Puutarhaan vaikka otsanahkaa rypistämällä.

Tämä blogihan on hyvä keksintö: pystyin löytämään kirjallisen todisteen siitä, että olin viime vuonna lähes päivälleen tähän samaan aikaan flunssassa / poskiontelontulehduksessa. Muistuttakaa minua ensi toukokuun puolivälissä, että alan tankata c-vitamiinia ja kaikkea muuta ennaltaehkäisevää hyvissä ajoin. Sairastaminen on kertakaikkiaan inhaa >-<

On tosi eppää (paikallisten 5-6-vuotiaiden lanseeraama termi), että kelit ovat mojovaa viimaa lukuunottamatta kuin luodut puutarhassa puuhailuun, pihalla on vaikka mitä katseltavaakin, ja minä kaatelen suolavettä sieraimiin ja inkiväärivettä nieluun. Minun pitää päästä pihalle!! En jaksaisi tehdä siellä mitään, mutta ulos olisi päästävä. Puutarhurin dilemma...

HA! Jaksan minä ainakin kameran laukaisinta painaa. (**Pukee paljon vaatetta päälle ja lähtee zoomailemaan**)

Uuuik, mikä tuuli! Ei siellä kestäisi vähissä vaatteissa terveenäkään.

Syreenit alkavat kukkia, ihanaa! Luin juuri toisesta ostamistani brittilehdistä novelisti Frank Ronanin kolumnin syreeneistä, jossa hän vannoo violettina kukkivien vulgaristen nimeen. Ovathan nekin ihastuttavia, mutta minusta ei valkoisen syreenin voittanutta ole. Tämä on yksinkertaisesti KAUNIS. Näistä voisin rakentaa majan, ja asua siellä onnellisena elämäni loppuun saakka.

Saattaisi siinä majassa olla joku osa tätäkin: ihan en ole varma lajikkeesta, mutta 'Andenken an Ludvig Späthiksi' minä olen tätä saamieni kommenttien mukaan puhutellut. Tässä hää nojailee allaan kukkivaan arovuokkoon, jota yritän - enkä näköjään ihan turhaan - saada leviämään pensaan alle. Ajattelen, että näyttäisi somalta, jos syreeni tumman violetteine kukkineen kasvaisi joskus keskeltä arovuokkorengasta, joka kukkisi samaan aikaan herkän valkoisena. Teistä en tiedä, mutta minua ajatus puhuttelee.

Sain kälyltäni eräänä pääsiäisenä perunanarsisseja (joita kyllä äärettömän paljon mielummin kutsun vihkotasetti 'Bridal crowneiksi'; nimi, joka sopii paljon paremmin tuolle suloiselle kukalle) ja työnsin sipulit kukinnan jälkeen maahan. Enpä muistanut, että samassa kohdassa on muitakin narsisseja... Nyt nämä pienoiset kukkivat keskellä isoja keltaisia lajitovereitaan, ja jäävät ikävästi niiden varjoonkin. No, minä löydän ne sieltä joka vuosi, ja tuoksuttelisinkin, jos nenä jotain haistaisi.

  

Pieni on kaunista, osa xxx: ostamassani punaisessa patjarikossa on aika mainio valikoima värejä. Mukaan on rouhaistu jopa pieni pala valkoista! Ei haittaa yhtään, minusta tuo kokonaisuus on tosi soma. Harmi vain, että istutin kasvin noin päin: vasemmalta rikkoa lähestyy valkoisena kukkiva sammalleimu. Pitäisiköhän kääntää koko mätäs :-)

Oikealla oleva kvitteni kukkii nyt ensimmäistä kertaa, ja se on meidän perheessä "iso juttu": olen nimittäin onnistunut kasvattamaan pensaan meidän vanhan kvittenin siemenestä, ja nimesin sen silloin EV:n nimikkopensaaksi.

Tarkistin vanhoista kuvista: siemen on itänyt toukokuussa 2008, joten pensaalla on nyt kolmevuotissynttärit!

Tämä kukkii ihan kvittenin vieressä, ja on vähän niinkuin pohjoisesta lähtöisin olevaa Herra Miestä ajatellen hankittu tunturiunikko. Näitä on kolme, joista tämä on suurin. Halkaisija on ehkä 7 senttiä, joten ei ole mikään valtava...

Pidän kovasti tuon kukan hennonkeltaisesta värisävystä.

Jos EV:lla on japaninruusukvitteninsä ja HM:lla tunturiunikko, ehkä minun pitäisi keksiä itsellenikin jokin "nimikkokasvi". En vain osaa kuvitella, mikä se olisi. Oikeasti se voisi olla vaikka suopursu, onhan se Pohjois-Pohjanmaan maakuntakukka ja minulle muutenkin rakas kasvi, mutta se ei kasva meidän pihalla, ei luonnostaan eikä varmasti, vaikka toisin sitä tänne saavillisen. Pitää jatkaa miettimistä. Tai ehkä jonkun muun pitäisi määritellä se? Hehheh: kvittenin ja unikon vieressä kasvaa heuchera 'Pinot noir'. Olisikohan se sitten minun... :-D Olisi ainakin perhe lähekkäin!

Keijunkukkia voisin kerätä vaikka kuinka. Niitä kyllä jo onkin joitakin erilaisia, mutta nälkä kasvaa syödessä aivan kuten kurjenmiekkojenkin kanssa, ja miksei kuunliljojenkin. Pidän hurjasti lehtiperennoista: lehdet kun ovat se pisimpään esillä oleva osa kasvia. Jos lehdissä on jokin juju, se puhuttelee minua lähes takuuvarmasti. Heucherat ja kuunliljat putoavat tähän kastiin mainiosti, samoin mitkä tahansa hopea-, kelta-, variegata- tai purppuralehtiset, olivatpa perennoja tai vaikka pensaita. Ne tuovat mukavaa elävyyttä yleensä aika tasaisenvihreään perennapenkkiin.

Missä on paniikkinappula, missä on paniikkinappula??

Painakaa, joku, painakaa äkkiä!! Kesälomamatka alkaa maanantaina ja minulla on yhä enemmän istutettavaa. Puutarhatuttava toi - sovitun lisäksi - viisi muutakin purkkia, entisiä on istuttamatta kesäkuun alusta alkaen ja ostokasvitkin (aivan, miksi ihmeessä minulla on myös ostokasveja, jos nurkat ovat jo entuudestaan täynnä saatuja? Samaa minäkin kysyisin, jos olisin joku muu kuin minä.) ovat vielä purkeissaan eri puolilla pihaa. Ai miksi eri puolilla? Koska tietenkään niillä ei ole valmiiksi mietittyjä kohtia kukkapenkeissä. (Varjele, että sitä on tyhmä! Älkää ikinä, ikinä, ikinä ostako tai ottako vastaan kasveja, jos teillä ei ole niille valmista paikkaa.)

Kello on yli 21, ulkona on mittarin mukaan yli 23 astetta lämmintä eikä pieninkään tuulenviri helpota epätoivoisen puutarhaharrastelijan hikistä urakkaa.

Puutarhatuttavan suosituksesta sorruin ostamaan kolme syysvuokkoa. Ihanat lehdet. Kuulemma vaaleanpunainen / purppura, kaunis kukka. Leviää juuristonsa avulla, tarvitsee kasvurauhan (hitto!) ja talvisuojauksen (hitto!). Miten minä ne voin istuttaa, kun en tiedä vielä varmasti niiden paikkaa?

Komeamaksaruoho 'Matronat' sain sentään paikoilleen, mutta niiden edessä oleva siperiankurjenmiekka pitää siirtää. En siirrä nyt. Päivänlilja 'Catherine Woodburyille' kaivoin paikan aidan viereen, ja kiskoin hopeahärkkiä alta pois (ihana, mutta viheliäinen kasvi; leviää ja kasvaa, enkä mitenkään raaski heittää kompostiin, vaikka hyvinkin pitkälti pitäisi.).

Sitten olisi italiankelloa, amurinängelmä, tummakurjenpolvea, salviaa, kiurunkannusta... EIIIIIIIIIII!!!!