Puutarhuria ei pidättele enää mikään.

No niin. Tänään oli sitten taas ihan sellainen normisää: vaikka aurinko paistoi, tuuli kävi luoteesta niin voimakkaana, että ei ilman pipoa ulkona pärjännyt. Mutta ulkona olin!

Enimmäkseen tein lähempää tuttavuutta kukkapenkkien kanssa. Kyllä sieltä kovaa vauhtia jo tullaan! Vähän kun enimpiä haavanlehtiä haravoi päältä pois (ja lennättää ne kuivat lehdet sitten puuskaisen tuulen mukana naapureiden puolelle... hups!), alta paljastuu vaikka mitä! Jos en ihan väärin anna itseni uskoa, portinpielen penkistä nousevat mm. molemmat pionit. Muistin, että niitä on siinä kaksi, mutta en kuollaksenikaan ennen juuri tätä hetkeä muistanut, miksi. Toisen tiedän saaneeni eräältä tuttavarouvalta - kaivettuna rouvan puolison toimesta aika roimakkaasti ylös heidän pihaltaan - mutta toisesta ei ollut mitään hajua. Nyt muistan pelastaneeni 'Karl Rosenfieldin' jostakin poistohyllystä viime vuonna, ja jopa kirjoittaneeni siitä tänne. Karl ja kaverinsa tekevät kuitenkin siis nyt tuloaan tulitikun vahvuisin ja pituisin aluin. Hurraa!!

Kutakuinkin kaikki muukin näyttäisi jo sieltä nouseskelevan. Jopa yksi ihan mini-mini ritarinkannuksen taimi, jonka hätäpäissäni penkkiin lykkäsin. Ainoat, joista ei vielä näy minkäänlaista elonmerkkiä, ovat valkoiset punatähkät, tai siis valkotähkät. Tiesin ne herkiksi, joten jos nousevat, se on kyllä iloinen yllätys.

Nämä portinpielessä jo kuitenkin kukkivat: ihanat kevätkurjenmiekat, sekä ujoista ujoimmat, kerratut lumikellot, joita pitää hellästi sormella kohottaa leuan alta, jotta kukkasesta saa kuvan.

Kun kuvasin kurjenmmiekkoja, löysin ne kääpiötulppaanitkin, joiden istutuspaikasta minulla ei ollut muistikuvaa... tuossahan ne!

 

Ritarinkannus on niin mehevän vihreä, että sitä tekisi mieli haukata! Ja kallionauhuksen aluista saisi sitten sen lihaisamman osan ateriaan. Ainakin minusta :-)

Tuosta on hyvää vauhtia nousemassa 'Festiva maxima'. Se onkin pisimmällä pioneista. Totesin pihalla kulkiessani, että kaikki pionit taitavat olla hengissä, myös se yksilehtisenä taimena pihaan viime kesänä saapunut turkinpioni, jonka luulin heittäneen henkensä, kun lahjasta riemastuneena istuttaa töräytin sen suoraan maahan tajuamatta, että Häntä olisi ollut syytä vaalia ruukussa vielä jokunen hetki... Terveisiä vain, Puztai, peregrina on elossa!

Kevään kunniaksi poimin pihalta vielä pari "ruusua".


Komeamaksaruoho



Akileija nurinpäin olevan heucheran lehden yllä.



Päivän luontohavainto, joka tallentui myös kameraan. Leppis käppäili vaativissa olosuhteissa 'Pizzicato' -unikkovärisekoituksen lehdistöllä. Naapurin katolla pyrstöjään keikutellut västäräkkipariskunta sen sijaan jäi kameran zoomin ulottumattomiin. Vähäsen on joka tapauksessa, vaikka ei tuulessa touhutessa uskoisi.

Käyköhän kenellekään muulle näin?

Ostin, tilasin ja sain kukkasipuleita. Ostosipulit valitsin vain yhteen paikkaan, ja laitoin ne maahan hyvässä järjestyksessä (jopa suunnittelin niiden paikat värin ja korkeuden mukaan). Oli ilo huomata, että jokaisessa pussissa oli mukana tulppaanin kuvalla varustettu merkkauslappu. Ettei tule tehtyä kaivauksia väärästä kohdasta, jos joskus tuohon alla olevaan pieneen istutusalueeseen on tarvista kajota. Olen kuitenkin aika tyytyväinen olemassaoleviin kasvivalintoihin. Tiarellan vasemmalle puolelle olen vielä saanut ripsialpin, johon toivon mukaan tuossa paikassa tulee punertavat lehdet.











Tuosta pitäisi keväällä sitten kasvaa punavioletteja ja valkoisia tulppaaneja, niitä, joista kerroin aiemmin.

Lisäsipulit tilasin turkulaisesta puutarhamyymälästä. En tiedä, miksi ne juuri piti tilata ja maksaa postimaksut, kun samoja sipuleita olisi takuulla saanut ilman postimaksua lähimyymälöistäkin. Kai se on sen puutarhajoulun tuntu, kun paketti saapuu ja sen saa avata. Hm. Ehkä ensi syksynä osaan tehdä hintavertailuja vieläkin järkevämmin, nyt vertailin vain postimyyntikuvastojen hintoja.

Sieltä tuli joka tapauksessa hyväkuntoista ja isosipulista tavaraa. Thalia-narsisseja ja tulpsuja. Nekin joko vaaleanpunaiseen tai punaviolettiin sävytettyinä, elleivät olleet valkoisia. Olin mielessäni päättänyt niidenkin paikat valmiiksi, mutta niin minä vaan taas harrikirvesniemeilin (suuttuisikohan Harri itse, jos tietäisi, että hänen pää kallellaan -hiihtämisestään on tullut minulle puutarhailutermi? Toivottavasti ei...) pihalla pussukat kädessä ja ihmettelin.

Ensinnäkin totesin, että 90 sipulia on aivan liian vähän. Ne näyttävät kukkiessaan lopulta todennäköisesti ihan hassuilta, pompahtaessaan esiin jostakin ihmeellisestä kohdasta, kun muu kukkapenkki vielä uinuu ruususen unta tai on korkeintaan kymmensenttisellä kasvulla. Olisi pitänyt ostaa vielä enemmän.

Toisekseen totesin, että niitä on ihan liikaa. On nimittäin melkoinen urakka kaivaa ne kaikki maahan, perennojen juuria varoen ja silti tähdäten riittävän syvälle, jotta ne eivät palellu. Neljä tuntia minulla meni, kun laitoin nuo ja ne viisikymmentä laukansipulia paikoilleen. Toki siihen harrikirvesniemeilyynkin kului aikaa, ja tein myös muita hommia, kuten pesin niistä varjohiipoista mullat pois (hahhaa, siellä oli kuin olikin pari pientä kotiloa purkinpohjaan kääriytyneenä. Good riddance! Viemäriin vaan.) ja istutin ne koristeomenapuun lähettyville, ja kitkin ihmeellisesti penkkeihin ilmestyneitä rikkaruohoja 8-o

Näissä sipuleissa ei sitten ollut yhdessäkään pussissa merkkauslappua. Koska arvelin muistavani kaikkien paikat ja koska totesin, etten takuulla muista, sijoitin kuvalla varustetun pussin siihen kohtaan, mihin sisällön istutin, ja otin siitä valokuvan. Ihan oma ex tempore -keksintö, mutta olin salaa vähän ylpeä siitä.

Siellä ne siis kaikki kasvustaan haaveilevat, mullan uumenissa. Enkä aio ostaa lisää. Paitsi korkeintaan niitä pikkusipuleita (kurjenmiekkoja, lumikelloja tai vastaavia), jotka voi peukalolla painauttaa maahan ilman mittavia kaivuutöitä. Oi, niitä voisikin kyllä vielä...

Joka kerta, kun sipulikukkakausi alkaa, päätän ihan varmasti, etten osta niitä ollenkaan. Sitten kuitenkin ostan. Ensin suunnittelen paikat ja värit, ja teen sen jälkeen ostokset. Sitten kuitenkin emmin paikkojen kanssa, ja saatan laittaa ne ihan muualle kuin suunnittelin. Ja harmittelen niitä tyhjiksi jääneitä, alkuperäisiä kohtia. Odotan innolla sipulien saapumista (kun tilaan ne postimyynnistä sen sijaan, että hakisin ne kaupasta) ja sitten tuijotan niitä kauhuissani: nuo pitäisi kaikki kaivaa maahan! Uupuneena konttaan istutusoperaation jälkeen sisälle ja päätän, että se sai sitten tältä syksyltä olla siinä. Ja sitten mietin, mitä ihan pientä voisin kuitenkin vielä ostaa.

Älytöntä. Ja silti niin ihanaa...