Kanttausrauta, rakastettuni.

Se on IHANA. Kertakaikkiaan ykköstyökalu (vai kakkonenko se nyt on talikon jälkeen?). Sisälläni piilossa olevaa pilkunviilaajaa ilahduttaa niin äärettömästi, kun istutusalueiden reunat ovat tsup-tsup siistit. Naks vain katkeaa nurmikon vaellus kohti arvokasveja (no on ne mulle arvokkaita!), eikä tarvitse edes paljon ponnistella.

Ponnistelu alkaa vasta sitten, kun pääsen kitkemään voikukkia, rönsyleinikkiä, tulikukkia ja juolavehnää niiden arvoasukkien väleistä. Ennen kuin jotakin asioista ymmärsin, kompostoin iloisesti lauleskellen kaiken pihalta irrotetun, mukaan lukien kaikkien edellä mainittujen juuren- ja varrenpätkät. Kompostointituotoksen levittelin pensaiden alle seuraavana kesänä... ja tänä kesänä kerään sitten juuren- ja varrenpätkistä kasvaneet miljoonat rikkakasvit taas pois. Minulta se ei tekeminen puutarhassa lopu :-) Olen keksinyt ikiliikkujan.

Ei vainkaan. Kyllä minä jo tähän pihanomistajaikään mennessä olen oivaltanut, että rikat menevät roskiin ja ruohotuppaat sinne kompostiin. Kärsin nyt tyhmäninnokkuudestani kertaalleen, mutta toivottavasti en enää toiste. On se sen verran tympeää puuhaa kaivella viisisenttisten voikukkien kolmekymmentäsenttisiä juuria kurjenpolvi-istutusten seasta ja alta. Siinä saa kapeateräinen istutuslapio kyytiä. (Sillä on muuten yllättävän hyvä kaivella juuria.)

Huomiseksi luvattu vesisade (ellei tule lunta tai räntää; voi helevettiläinen tätä kevään pituutta!!) nostanee seuraavan rikkasukupolven esille, joten tuota melkein 10 metrin mittaista penkkiä saanen kaivaa vielä aika monesti tänä kesänä. Vaan on siinä onneksi nätisti kantatut reunat!

Sää uhkaa vapunviettoa.

Kello on vähän yli kaksi iltapäivällä. Lämpömittari näyttää melkein viittätoista astetta, aurinko paistaa pilviverhon takaa ja keli on hyvin, etten sanoisi, viehättävä. MITÄ HELVETTIÄ (pardon my French)?? Kahden tunnin päästä pitäisi olla ystäväperheen luona valmistelemassa vappuaaton ateriaa ja avaamassa ensimmäistä kuohuviiniä, ja ulkona on mahtava sää? Eihän tämän näin pitänyt mennä. Nyt pitäisi myrskytä ja tuulla ja sataa tulta ja tulikiviä (tai ei kiitos sentään, Islanti, pitäkää oma vähä maaperänne ihan siellä itsellänne), jotta vapunvietto ei menisi tyystin pilalle. Jos keli on näin hyvä, minä en halua viettää vappua. Minä haluan olla pihalla!!

Pitkää itämisaikaa tarvitsevat kesäkukat voisi kylvää jo ulos. Penkkien kanttaukset pitäisi siistiä, rikkaruohot kitkeä, tutkia talvitappiot, jotka kai viimeistään nyt alkavat näkyä, tai siis ei-näkyä (minullako muka joku kasvi kuolisi, höpsis). Paljas maa houkuttaa seireenin lailla: "Tähän kohtaan mahtuisi hyvin uusia kasveja, etkö hakisi jostakin puutarhakaupasta muutaman ihanuuden...?"

No, ehkä minä kestän vapunvieton kauniissakin säässä. Pääsen kuitenkin rakkaan ystäväni ja hänen perheensä seuraan, aloittamaan grillauskauden, syömään paaaaaljon muutakin, juomaankin jotain ja pukeutumaan muuhun kuin virttyneeseen verkkaripukuun, vetämään päähän ihan toisenlaisen lippiksen kuin normaalisti. Äh. Kynnenalusetkin pitää yrittää jollakin konstilla puhdistaa (vai vetäisikö vain tummaa kynsilakkaa päälle...?). Tulossa on kaikesta huolimatta varsin siedettävä vappuaatto :-)

Ja onhan aina huominen.

Maata näkyvissä!

Kun pihanomistaja (kuten minä - toki fifty-sixty Herra Miehen kanssa) on aikansa (esim. kolme vuotta) tehnyt uusia istutusalueita ja sijoittanut niihin mieluisia kasveja, hän yhtäkkiä, yhtenä kauniina kevätpäivänä oivaltaa, että kasveja ei ole ollenkaan tarpeeksi. Penkeissa on maata näkyvissä!!

Pyytämättä ja yllättäen se iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta: paljaan maan paniikki. Ihana paniikki, mutta paniikki yhtä kaikki. Pihanomistaja ylittää kaikki esteet ja hidasteet kuin rusakkko puunsuojaverkot männätalvena, ja shoppaa. Yhtenä päivänä - eilen - hän ostaa ruotsinköynnöskuusamia, jotka sijoittaa kiipeämään pitkin ei-niin-viehättävinä puina pitämiään pylväshaapoja (kasvakoon 'Belgicat' nopeasti ja somistakoon puut, tuoksu tulee toivottavasti kukkien myötä). Toisena päivänä (tänään) mukaan tarttuu ilman järjen häivää hollantilaisia, sisätiloissa kasvatettuja orvokkeja. Pieni olkapäällä istuva ilkiö huutaa siitä korvaan: "Hollantilaisia! Kasvihuoneorvokkeja! Sinne meni sekin raha!" Minä huudan takaisin: "Ihan sama, 11,95 € neljästäkymmenestä orvokista on pilkkahinta. Ei ne mitään palellu, ne on orvokkeja."

Toisena päivänä - tänään - hän kurvaa toiseen puutarhamyymälään ja kiertelee nälkäisen eläimen lailla rullakoita. Tuossa! Saalis! Heucheroita. 'Amethyst mist' ja 'Mint frost'. Melkein yhdeksän euroa kappale? Karsea hinta. Ovat kyllä aika isoja, voisikohan ne jakaa? Ja hän nostaa ruukut kärryyn, tuosta vain, ehkä hieman syyllisyyttä tuntien (kotirouvan tulot ja IIIISOT menot). Hän menee kassalle, edelleen omatunto - istuu toisella olkapäällä; enkeleitä ei ole ollenkaan - kolkuttaen, mutta ihme tapahtuu. Myyjä sanoo: "Nämähän oli niitä 4,90 kasveja, eikö?" Pihanomistaja nyökkää ja sanoo vaisusti, mutta varmasti "Mmm." Ja saa kaksi yhdeksän sentin ruukuissa olevaa kasvia kutakuinkin yhden hinnalla. (Omatunto karjuu suoraa huutoa, mutta pihanomistaja yrittää olla kuulematta.)

95-prosenttisesti onnellisena Pihanomistaja kurvaa kotiin ajettuaan mutkissa varovasti, etteivät kasvit keikahtele takakontissa. Aurinko päätä lämmittäen hän istuttaa ostoksensa portinpielen kukkapenkkiin ja katsoo kättensä jälkiä tyytyväisenä: värikoordinaatio on kohdallaan sitten, kunhan kaikki kasvavat ja kevät etenee. Valkoista, purppuraa, erisävyisiä vihreitä, vaaleanpunaista, lilaa ja sinistä. On siellä ne lapinnauhus 'Desdemonan' oranssinkeltaiset kukatkin, mutta vasta syksyllä. Siihen saakka penkki on pelkkiä viileitä sävyjä. Pim, taikasauvan heilautus ja siinä se on, valmiina.

No, ehkä huomenna.