisi astetta lämmintä ja nyt on 28. Kävimme torstaina pyöräilemässä lähistöllä asuvan ystäväperheen luona, ja koko matkan - sekä meno että paluu - hymyilin niin, että sain useampia hyttysiä hampaiden väliin. Samalla hihkuin ääneen: "On tämä IHANAA! Voi että tämä on USKOMATTOMAN IHANAA!"

Tätä olen odottanut koko alkuvuoden. Tätä!

Lehdet tulivat puihin saman tien, jopa saarni alkaa availla lehtiään. (Se ei tietenkään välttämättä ole hyvä; se ehtii myös palelluttaa ne tulevissa halloissa, sillä niitä kyllä ihan vuorenvarmasti vielä tulee.) Viinimarjoissa on nuppuja, kesäkukkien sirkkalehdet pompsahtivat pinnalle, ja huomenna on leikattava nurmikko ensimmäisen kerran. Perennat venähtivät yhden vuorokauden aikana monta senttiä.

Nyt jos joku ei ole vielä noussut maan pinnalle, alan todella ajatella, ettei enää nousekaan. Olen siis ilmeisesti menettänyt kaksi kolmesta valkokukkaisesta kesäpikkusydämestäni, olikohan niiden lajikenimi 'Aurora' sekä, mikä harmittaa vielä enemmän, itse siemenestä kasvattamani purppura-alpit 'Beaujolais'. Eivät ehtineet viime kesänä kuin lehdet kasvattaa, ja *^`=%&¤#"! etanat söivät nekin ihan reikäisiksi. Siemeniäkään ei taida olla enää jäljellä...

Muita siemeniä sen sijaan on. Huomenna, kun kuu lähtee taas nousuun (jep, minä uskon kuunkierron mukaiseen kylvämiseen), kylvän viimeiset unikot - tai ainakin paljon niitä; en ole aivan varma, löydänkö kaikille puutarhapalstalaisten siemenketjukirjeistä keräämilleni siemenille edes paikkaa - ja Puuha Pete -fanin pyynnöstä myös auringonkukkia. Niiden valitsemisessa sainkin olla aika tarkkana, kun en juuri keltaista pihalleni halua. Löysin kuitenkin yhden punaruskean ja yhden ihan hennonkeltaisen siemenpussit, ja niitä me Vekaran kanssa sitten huomenna yhdessä huiskitaan! Laitan ehkä kokeeksi kasvamaan myös sinipellavan siemeniä (voi, toivottavasti mulla on vielä punapellavan siemeniä jemmassa! Punapellavat ovat kauniita!!). Sini-violetti-valkoinen penkkini on kärsinyt vähän kaivuutappioita, kun siirtelin siitä ne jalopähkämöt pois. Niiden tilalle voisin kasvattaa sitä perennapellavaa.

Siemenkylvöt lienevätkin kastelun ohella kutakuinkin ainoa homma, mihin tällä hetkellä pystyn. Kosmos löi avokämmenellä turpiin aamulla: potkaisin oikean jalan pikkuvarpaani Vekaran tuoliin sillä seurauksella, että a) varvas turposi palloksi ja jalkapöytään tuli mellevä, kämmenen kokoinen mustelma ja b) piti pasteerata Helsingissä kopiocrocsi oikeassa jalassa. Kävin esittelemässä kenkämuotiani jopa Herra Miehen työpaikalla, jossa minua ei oltu aiemmin nähtykään. Jeejee...

Jalkaa särkee sillai sopivan inhottavasti. Ei niin paljon, että särkylääkettä ottaisin (no, ehkä yöksi on otettava), mutta juuri sen verran, että kyrsii. Pikku itkutkin piti tässä illalla tirauttaa puhtaasta ketutuksesta. Miksi juuri nyt, kun keli olisi mitä loistavin pihapuuhasteluun??

Minä kun en ole mikään auringossa makoilijakaan. Kuuma siinä vaan tulee, ja ahistus. Tai ehkä minä makoilisin, jos mulla olisi riippumatto. En tiedä, mikä siinä viehättää, mutta riippumaton minä haluaisin. Pieni hidaste hankkeessa on se, ettei pihallamme kasva yhtään (eli kahta) sopivaa puuta, mihin sen kiinnittäisi. Ei, nyt huijaan. Sopivia puita on. Niiden etäisyys toisistaan vain on ehkä n. 10 metriä, 12 metriä toisessa kohdassa. Pitäisi olla piiiitkä riippumatto.

Onhan niitä riippumattotelineitäkin, tiedän. Ne vain jostakin syystä tuntuvat minusta vähän... je ne sais quoi. Epäaidoilta? Telineessä killuva riippumatto ei ole se oikea riippumatto. Kai siinä pitäisi olla sellaista vanhanajan nostalgiatunnelmaa. Tässä pihassa vain joutunen tyytymään siihen teollisen ajan versioon, jos koskaan haluan mattosessa kölliä.

Istuttaisinko riippumattopuun...?

Minulla on ikävä.

Pave Maijasella oli muinoin eetterissä Ikävä-niminen laulu. "Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä" ja jotain sinnepäin. Ei mitään parasta Maijasta, mutta jäi mieleen.

Tänään ymmärsin jälleen, mistä hän laulaa. Kiertelin kaikki kukkapenkkini, kyyhötin ja pyllötin ja näytin muutenkin naapureille parhaita puoliani. Näkyykö sitä pensaskärhöä, jonka sain viime vuonna taimivaihdossa? Tuosta taitaa nousta se rohtoluppio, jonka vaihdoin toiselta puutarhatuttavalta. Pioni "Eevaksi" nimeämäni saantitaimi samannimiseltä henkilöltä nostaa myös punaisia alkujaan.

'Siloam show girl' -päivänliljoista ei kyllä näy kuin aavistus. Mahtavatko nousta...? 'Pink damask' tulee, ehkä innostui tänä keväänä sille ostamistani kavereista.

Missä ovat ne suloiset valkokukkaiset kesäpikkusydämet? Onkohan tuossa ihan minimini alku yhdestä? Kolme piti niitäkin olla. Tulisivat! Suojaisivat niin hyvin 'Westerplatte' -kärhön tyveä pahimmalta auringolta. Itse kärhöä en vielä edes odota.

Mooseksenpalavapensas ei tainnut sitten selvitä talvesta. Tuosta jostain sen pitäisi nousta... Pieni pyyhkäisy jäätävän iltatuulen kohmettamilla sormilla pitkin mullan pintaa ja sieltä, sieltä löytyy viisi ihanan vaalean vihreää mooseksenalkua. Kasvaa!!

Toisesta penkistä haikailen syyskimikkien perään. Ritarinkannusten vähän samannäköiset nuoret lehdet helottavat silmiinkoskevan vaaleanvihreinä, mutta punertavia kimikinlehtiä ei kyllä näy, vaikka kuinka kurkkisin. Hei, olisiko sittenkin tuossa yksi pieni lehdennäköinen? Voisi olla.

Yksi liikuttavimpia pikkualkuja ovat isovaleunikoiden karvaiset lehdet. Ne ovat kuin peukalonpään kokoisia kasvimaailman nallekarhuja, toooosi sympaattisen näköisiä! En voi uskoa onneani, että ne todellakin lähtivät kasvuun tänä keväänä. Pyörryn onnesta, jos näen ne kukkivina. Sen ihanampaa sinistä ei juuri ole.

Vaikka kyllä kevätkaihonkukan sininenkin on aivan fantastinen. Näin juuri ensimmäisen avautuneen kukan, ja sillä oli hirveä määrä nupussa olevaa jengiä ympärillään. Jokohan huomenna kukkisivat? Toisessa pätkässä kauempana kukat näyttivät olevan enemmän violetteja, onkohan sitä kahta väriä olemassa? Jos on, a) en tiennyt sitä ja b) olen tosi iloinen, että ne ovat samassa penkissä!

Päätin, että tänä kasvukautena kuvaan kaikki istutusalueet kahden viikon välein. Sitten näen, mikä on milloinkin kukassa eikä tarvitse luottaa omaan säkenöivän tarkkaan muistiinsa (mikä ihme tuostakin kasvaa, olenko istuttanut siihen jotain??? Näyttää ihan joltain liljalta, mutta ei siinä kyllä pitäisi mitään olla... JESTAS! Onko tuo... voisiko tuo olla sitä varjoliljaa, jonka - jälleen kerran - vaihdoin taimivaihdossa? Enkös minä tuohon sen tällännyt?). Samalla saan tarkan käsityksen eri lehtimuodoista ja niistä tyhjistä tai tämän talven myötä tyhjiksi jäävistä kohdista, joihin kesän kuluessa voi jotain taas toisilta vaihdella. Ehkä kaikki tulijat ehtivät tulla kunnolla näkyville kuun loppuun mennessä, jolloin ensimmäinen taimivaihto odottaa.

En vain millään jaksaisi odottaa. Minulla on kaikkia kasviystäviäni suunnaton ikävä. Milloinkahan näen ne taas?

En varmaankaan vielä huomenna.