Sydän syrjällään.

Etteikö muka puutarhanhoito olisi jännittävää, mitä?

Tässä piti pari päivää aivan pinkeänä jännittää: mitä tästä on tulossa? Mitä pidemmälle nuppu kehittyi, sitä paremmin muisti toimi: tästä saattaisi tulla se joku vaaleamman sininen, se, jonka viime kesänä puutarhatuttavalta taimivaihdossa sain.

Tänään se sitten alkoi lopulta aueta. Ylälehdet jäivät aamupäivällä pystyyn, alalehtiä verryteltiin...

Iltasella kukka oli kokonaan auki ja asettunut.

Olin viikonloppuna keittiöhommissa ystävättären lapsen ristiäisissä, sen, jonka viidenpäivänkädet esittelin taannoin. Neitokaisen isoveli, kohta yhdeksän vee, kysäisi ihan out of the blue (osaa ne muutkin kuin EV), että mikä on mun lempikukka. Syreenien kukinnan hämäämänä jouduin hetken punnitsemaan, mutta muistin minä lopulta hönkäistä totuuden.

Ei ole iiriksen voittanutta, ei, olipa kyseessä mikä tahansa Iris. Viime vuonna kesä-heinäkuun vaihteessa kukki tämä, 'Indian chiefiksi' veikkaamani. Tänä vuonna ei ainakaan vielä näy nupun yritelmääkään...

Kaverukset kerrostalossa.

Näillä sitä voisi vaikka täyttää pihansa. Toki kukinnan tuoma ilo olisi himppasen lyhytaikainen, mutta voi sitä hetken onnea!!

Nyt kuunliljoista suurin osa alkaa olla niin auki, että niistä näkee, mitä ne ovat. Nimistä ei ole aina edes aavistusta, mutta tässäpä mallia lehtiperennoista parhaimmillaan.



H. undulata, olletikin.



Pihallamme valmiina ollut "metriheikki" (halkaisijaltaan),
ehkä joku 'Albomarginata' tai vastaava.




H. lancifolia, mutta nyt ihmeellisen leveät lehdet.




H. 'Cherry berry'. Tässä pitäisi olla punaiset kukka-
varret ja siemenkodat. Jännityksellä odotan.

 Sitten päivän muuta kuva- ja kukkasatoa. On tosi harmi, etteivät kukkapenkit kokonaisuutena tunnu vielä kestävän tarkastelua. Toki mielelläni kuvaisin pihaa laajemminkin. Vielä jonkin aikaa joudun kuitenkin tyytymään siihen, että tarjoilen teillekin vain yksittäisiä näpsäyksiä yksittäisistä kasveista.

Tämä on tiarella, jonka nimi on näköjään tyystin paennut pääkopastani. Alan ilmeisesti olla elämän siinä vaiheessa, että kaikki pitää heti kirjata ylös, muutoon tuloo unheutus...

 Lehtorikko, Saxifraga rotundifolia.

Hauska "pompom"-versio belliksestä tavallisempien muotojen keskellä.

Korallikeijunkukkakin kukkii. Pidän hurjasti tästä herkännäköisestä, mutta räväkänvärisestä kukasta.










Tässä ovat päivän ostokset. Hyvinkään Multasormesta näppeihin jäi viisi variegata kaukasianmaksaruohoa, jolla kasvikuvan mukaan on punaiset kukat. Tässä kuvassa, jos nyt muutenkaan, ei kunnolla erotu lehtien aivan hentoinen reuna, jonka valkoisuudessa on pieni häivähdys vaaleanpunaista. Jälleen yksi kasvi, jonka ääreen tulevaisuudessa polvistun - konkreettisesti.

Kaverinaan sillä on kyläkurjenpolvi 'Dark reiter', joita kassiin pomppasi kokonaista kolme kappaletta. Jälleen viittaan kasvin nimilapun kuvaan: kukan pitäisi olla aivan hennon vaaleansininen.

Nuo molemmat päätyvät viisitoistametrisen pylväshaavan tyvelle, jonne kovasti olen jo kaivannut jotakin ehostusta. Huomenna siitä lähtevät kaikki mahdolliset rikkaruohot, joiden kitkentää on muutenkin luvassa. Vartalolle sopivaa puuhaa 30 asteen helteessä... not. Mutta tehtävä on.

Hitsi, kun tulikin sanotuksi "H"

Kun eilisessä kirjoituksessani puhuin niistä heucheroista ja kuunliljoista (Hosta), ajatus jäi hiertämään päätä oikein rankasti. Piti tosissaan jarrutella itseäni, etten olisi siitä paikasta kurvannut lähipuutarhamyymälöihin (ja jos ei niistä löydy, kauemmas) ja kartuttanut keijunkukkakokoelmaani. Sain kuin sainkin mopon sammutetuksi, mutta joku kipinä siellä jäi kytemään, kun tänäänkin meinaa keulia. Siispä kuvaamaan nykyisiä, ettei tarvitsisi mennä hankkimaan uusia (arvannette, ettei tämä paljon auttanut):



Amethyst mist



Mint frost



Mielestäni turhaan "tylsäksi" noteerattu
Palace purple kirjosiniheinän kaverina



Pinot noir eli minun "nimikkokasvini" :-)

Sanottakoon nyt sivuhuomautuksena, että Pinot noir ei kyllä ole minun ykkössuosikkejani siinä alkuperäisessä yhteydessään. Jos joku pinot pitää valita, niin ehdottomasti pinot gris. Ja punaisista vaikka carmenere (onkohan sen nimistä heucheraa...?).


Velvet night (vai nights? Nyt en muista...)



Dale´s strainina siemenestä kasvatettu,
en ole varma nimestä

 Tässä vielä otos sini-violetti-valkoisesta penkistä. Siinä alkaa olla jo vähän ruuhkaa. Yllätyksekseni kuuruohot nousivat jälleen kasvuun; taisivatkin olla L. redivivaa eikä annuaa. No, sepä ei haittaa yhtään, minusta niiden kukka on herkän kaunis ja ihanan värinen. Harmi vain, että joudun siirtämään yhtä niiden vuoksi piiloon jäävää kirjavalehtistä isotähtiputkea sen klassiset 30 senttiä syrjempään.

Tuosta kuvasta näkyy hyvin se, etteivät kuunliljat ole vielä oikein levittäytyneet "kuvauskuntoon". Menee vielä muutama tovi ennen kuin voin tehdä kuvareportaasin niistä.

Tarhakylmänkukat alkavat lopetella kukintaansa ja siirtyä höytyväsiemenvaiheeseen. Tällä oli vähän naama nutturalla sen vuoksi. Olis vissiin halunnut vielä olla nättinä. Vaikka minusta ne höytyväpalluratkin ovat aivan ihania!

Puutarhaan vaikka otsanahkaa rypistämällä.

Tämä blogihan on hyvä keksintö: pystyin löytämään kirjallisen todisteen siitä, että olin viime vuonna lähes päivälleen tähän samaan aikaan flunssassa / poskiontelontulehduksessa. Muistuttakaa minua ensi toukokuun puolivälissä, että alan tankata c-vitamiinia ja kaikkea muuta ennaltaehkäisevää hyvissä ajoin. Sairastaminen on kertakaikkiaan inhaa >-<

On tosi eppää (paikallisten 5-6-vuotiaiden lanseeraama termi), että kelit ovat mojovaa viimaa lukuunottamatta kuin luodut puutarhassa puuhailuun, pihalla on vaikka mitä katseltavaakin, ja minä kaatelen suolavettä sieraimiin ja inkiväärivettä nieluun. Minun pitää päästä pihalle!! En jaksaisi tehdä siellä mitään, mutta ulos olisi päästävä. Puutarhurin dilemma...

HA! Jaksan minä ainakin kameran laukaisinta painaa. (**Pukee paljon vaatetta päälle ja lähtee zoomailemaan**)

Uuuik, mikä tuuli! Ei siellä kestäisi vähissä vaatteissa terveenäkään.

Syreenit alkavat kukkia, ihanaa! Luin juuri toisesta ostamistani brittilehdistä novelisti Frank Ronanin kolumnin syreeneistä, jossa hän vannoo violettina kukkivien vulgaristen nimeen. Ovathan nekin ihastuttavia, mutta minusta ei valkoisen syreenin voittanutta ole. Tämä on yksinkertaisesti KAUNIS. Näistä voisin rakentaa majan, ja asua siellä onnellisena elämäni loppuun saakka.

Saattaisi siinä majassa olla joku osa tätäkin: ihan en ole varma lajikkeesta, mutta 'Andenken an Ludvig Späthiksi' minä olen tätä saamieni kommenttien mukaan puhutellut. Tässä hää nojailee allaan kukkivaan arovuokkoon, jota yritän - enkä näköjään ihan turhaan - saada leviämään pensaan alle. Ajattelen, että näyttäisi somalta, jos syreeni tumman violetteine kukkineen kasvaisi joskus keskeltä arovuokkorengasta, joka kukkisi samaan aikaan herkän valkoisena. Teistä en tiedä, mutta minua ajatus puhuttelee.

Sain kälyltäni eräänä pääsiäisenä perunanarsisseja (joita kyllä äärettömän paljon mielummin kutsun vihkotasetti 'Bridal crowneiksi'; nimi, joka sopii paljon paremmin tuolle suloiselle kukalle) ja työnsin sipulit kukinnan jälkeen maahan. Enpä muistanut, että samassa kohdassa on muitakin narsisseja... Nyt nämä pienoiset kukkivat keskellä isoja keltaisia lajitovereitaan, ja jäävät ikävästi niiden varjoonkin. No, minä löydän ne sieltä joka vuosi, ja tuoksuttelisinkin, jos nenä jotain haistaisi.

  

Pieni on kaunista, osa xxx: ostamassani punaisessa patjarikossa on aika mainio valikoima värejä. Mukaan on rouhaistu jopa pieni pala valkoista! Ei haittaa yhtään, minusta tuo kokonaisuus on tosi soma. Harmi vain, että istutin kasvin noin päin: vasemmalta rikkoa lähestyy valkoisena kukkiva sammalleimu. Pitäisiköhän kääntää koko mätäs :-)

Oikealla oleva kvitteni kukkii nyt ensimmäistä kertaa, ja se on meidän perheessä "iso juttu": olen nimittäin onnistunut kasvattamaan pensaan meidän vanhan kvittenin siemenestä, ja nimesin sen silloin EV:n nimikkopensaaksi.

Tarkistin vanhoista kuvista: siemen on itänyt toukokuussa 2008, joten pensaalla on nyt kolmevuotissynttärit!

Tämä kukkii ihan kvittenin vieressä, ja on vähän niinkuin pohjoisesta lähtöisin olevaa Herra Miestä ajatellen hankittu tunturiunikko. Näitä on kolme, joista tämä on suurin. Halkaisija on ehkä 7 senttiä, joten ei ole mikään valtava...

Pidän kovasti tuon kukan hennonkeltaisesta värisävystä.

Jos EV:lla on japaninruusukvitteninsä ja HM:lla tunturiunikko, ehkä minun pitäisi keksiä itsellenikin jokin "nimikkokasvi". En vain osaa kuvitella, mikä se olisi. Oikeasti se voisi olla vaikka suopursu, onhan se Pohjois-Pohjanmaan maakuntakukka ja minulle muutenkin rakas kasvi, mutta se ei kasva meidän pihalla, ei luonnostaan eikä varmasti, vaikka toisin sitä tänne saavillisen. Pitää jatkaa miettimistä. Tai ehkä jonkun muun pitäisi määritellä se? Hehheh: kvittenin ja unikon vieressä kasvaa heuchera 'Pinot noir'. Olisikohan se sitten minun... :-D Olisi ainakin perhe lähekkäin!

Keijunkukkia voisin kerätä vaikka kuinka. Niitä kyllä jo onkin joitakin erilaisia, mutta nälkä kasvaa syödessä aivan kuten kurjenmiekkojenkin kanssa, ja miksei kuunliljojenkin. Pidän hurjasti lehtiperennoista: lehdet kun ovat se pisimpään esillä oleva osa kasvia. Jos lehdissä on jokin juju, se puhuttelee minua lähes takuuvarmasti. Heucherat ja kuunliljat putoavat tähän kastiin mainiosti, samoin mitkä tahansa hopea-, kelta-, variegata- tai purppuralehtiset, olivatpa perennoja tai vaikka pensaita. Ne tuovat mukavaa elävyyttä yleensä aika tasaisenvihreään perennapenkkiin.

Frosty morn.

Tänään oli ensimmäinen pakkasaamu. Nurmikko oli kuurassa, samoin kasvit. Vaikka se kertoo vääjäämättä siitä, että väritön aika lähestyy, kyllä kuura kuitenkin tuo oman hohdokkuutensa puutarhaan.

Jättipoimulehti on minusta varsin viehättävä kasvi. Ei mikään varsinainen katseenvangitsija, mutta silti sitä on pakko aina pysähtyä katsomaan. Lehden muoto on elegantti, ja pidän kovasti siitä, miten siihen sateella kerääntyy vettä isoiksi helmiksi. Eikä tämä pakkasaamun asukaan ole hullumpi. Aika kiva kirjailu!

Purppuralehtisiä kasveja minulla on paljon. Ne tuovat syvyyttä istutuksiin, ja joskus myös tarvittavaa särmää. Ja ne, jos mitkä, näyttävät kuuraisina erityisen viehkoilta. Tässä esimerkkinä keijunkukka 'Palace purple'.

Vielä meillä kukitaankin. Ainakin tämä verikurjenpolvi yrittää olla niin kesää, niin kesää, että. Kukan väri on tähän aikaan syksystä erilainen kuin kesemmällä. Sävy on nyt paljon violetimpi.

'Brunette'-kimikki on yksi pitkäaikaisista ihastuksistani, ja niitä onkin ollut pihallani jo muutamia vuosia. Silti olen nähnyt sen huikeanvalkoiset kukat vain kerran. Ei ehdi, ei. Se on sääli, sillä purppurainen lehdistö ja se valtavan kirkas valkoisuus kukissa on aika pysäyttävä näky.

Valkoinen kesäpikkusydän, kuten vaaleanpunainen kaverinsakin, ovat minulla vähän mietintälistalla. Pidän kyllä tämän lehtien sävystä, se on kauniin harmaanvihreä, ja poikkeaa suurimmasta osasta muuta lehtimassaa, mutta nuo kukat eivät oikein minua puhuttele. En tiedä, miksi, varsinkin, kun niin moni muu puutarhaihminen vannoo näiden nimiin. Ovathan ne käteviä, kun ne kukkivat niin pitkään, mutta... Ehkä olen vähän kummallinen. En minä pidä keijunmekostakaan, jota taas valtaosa nettituttavistani rakastaa. Olenko vastarannan kiiski? Ehkä olen vastavirtaan uiva lohi.

Maksaruohot ovat myös suosikkikasvejani. Niitä tässä pihassa oli jo valmiiksi melkoinen määrä, erityisesti matalia lajeja. On keltamaksaruohoa, kaukasianmaksaruohoa, kamtsatkanmaksaruohoa, pääskynmaksaruohoa, turkestaninmaksaruohoa... Olen täydentänyt kokoelmaa valkomaksaruoholla, kaukasianmaksaruohon kirjavalehtisellä ja punalehtisellä muodolla, sekä näillä korkeilla törröttäjillä, joita niitäkin on jo aikamoinen määrä. 'Frosty morn' on mielestäni yksi kauneimmista, ja ihan nimensä mukainen.

(Uhhuh. Nyt on pakko lopettaa kaikki sijaistoiminnot ja tarttua imurinvarteen. Että mä inhoan siivoamista! Minusta on raivostuttavaa siivota ennen kuin alan siivota: lattioilla on hirveä määrä kaikkea, ja niiden nostelussa pois imurin ja mopin tieltä menee ikä ja terveys. Tarvitsen isomman kodin ja enemmän säilytystilaa. Lienen tässäkin maailman ainoa tuosta ongelmasta kärsivä ihminen.)

Näkö himmeni.

Ei auta kuin elää vaarallisesti ja kirjoittaa, vaikka ihan tarkasti en saa selvää lopputuloksesta...

Lukulaseista - jep, minulla on sellaiset - irtosi sanka. Aikani sitä teippailtuani kävin optikolla, ja he pystyivät kuin pystyivätkin tilaamaan melkein viisi vuotta vanhoihin kehyksiin uudet sangat maailmalta. Kävi vain niin, että jossakin korjailuinnossani tuikkasin sankoihin myös liimaa kiinnipitimiksi (no ei, ei toiminut) ja nyt sitä liimaa yritetään kaivella pois sieltä saranasta... Eli jouduin jättämään lasit optikkoliikkeeseen. Ja nyt olen kuin sumussa, kun näissä käyttölaseissakaan ei ole lukunäköosuus ihan kohdallaan. Ihan käsikopelolla tässä ei tarvitse edetä, mutta kiusallisesti niska takakenossa kuitenkin. Onneksi kymmensormijärjestelmä on vielä selkärangassa, ettei tarvitse kirjaimiakin etsiä.

Omenoita sen sijaan pitää etsiä, melkein suurennuslasin kanssa. Kun lupasin tehdä omistakin omenoista jotain, en tajunnut, että tänä vuonna suurin osa niistä täyttäisi sopivasti vain vauvan rukkasen. Hirveä homma saada kasaan edes auttavasti sen verran omenoita, että niistä viitsii alkaa tehdä jotakin!

Tänään hellalla porisee ihan perinteinen omenasose, mutta eilen kokeilin taas yhtä uutta reseptiä, ja luojan kiitos, että kokeilin. Tuli aivan jumalaisen hyvää marmeladia (jotakuta saan kiittää taas ohjeesta, ei ole oma):

Lime-omenamarmeladi

1 kg omenoita
3 limettiä
2 dl vettä
500 g ( n. 6 dl) sokeria
2 dl kuivaa valkoviiniä (joko hymyilyttää...?)
2 tl kardemummaa
1 1/2 dl calvadosta (no nyt viimeistään!)

Pese limetit huolellisesti ja raasta kuoren vihreä osa. Purista kuorituista limeteistä mehu. Kuumenna vesi, sokeri, kuoret ja mehu. Anna liemen kiehua 15 minuutin ajan.

Kuori ja paloittele omenat liemeen. Lisää viini, kardemumma ja calvados. Anna kiehua hetken kovalla lämmöllä, jotta omenat soseutuvat ja alkoholi haihtuu. Keitä seosta kasaan ilman kantta, jotta marmeladi hyytyy.

Tee hyytymistesti: ota tilkka seosta lautaselle ja anna hieman jäähtyä. Jos seos menee aavistuksen verran ryppyyn, kun työnnät sitä sormella, marmeladi on valmis.

Tölkitä ja yritä olla syömättä heti kaikkea.

Marmeladi tuoksuu ja maistuu siltä, että kuvittelen itseni heti johonkin englantilaiseen teehuoneeseen. Se on hieman hapanta, mutta kuitenkin makeaa. Sunnuntaiaamun paahtoleiville aivan täydellistä, todellinen onnistumisen elämys. Nyt pitäisi viimeistään alkaa juoda teetä kahvin sijasta. No, ei nyt sentään.

Ilokseni sain onnistumisen elämyksiä eilen myös puutarhassa. Aloitin aika mittavat siirtojuoksutukset, kun sää alkaa vihdoin sitäkin puuhaa suosia. On sopivan viileää, eli jaksan kaivaa, siirtää, kaivaa, siirtää, ja toisaalta kasvit saavat kaipaamaansa vettä myös taivaalta.

Talonkulmapenkki on koko ajan ollut vailla uutta järjestystä. En minä välttämättä ole siihen vieläkään täysin tyytyväinen, mutta muutaman hyvän idean sain silti. Sain toukokuussa taimivaihdossa pampaheinän, joka on koko ajan ollut mielestäni sijoitettuna väärään paikkaan. Nyt löysin sille jos ei täydellisen niin ainakin paremman kohdan kulmapenkin takarivistä, pienen lehtokuusaman ja pihan suurimman syyskimikin välistä. Toivottavasti heinä mahtuu siinä näyttäväksi kasvamaan, en nimittäin tiedä, kuinka leveäksi se kasvaa. Korkeus on ainakin aika huikea: röyhyt keinuvat jossakin 175 sentin korkeudella.

Samaisen lehtokuusaman taakse olen kerännyt kuunliljoja, ja miettinyt, mitä sellaista keksisin pensaan eteen, että kuunliljat näkyisivät, mutta maa peittyisi. Olen pitänyt kuusaman "pikkupuun" näköisenä karsimalla siitä 1/3 alaoksistosta kokonaan pois. Pensas on ihan penkin takareunassa, joten en halunnut sen eteenkään aivan matalaa, jotta kasvit ylipäätään näkyisivät jonnekin. Keksin lopulta yhden mahdollisen ratkaisun. Siirsin aukkoon korallikeijunkukkamättäät. Niiden lehtiruusukkeet pysynevät riittävän matalina, niiden lehdillä ei mielestäni ole aivan valtavaa koristearvoa sinällään, ja kukkiessaan ne erottuvat, mutta eivät silloinkaan peitä hostia - välttämättä - kokonaan näkyvistä. Toivottavasti ensi vuonna näen, miten idea toimii. Kärsimättömänä ihmisenä ensi vuoteen odottelu vain ei oikein ajatuksena miellytä...

Samaan penkkiin sain pyytämättä ja yllättäen muutakin punaisena kukkivaa (tämä on justiin se "rakkauven penkki", josta kirjoitin keväämmällä). Puutarhatuttava halusi luopua kunnonkokoisesta köntsästä meksikonhanhikkia, ja otin tietenkin kasvin kiitollisuudella vastaan, kun kuulin sen kukkivan punaisena. Ajattelin ensin, kun en tiennyt, miltä kukka näyttää, että istutan kasvin Thaimaa-penkkiin pyöräkatoksen puolelle aitaa (Thaimaa-penkissä on tietysti vain sinisiä, punaisia ja valkoisia kukkia). Onneksi kuitenkin olin jotenkin viisas ja googlasin ensin. Jösses, miten ihastuttava karmiininpunainen kukka on tällä hanhikilla! Eikä lehtimuodossakaan ole mitään valittamista, mikä on minulle iso arvo sinänsä. Lehtiähän sitä suurin osa kesästä ihaillaan.

No, yhtä kaikki. Istutinkin uuden aarteeni aika näkyvälle paikalle kulmapenkkiin, jotta saan tulevina vuosina ihailla sitä läheltä aina ohi kulkiessani. Ah, aivan sydämestä huikaisi kohdalleni sattumalta osunut iso onni. Terveisiä vain onnen ja Onnin äidille!

Vielä on monta siirtoa tekemättä, mutta mielessä on silti aivan aavistuksenomainen tunne siitä, että tämä kesä alkaa olla kukkasipuleita vaille paketissa. Sipulihankinnat pyörivät jo tiiviisti mielessä: selaan postimyyntikuvastoja muistilaput pöydällä pyörien (onko tätä myynnissä muillakin, minkäkokoisia paketteja, mihin hintaan...) ja teen listaa haaveista ja "pakkosaadoista". Kun lista on suurinpiirtein valmis, käyn vielä kurkkimassa puutarhamyymälöiden tarjonnan ja teen vasta sitten ostopäätökset. Pitää sitä vähän yrittää taloudellinenkin olla!

Semminkin, jos joudunkin ostamaan kokonaan uudet lukulasit. Se harmittaisi, sillä hankin aivan vasta nyt rikki menneisiin kehyksiin uudet linssit. No, murehdin sitä sitten vasta huomenna, nyt lähden taas siirtopuuhiin.

Vanhakin nyt nuortuu.

Tein pihallemme ensimmäisen ison kukkapenkin jo vuonna yksi ja kaksi, eli ehkä n. 2007 kesällä. Siitä tuli sini-valko-violetti-limenvihreä, erilaisin lehtimuodoin ja purppurakeijunkukin maustettuna. Ajattelin silloin, että se on siinä, ja se saa kasvaa täyteen ihan rauhassa.

HAHA! Tänä keväänä olen tuijottanut sitä tuijottamasta päästyänikin (toki pää kallellaan) ja miettinyt, miksi ihmeessä se vain on niin - tylsä. Puutarhakollegat muistuttivat jo aikaa sitten, että siitä puuttuvat Alanin kolmiot, mutta silloin en osannut lotkauttaa ammattilaisenkaan ajatukselle korvaani.

Nyt korvat ovat niin lotkollaan, että. Jo lähti ensinnäkin tiivistymään koko alue kohti vasenta reunaansa, ja toiseksi sinne rupesi syntymään paikkoja soukille ja korkeille kasveille. Onni onnettomuudessa on yhden virpiangervon innokas kasvu: se työntää pimentoon kolme komeaa kiiltoleimua, jotka välttämättä tarvitsevat uuden sijoituspaikan. Yksi niistä jo lähtikin siniseen penkkiin, ja sai Albomarginata-kuunliljan ja vanhan siperiankurjenmiekan vierelleen. Toiset muuttanevat perässä, jahka saan päätetyksi sen kolon, mihin ne kuuluvat.

Jälleen kerran nostan arvoon arvaamattomaan sen kaikkein tavallisimman heucheran, 'Palace purplen'. On komean kokoinen, varma kasvaja, ja antaa sopivasti maustetta melkein minkä tahansa istutuksen joukkoon. Silti täytyy sanoa, että olisi kiva löytää joku muukin purppuralehtinen varma nakki kuin se, tai joku muu keijunkukka. Yksi kolmesta 'Brunette' -kimikistä penkissä on edelleen hengissä, mutta en oikein usko, että se jäisi paikalleen ypö yksinään. Penkin "focal pointin" paikkaa kun pitää hallussaan 'Festiva maxima' -pioni. Kimikki saattaa hilppaista portinpielen penkkiin neljänneksi, vaikka neljää kappaletta samaa kasvia ei suositellakaan vierekkäin. Pariton määrä pitää olla, ja jostain ihmeen syystä se on kyllä aivan totta.

Kurjenpolvia olen tänä keväänä nähnyt myynnissä oikein tumman purppuralehtisinä, mutta kun ne a) ovat siellä Muhevaisessa, ja b) sielläkin maksoivat maltaita. Eivät siis ole ainakaan vielä mikään todellinen vaihtoehto.

Kiiltoleimun ohella penkkiin on sen sijaan ainakin mielessäni tyrkyllä korkea lehto- tai loistosalvia. Niiden kukat ovat väriltään juuri passelit, ja joissakin on sitä purppuraa varsissa. Lisäksi ne kukkivat pitkään. Vaan niilläkin on hintansa, eikä omat siemenkasvatukset ole vielä tuottaneet mitään, mikä kasvaisi komeasti ylöspäin.

Olen siis pulassa. Elli, heilautatko taikasauvaa? Minä lähden näkemään ratkaisuista unia.

24.5. alkoi sadonkorjuu

Nyin aamulla ensimmäiset raparperinvarret. Komeaa on kasvu, täytyy sanoa. Vaan on sitä lannoitettukin.

Koska olen vähän tällainen suoraviivainen tyyppi enkä hirveästi tykkää näpertää minkään kanssa, hillojen ja marmeladien keittäminen ei ole koskaan ensimmäisenä listalla, kun marjoista tai hedelmistä pitää jotain tehdä. Se purkkien pesu ja kuumentaminen uunissa sekä kansien desinfiointi on aina vähän sellaista... pientä inspiraation tuulahdusta tarvitsevaa hommaa. Tänään ei vielä inspis iskenyt, mutta keittelinpä kuitenkin raparperipuuroa vanhan Kotilieden ohjeen mukaan. Siihen tuli reilusti fariinisokeria ja olisi pitänyt laittaa kuohukermaa maun pyöristäjäksi. Kaapissa ei ollut kermaa, joten laitoin vaahtoutuvaa vaniljakastiketta (kertoo aika tavalla tästä minun suoraviivaisesta kokkailutavastani). No, en tiedä, miltä puuro olisi maistunut kerman kanssa, mutta ainakaan lämpimänä siitä ei tällaisena versiona tullut kovin makoisaa. Raparperin happoisuus tulee kovasti läpi, mutta sen varsinainen maku ei kuitenkaan ole tunnistettavissa. Vanilja ja fariinisokeri jotenkin sekoittavat makua. Pah. Harmittaa, sillä kuvittelin tuon olevan oikeinkin hyvää. Ei tainnut olla samanlaista kuin puutarhaystäväni Anitan tekemä. Pitääkin pyytää hänen reseptinsä.

Kävin puuroa keitellessäni läpi raparperireseptejäni, ja löysin kätevän raparperi-mansikkajuoman ohjeen. Käteväksi sen tekee se, että saan käyttää mehuun pakastimessa vielä olevia viimevuotisia mansikoita. Tästä jatkuu sadonkorjuu heti huomenna, tai miksei tänäänkin. Kas tässä tulee ohje (Mitähän lehteä saan tästäkin reseptistä kiittää? Kiitos vain ja terveisiä, en riistä tekijänoikeuksianne omimalla ohjetta nimiini!):

Raparperi-mansikkajuoma siman tapaan

500 g raparperia
1 litra pakastemansikoita (hurraa!)
150 g sokeria
250 g fariinisokeria
1/4 tl hiivaa (en MUISTA, miloin viimeksi olisin ostanut hiivaa. Minä kun en ole mikään leipoja.)
3 litraa vettä

Kuori ja paloittele raparperit. Kiehauta vesi ja sokeri. Kaada kuuma neste mansikoiden ja raparperin palojen päälle ja anna jäähtyä. Siivilöi juoma ja lisää hiiva. Anna käydä huoneenlämmössä n. 12 tuntia. Pullota ja säilytä kylmässä.

Katastrofin ainekset sen sijaan ovat käsissä, kun en löydä mistään perin helpon ja herkullisen raparperipaistokseni ohjetta. Mikrossa nopeasti valmistuva paistos on ollut yksi meidän perheen aikuisten suosikeista; juniori ei ole oikein vielä päässyt raparperin makuun. Paistos on superherkullista jäätelön tai vaniljakastikkeen kanssa. Mutta missä se ohje on???? Ukkoseni, apua! Google, apua! **Pieni välihyppely hakukoneen uumeniin ja voilá, ohje löytyi!**

Raparperipaistos mikrossa

1/2 litraa raparperipaloja
75 g pehmeää voita tai margariinia
1/2 dl sokeria
1 dl hiivaleipäjauhoja
1 dl kaurahiutaleita
3 rkl siirappia

Pane voideltuun mikronkestävään astiaan raparperinpalat ja puolet sokerista. Sekoita loput sokerista, jauhot ja kaurahiutaleet keskenään. Nypi rasva sekaan. Ripottele seos raparperinpaloille. Valuta siirappi päälle ja kypsennä mikrossa täydellä teholla n. 9 minuuttia. Jos mikrossasi ei ole pyörivää alustaa, kääntele astiaa välillä. Anna tasaantua hetki ja tarjoa vaniljajäätelön tai -kastikkeen kera.


Tein minä puutarhapuuhiakin. Tai en oikeastaan tehnyt, kuvasin vain kasveja. Keijunkukka 'Pinot noir' oli aivan ihanan näköinen, kun osa sen lehdistä oli sateen voimasta kääntynyt alapuoli ylöspäin. Siitä oli pakko saada kuva. Ritarinkannus 'Phantomin' lehti tunki kuvaan, eikä pysynyt poissa, vaikka kuinka sitä siirtelin. En olisi saanut sitä tuosta, ellen olisi katkaissut koko lehteä, joten se sai jäädä...



Koska kamera oli ulkona, otin muutaman muunkin räpsäyksen. Ei mitään varsinaisesti julkaisukelpoista, kunhan napsuttelin itselleni muistiin.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Diamonds are forever.

Ei tullut timantteja äitienpäivälahjaksi.

Minulla kun onkin fiksumpi mies. Toki hän tietää, että en minä timangeistakaan kieltäydy, mutta en minä niitä jaksa jatkuvasti ihastella ja kiillotella, eivätkä ne tuota minulle joka kerta suurta elämystä, kun näen ne (kihla- ja vihkisormusta lukuunottamatta, mutta ne edustavatkin jotakin aivan erityistä).

Fiksu mies kysyy lapsensa äidiltä, että jos jotain kasveja äitienpäiväksi? (On se kuulkaa niin ihana mies!!) Se on naru, josta meikäläistä kannattaa aina nykäistä. Se on varma hymynaru.

Ei haittaa, vaikka timantit ovat ikuisempia kuin puutarhani yksikään elävä. Kasveja minä jaksan kuitenkin päivästä toiseen ihastella, niitä minä tuijottelen ja tulen onnelliseksi yhdestäkin uudesta lehdestä, oksanhaarasta tai kukasta. Niiden katselu ja hoitaminen tuottaa isompia elämyksiä kuin mitkään kohinoorit. Tuskin itse nimijalokivestäkään riemastuisin, vaikka olisin Englannin kuningatar. Buckinghamin palatsin puutarhaan sen sijaan voisin mielelläni lähteä pasteeraamaan, jos sinne kerran nykyään pääsee.

Laitoin siis listalle sekä 'Starfire' -syysleimut että korallikeijunkukat. Rakkauvenpunaista! Sinne 'Anzacien' ja illalla maahan laittamieni 'Sphinx' -liljojen kaveriksi.

Just another day in paradise.

Sinne meni. Suurin osa kevään siemenkylvöjen tuloksista on nyt maassa. En minä jaksanut niitä enää juoksuttaa edestakaisin. Etelänruusuruohot ja ristikit ovat paikoillaan, samoin postimyyntiperennoista päivänliljat. Siirsin yhden maksaruohon, jaoin ruukussa maassa kasvavaa viiruhelpiä toiseenkin isoon ruukkuun ja kaivoin ne takaisin maahan ruukkuineen päivineen, eivätpä leviä ihan minne sattuu. Pikkukurjenmiekkojen paikkaa on vielä pohdittava, joten ne täytyy huomenna ottaa pusseista ja istuttaa väliaikaisesti ruukkuihin.

Mitäs muuta tapahtui...? Hirvittävä määrä patsastelua, mittailua ja arviointiseisontaa pää kallellaan.

Laitoin hiekan ja soran sekoitusta valkoisten punatähkien istutuskuoppiin ja tökkäsin nekin maahan. Tämän ohjeen sain myymälästä, josta kasvit ostin. Vinkki tuli könttäsavimaan omistajalle tarpeeseen. Vasta jälkeenpäin tajusin, että nyt penkissä on vierekkäin punatähkiä, siperiankurjenmiekkaa ja viiruhelpiä. Kaikilla on hyvin kapeat, heinämäiset lehdet. Aikani potkin itseäni nilkkaan huonosta asettelusta, kunnes huomasin, että voin napata kurjenmiekan ylös ja siirtää sen toiselle puolelle penkkiä, jättipoimulehtien taakse. Ne näyttävät paremmilta yhdessä. Paitsi että siinä vieressä taas on päivänlilja... voi räähkä. Onneksi en vielä siirtänyt iiristä. Pitää ottaa vielä yksi mittaustauko. Hmm... jos sinne laittaisikin vielä pari jättipoimulehteä kasvamaan, ja iiriksen nousemaan niiden keskeltä? Vähän niinkuin suihkulähde ja veden kuohut? Voisi olla aika kiva. Ja silloin poimulehti olisi iiriksen ja päivänliljan välissä.

Eilen pähkäilin sitä talonkulmapenkin keskipistettä. Laitoin sen punaisen ajatuksen innoittamana sametinpunaisiksi mainitut 'Anzac'-päivänliljat siihen. Tuumasin, että niiden taakse voisi hankkia kirkkaanpunaisia syysleimuja. 'Starfirea' minulla on toisaalla, ja niiden lehtien purppuransävy sopisi penkkiinkin, mutta ne ovat ehkä vielä liian pieniä jaettaviksi. Siirtäisinkö? Sitä pitää miettiä.

Etummaiseksi pitäisi sitten keksiä jotakin kesä-heinäkuussa kukkivaa punaista. Jaloangervo voisi olla hieno, mutta se kukkii aika lailla yhtä aikaa päivänliljan kanssa. Korallikeijunkukka voisi olla sopiva kukkimisajankohtansa puolesta, mutta ovatkohan sen kukat liian hennot herättääkseen "wau" -efektin? Ehkä eivät, jos niitä on runsaasti. Kukan väri on aika hieno.

Oi voi, taas lähti raha kulumaan.

Maata näkyvissä!

Kun pihanomistaja (kuten minä - toki fifty-sixty Herra Miehen kanssa) on aikansa (esim. kolme vuotta) tehnyt uusia istutusalueita ja sijoittanut niihin mieluisia kasveja, hän yhtäkkiä, yhtenä kauniina kevätpäivänä oivaltaa, että kasveja ei ole ollenkaan tarpeeksi. Penkeissa on maata näkyvissä!!

Pyytämättä ja yllättäen se iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta: paljaan maan paniikki. Ihana paniikki, mutta paniikki yhtä kaikki. Pihanomistaja ylittää kaikki esteet ja hidasteet kuin rusakkko puunsuojaverkot männätalvena, ja shoppaa. Yhtenä päivänä - eilen - hän ostaa ruotsinköynnöskuusamia, jotka sijoittaa kiipeämään pitkin ei-niin-viehättävinä puina pitämiään pylväshaapoja (kasvakoon 'Belgicat' nopeasti ja somistakoon puut, tuoksu tulee toivottavasti kukkien myötä). Toisena päivänä (tänään) mukaan tarttuu ilman järjen häivää hollantilaisia, sisätiloissa kasvatettuja orvokkeja. Pieni olkapäällä istuva ilkiö huutaa siitä korvaan: "Hollantilaisia! Kasvihuoneorvokkeja! Sinne meni sekin raha!" Minä huudan takaisin: "Ihan sama, 11,95 € neljästäkymmenestä orvokista on pilkkahinta. Ei ne mitään palellu, ne on orvokkeja."

Toisena päivänä - tänään - hän kurvaa toiseen puutarhamyymälään ja kiertelee nälkäisen eläimen lailla rullakoita. Tuossa! Saalis! Heucheroita. 'Amethyst mist' ja 'Mint frost'. Melkein yhdeksän euroa kappale? Karsea hinta. Ovat kyllä aika isoja, voisikohan ne jakaa? Ja hän nostaa ruukut kärryyn, tuosta vain, ehkä hieman syyllisyyttä tuntien (kotirouvan tulot ja IIIISOT menot). Hän menee kassalle, edelleen omatunto - istuu toisella olkapäällä; enkeleitä ei ole ollenkaan - kolkuttaen, mutta ihme tapahtuu. Myyjä sanoo: "Nämähän oli niitä 4,90 kasveja, eikö?" Pihanomistaja nyökkää ja sanoo vaisusti, mutta varmasti "Mmm." Ja saa kaksi yhdeksän sentin ruukuissa olevaa kasvia kutakuinkin yhden hinnalla. (Omatunto karjuu suoraa huutoa, mutta pihanomistaja yrittää olla kuulematta.)

95-prosenttisesti onnellisena Pihanomistaja kurvaa kotiin ajettuaan mutkissa varovasti, etteivät kasvit keikahtele takakontissa. Aurinko päätä lämmittäen hän istuttaa ostoksensa portinpielen kukkapenkkiin ja katsoo kättensä jälkiä tyytyväisenä: värikoordinaatio on kohdallaan sitten, kunhan kaikki kasvavat ja kevät etenee. Valkoista, purppuraa, erisävyisiä vihreitä, vaaleanpunaista, lilaa ja sinistä. On siellä ne lapinnauhus 'Desdemonan' oranssinkeltaiset kukatkin, mutta vasta syksyllä. Siihen saakka penkki on pelkkiä viileitä sävyjä. Pim, taikasauvan heilautus ja siinä se on, valmiina.

No, ehkä huomenna.