Puutarhaan vaikka otsanahkaa rypistämällä.

Tämä blogihan on hyvä keksintö: pystyin löytämään kirjallisen todisteen siitä, että olin viime vuonna lähes päivälleen tähän samaan aikaan flunssassa / poskiontelontulehduksessa. Muistuttakaa minua ensi toukokuun puolivälissä, että alan tankata c-vitamiinia ja kaikkea muuta ennaltaehkäisevää hyvissä ajoin. Sairastaminen on kertakaikkiaan inhaa >-<

On tosi eppää (paikallisten 5-6-vuotiaiden lanseeraama termi), että kelit ovat mojovaa viimaa lukuunottamatta kuin luodut puutarhassa puuhailuun, pihalla on vaikka mitä katseltavaakin, ja minä kaatelen suolavettä sieraimiin ja inkiväärivettä nieluun. Minun pitää päästä pihalle!! En jaksaisi tehdä siellä mitään, mutta ulos olisi päästävä. Puutarhurin dilemma...

HA! Jaksan minä ainakin kameran laukaisinta painaa. (**Pukee paljon vaatetta päälle ja lähtee zoomailemaan**)

Uuuik, mikä tuuli! Ei siellä kestäisi vähissä vaatteissa terveenäkään.

Syreenit alkavat kukkia, ihanaa! Luin juuri toisesta ostamistani brittilehdistä novelisti Frank Ronanin kolumnin syreeneistä, jossa hän vannoo violettina kukkivien vulgaristen nimeen. Ovathan nekin ihastuttavia, mutta minusta ei valkoisen syreenin voittanutta ole. Tämä on yksinkertaisesti KAUNIS. Näistä voisin rakentaa majan, ja asua siellä onnellisena elämäni loppuun saakka.

Saattaisi siinä majassa olla joku osa tätäkin: ihan en ole varma lajikkeesta, mutta 'Andenken an Ludvig Späthiksi' minä olen tätä saamieni kommenttien mukaan puhutellut. Tässä hää nojailee allaan kukkivaan arovuokkoon, jota yritän - enkä näköjään ihan turhaan - saada leviämään pensaan alle. Ajattelen, että näyttäisi somalta, jos syreeni tumman violetteine kukkineen kasvaisi joskus keskeltä arovuokkorengasta, joka kukkisi samaan aikaan herkän valkoisena. Teistä en tiedä, mutta minua ajatus puhuttelee.

Sain kälyltäni eräänä pääsiäisenä perunanarsisseja (joita kyllä äärettömän paljon mielummin kutsun vihkotasetti 'Bridal crowneiksi'; nimi, joka sopii paljon paremmin tuolle suloiselle kukalle) ja työnsin sipulit kukinnan jälkeen maahan. Enpä muistanut, että samassa kohdassa on muitakin narsisseja... Nyt nämä pienoiset kukkivat keskellä isoja keltaisia lajitovereitaan, ja jäävät ikävästi niiden varjoonkin. No, minä löydän ne sieltä joka vuosi, ja tuoksuttelisinkin, jos nenä jotain haistaisi.

  

Pieni on kaunista, osa xxx: ostamassani punaisessa patjarikossa on aika mainio valikoima värejä. Mukaan on rouhaistu jopa pieni pala valkoista! Ei haittaa yhtään, minusta tuo kokonaisuus on tosi soma. Harmi vain, että istutin kasvin noin päin: vasemmalta rikkoa lähestyy valkoisena kukkiva sammalleimu. Pitäisiköhän kääntää koko mätäs :-)

Oikealla oleva kvitteni kukkii nyt ensimmäistä kertaa, ja se on meidän perheessä "iso juttu": olen nimittäin onnistunut kasvattamaan pensaan meidän vanhan kvittenin siemenestä, ja nimesin sen silloin EV:n nimikkopensaaksi.

Tarkistin vanhoista kuvista: siemen on itänyt toukokuussa 2008, joten pensaalla on nyt kolmevuotissynttärit!

Tämä kukkii ihan kvittenin vieressä, ja on vähän niinkuin pohjoisesta lähtöisin olevaa Herra Miestä ajatellen hankittu tunturiunikko. Näitä on kolme, joista tämä on suurin. Halkaisija on ehkä 7 senttiä, joten ei ole mikään valtava...

Pidän kovasti tuon kukan hennonkeltaisesta värisävystä.

Jos EV:lla on japaninruusukvitteninsä ja HM:lla tunturiunikko, ehkä minun pitäisi keksiä itsellenikin jokin "nimikkokasvi". En vain osaa kuvitella, mikä se olisi. Oikeasti se voisi olla vaikka suopursu, onhan se Pohjois-Pohjanmaan maakuntakukka ja minulle muutenkin rakas kasvi, mutta se ei kasva meidän pihalla, ei luonnostaan eikä varmasti, vaikka toisin sitä tänne saavillisen. Pitää jatkaa miettimistä. Tai ehkä jonkun muun pitäisi määritellä se? Hehheh: kvittenin ja unikon vieressä kasvaa heuchera 'Pinot noir'. Olisikohan se sitten minun... :-D Olisi ainakin perhe lähekkäin!

Keijunkukkia voisin kerätä vaikka kuinka. Niitä kyllä jo onkin joitakin erilaisia, mutta nälkä kasvaa syödessä aivan kuten kurjenmiekkojenkin kanssa, ja miksei kuunliljojenkin. Pidän hurjasti lehtiperennoista: lehdet kun ovat se pisimpään esillä oleva osa kasvia. Jos lehdissä on jokin juju, se puhuttelee minua lähes takuuvarmasti. Heucherat ja kuunliljat putoavat tähän kastiin mainiosti, samoin mitkä tahansa hopea-, kelta-, variegata- tai purppuralehtiset, olivatpa perennoja tai vaikka pensaita. Ne tuovat mukavaa elävyyttä yleensä aika tasaisenvihreään perennapenkkiin.

Kynsin ja hampain kohti kevättä.

Tämä elämä on yhtä metropoleissa sukkulointia: viikko sitten Tukholmassa ja tänään Helsingissä! Lontoo, kahden kuukauden päästä nähdään (kun nyt sitten jätän ne Häät väliin).

Kyllähän sinne oli mentävä, Kaisaniemen kasvitieteelliseen puutarhaan. Siellä oli kevät esillä. Ihana pieni tulppaaninäyttely, sivuosissa moni muu sipulikukka.



Yleiskuva näyttelyn pääpöydästä.

 Kiertelin yhtä pientä tilaa vaikka kuinka kauan vain siitä ilosta, että näin jotain värikästä ja kukkivaa. Monenkaan kuvaamani kasvin lajike ei jäänyt mieleen, mutta enpä minä tieteellistä reissua ollut tekemässäkään, vaan ihan vain nauttimassa. Alla muutama makupala tältä päivältä. Kaikki kuvat voi klikata suuremmaksi.


Tulppaani vuodelta 1760: Rembrant-tulppaaneihin kuuluva 'Silver standard '







Duc van Tol primrose





Nämä olivat aivan ihania: hentoja, herkkiä, kevättä hehkuvia.

Tulppaanien täydentäjänä oli myös historiallisia narsisseja, sekä muita ihastuttavia kevätkukkijoita.

Saavuttamaton rakkaus!



Magnolian suloisia nuppuja.



Toisaalla kasvihuoneissa oli apostolinmiekkakin tehnyt yhden kukan.

Ja ainakin minulle erikoisempi pelargoni. Tällä oli erityisen kaunis lehdistön väri myös.

Sipulikukkaihanuuden tarjosi muuten Villi Niitty -nettikauppa, josta saa näköjään tilata sekä kasveja että muuta puutarhakivaa.

Käyköhän kenellekään muulle näin?

Ostin, tilasin ja sain kukkasipuleita. Ostosipulit valitsin vain yhteen paikkaan, ja laitoin ne maahan hyvässä järjestyksessä (jopa suunnittelin niiden paikat värin ja korkeuden mukaan). Oli ilo huomata, että jokaisessa pussissa oli mukana tulppaanin kuvalla varustettu merkkauslappu. Ettei tule tehtyä kaivauksia väärästä kohdasta, jos joskus tuohon alla olevaan pieneen istutusalueeseen on tarvista kajota. Olen kuitenkin aika tyytyväinen olemassaoleviin kasvivalintoihin. Tiarellan vasemmalle puolelle olen vielä saanut ripsialpin, johon toivon mukaan tuossa paikassa tulee punertavat lehdet.











Tuosta pitäisi keväällä sitten kasvaa punavioletteja ja valkoisia tulppaaneja, niitä, joista kerroin aiemmin.

Lisäsipulit tilasin turkulaisesta puutarhamyymälästä. En tiedä, miksi ne juuri piti tilata ja maksaa postimaksut, kun samoja sipuleita olisi takuulla saanut ilman postimaksua lähimyymälöistäkin. Kai se on sen puutarhajoulun tuntu, kun paketti saapuu ja sen saa avata. Hm. Ehkä ensi syksynä osaan tehdä hintavertailuja vieläkin järkevämmin, nyt vertailin vain postimyyntikuvastojen hintoja.

Sieltä tuli joka tapauksessa hyväkuntoista ja isosipulista tavaraa. Thalia-narsisseja ja tulpsuja. Nekin joko vaaleanpunaiseen tai punaviolettiin sävytettyinä, elleivät olleet valkoisia. Olin mielessäni päättänyt niidenkin paikat valmiiksi, mutta niin minä vaan taas harrikirvesniemeilin (suuttuisikohan Harri itse, jos tietäisi, että hänen pää kallellaan -hiihtämisestään on tullut minulle puutarhailutermi? Toivottavasti ei...) pihalla pussukat kädessä ja ihmettelin.

Ensinnäkin totesin, että 90 sipulia on aivan liian vähän. Ne näyttävät kukkiessaan lopulta todennäköisesti ihan hassuilta, pompahtaessaan esiin jostakin ihmeellisestä kohdasta, kun muu kukkapenkki vielä uinuu ruususen unta tai on korkeintaan kymmensenttisellä kasvulla. Olisi pitänyt ostaa vielä enemmän.

Toisekseen totesin, että niitä on ihan liikaa. On nimittäin melkoinen urakka kaivaa ne kaikki maahan, perennojen juuria varoen ja silti tähdäten riittävän syvälle, jotta ne eivät palellu. Neljä tuntia minulla meni, kun laitoin nuo ja ne viisikymmentä laukansipulia paikoilleen. Toki siihen harrikirvesniemeilyynkin kului aikaa, ja tein myös muita hommia, kuten pesin niistä varjohiipoista mullat pois (hahhaa, siellä oli kuin olikin pari pientä kotiloa purkinpohjaan kääriytyneenä. Good riddance! Viemäriin vaan.) ja istutin ne koristeomenapuun lähettyville, ja kitkin ihmeellisesti penkkeihin ilmestyneitä rikkaruohoja 8-o

Näissä sipuleissa ei sitten ollut yhdessäkään pussissa merkkauslappua. Koska arvelin muistavani kaikkien paikat ja koska totesin, etten takuulla muista, sijoitin kuvalla varustetun pussin siihen kohtaan, mihin sisällön istutin, ja otin siitä valokuvan. Ihan oma ex tempore -keksintö, mutta olin salaa vähän ylpeä siitä.

Siellä ne siis kaikki kasvustaan haaveilevat, mullan uumenissa. Enkä aio ostaa lisää. Paitsi korkeintaan niitä pikkusipuleita (kurjenmiekkoja, lumikelloja tai vastaavia), jotka voi peukalolla painauttaa maahan ilman mittavia kaivuutöitä. Oi, niitä voisikin kyllä vielä...

Joka kerta, kun sipulikukkakausi alkaa, päätän ihan varmasti, etten osta niitä ollenkaan. Sitten kuitenkin ostan. Ensin suunnittelen paikat ja värit, ja teen sen jälkeen ostokset. Sitten kuitenkin emmin paikkojen kanssa, ja saatan laittaa ne ihan muualle kuin suunnittelin. Ja harmittelen niitä tyhjiksi jääneitä, alkuperäisiä kohtia. Odotan innolla sipulien saapumista (kun tilaan ne postimyynnistä sen sijaan, että hakisin ne kaupasta) ja sitten tuijotan niitä kauhuissani: nuo pitäisi kaikki kaivaa maahan! Uupuneena konttaan istutusoperaation jälkeen sisälle ja päätän, että se sai sitten tältä syksyltä olla siinä. Ja sitten mietin, mitä ihan pientä voisin kuitenkin vielä ostaa.

Älytöntä. Ja silti niin ihanaa...

Kauhea vauhti päällä!

Tämän viikon helle on sekä hellinyt että kärventänyt (hihaton toppi vaihtui loppuviikolla aika sutjakasti Kotipuutarha-lehden vihreään t-paitaan), mutta ennen kaikkea se on saanut kasvit hullaantumaan. Joka puolelta pukkaa kukkaa.

Helmililjat ovat jo menossa, narsissit ja tasetit kukkivat. Heuchera 'Mint frost' tekee kokoonsa nähden huikean pitkiä kukkavarsia. Äsken huomasin, että yksi valkoisista punatähkistä on kasvattamassa kukkavartta.

Rusokirsikka kukki jo. Punavihma sen alla aloittaa ihan tuossa tuokiossa. Sammalleimuissa on reilusti kukkia, rönsyleimustakin löysin yhden auenneen nupun. Lapsukaisosastolla koreatörmäkukissa, toisessa heidinkukista ja arovuokossa on nuppu(ja). Se hopeatäpläpeippi, jonka tumman vihreässä lehdessä on hopeinen raita, kukkii aivan raivoisasti. Kokonaan hopealehtinen kaverinsa on aivan myöhässä, siinä on juuri ja juuri ehkä havaittavissa nuppusia.

Virpiangervot räpsähtävät auki ihan kohtsiltään, samoin tuoksumatarat niiden alla ja vierellä. Vuorenkilvet, kevätkaihonkukat ja tarhakylmänkukat ovat kukkineet jo hyvän aikaa; toivottavasti jaksavat vielä hetkisen!

Sekä 'Nelly Moserissa' että 'Westerplattessa' on nuput. Nuput! Kärhöissä! Toukokuussa! Hei haloo. Nyt jonkun pitäisi vähän jarruttaa vauhtia. (Heh, pitää vähän varoa, mitä toivoo. Kolmas kärhö, 'Madame le Coultre' on tainnut tehdä juuri sen. Ei näy, ei kuulu. Pelkään pahoin, että Madame on jarruttaessaan jopa kokenut äkkipyssäyksen ja nitkahtanut hengiltä. Ja se oli kukkiessaan niin kaunis!)

Ihanaiset omenapuut saavat sen sijaan kukkia ihan niin paljon kuin haluavat, ja minä toivottavasti saan nuuhkia niiden suloisen makeaa tuoksua nenä kiinni oksassa (pömmiäiset, pidättehän ääntä kukissa pyöriessänne, ettei tule kollisiota, kiitos. Teidän pölytysoikeutenne voittaisi kuitenkin.). Suomessa olisi kyllä syytä pitää omenankukkajuhlat Japanin kirsikankukkajuhlien tapaan. On se niin huikea näky, kun puut ovat valkoisenaan.

Oma vauhti hiipuu hiipumistaan helteissä. Täällä siis on oikeasti ollut helle. Kitkin pahasti rikkaruohottuneen mansikkamaamme männäpäivänä, sinä, jolloin oli kaikkein kuuminta ja tuuli kaikkein vähiten. Voi että oli mukavaa :-/ Tai miten sen nyt sanoisi... se oli oikeasti ainakin aika palkitsevaa, vähän niinkuin se ikkunoiden pesu. Lopputulos on himppasen erilainen kuin lähtötilanne. Nyt meillä on 24 mansikkaa eikä yhtään näkyvää rikkaruohoa. Ennen saattoi aavistaa, että tuossa ryteikössä kasvaa myös namimarjoja (eli epähedelmiä).

Ei niin hyvää, ettei jotain huonoakin. Nyt täytyy keksiä kate tuppaiden alle, etteivät sadekelit sotke marjoja aivan mutaisiksi. Milläs katat? Mansikkakangas on järkyttävän rumaa, varsinkin meidän harvaan istutetussa penkissä, olkea ei ole ihan lähettyvillä, ainakaan ilmaiseksi. Sanomalehteä ja haketta / sahanpurua / lastua? Kuorikate maksaa maltaita suhteessa tarpeeseen. Ärk. Sääkin on "sopivasti" huononemassa.

Mitäs vielä? Haahuilua ja seisoskelua pää kenossa. Siementaimien istutusta / uudelleenruukutusta. Kaikkea sellaista, mihin ei tarvita oikean jalan pikkuvarvasta (kuuden tunnin konttailu mansikkapenkissä ei tehnyt sille kovin hyvää. Luulin, että konttaamiseen ei tarvita varvasta, mutta niinpä vain tarvittiin, tai ainakin sitä oli hiivatin hankalaa asetella ei-kivuliaaseen asentoon.). Vettä on kulunut litrakaupalla, ja kaikki on tullut hikenä ulos. Voisiko lämpö sulattaa läskitkin, kiitos?

Huomiseksi on luvattu sadekuuroja. En voi olla hirveän pahoillani. Istutukset huutavat vettä, jota minä nihilisti en niille anna (paitsi juuri istutetuille), paljas savimaa kovettuu kiveksi, maailma peittyy keltaiseen siitepölyyn, jota ei huomaa ennen kuin vahingossa, puolihuolimattomasti, pyyhkäisee keittiön tason pintaa avoimen ikkunan edessä tai ajaa autolla vastavaloon.

Veden annosta puheenollen: lumisadepäivänä ostamastani kolmesta valkokukkaisesta siperiankurjenmiekasta sekin, joka oli käytännössä pelkät hyvät juuret, on alkanut kasvaa. Hurraa!!! Nyt kun saadaan vielä viides 'Pandora´s box' nostamaan lehdet maanpinnalle, kaikki on niin hyvin kuin tämän kevään töissä ja hankinnoissa voi olla.

Talvitappioita yritän olla ajattelematta kovin paljon, ja toivon - taikasauva, heilahdathan - että kärhö, särkynytsydän, kaksi syyskimikkiä ja ne surkeat pienet heucherat elpyvät elävien kirjoihin.

Ehkä ne nousevat pinnalle huomenna.