Siemeniä, (kymmenen) senttiä, sikli, sellakkaa ja sinolia

Siinä eilisen ja tämän päivän ässät. Kaikki muut tosi ässää, paitsi sentit->

Puolitoista tuntia tein lumitöitä, että sain etupihan ja autonympäryksen puhtaaksi. Ei tartte paljon sauvakävelylle tai kuntopyörän selkään enää yrittää... Ihan joskus vain, varovasti, ajattelen, että paperihommissa voisi olla vähemmän rasittavaa.

Sitten kuitenkin mietin, että jos olisin muissa kuin näissä hommissa, kaikki mukavat puuhat, kuten siemenkylvöt keskellä päivää, jäisivät unholaan. Teekupponen (KYLLÄ! Olen hämmästyttänyt itsenikin ja alkanut taas, varmaan kymmenen vuoden tauon jälkeen, juoda silloin tällöin teetä. Siihen minut innostivat Saila ja inkivääri, jotka kannustivat maistamaan inkivääri"teetä" - inki varmaan vähän niinkuin viran puolesta, ja joka oli todella hyvää. Sen jälkeen muistin vihreät teet, ja...) puutarhakupista, puutarhakirjan ääressä - ei onnistuisi puoliltapäivin.

Puutyöt nyt vielä menisivät työpäivänkin jälkeen, näin ainakin kuvittelen. Sen verran into piukassa minä aina sinne menen, ja sieltä kotiin tulen.

Eilen sain lopultakin siklatuksi viimeisetkin kohdat tiikkihyllystä, ja vedin jo ensimmäisen kerroksen sellakkaa liukuoviin. Voi että ne voivat olla KAUNIIT! Puuseppäkin totesi, että tiikkihuonekaluihin pitäisi aina saada viisto kohdevalo, jotta niiden pintojen sävyistä voisi täysin nauttia. Niin totta. Puu hohtaa käsiteltynä kuin... meripihka tai jokin vastaava. Sellaista hienoa hehkua, joka näyttää tulevan suoraan puun sisältä. Pidin ovia käsissäni pitkät ajat ja kääntelin niitä valon edessä edestakaisin. (Saatoin herrojen mielestä näyttää himppasen höpsähtäneeltä, mutta ehkä he antavat blondihkolle jotakin anteeksi). Eikä onnentunteen syynä todellakaan ole sinoli, jolla pensselit putsasin työn jälkeen, vaikka drinkin sekoitteluksi yksi herra ohimennessään puuhaani kutsuikin.

Itse sen sijaan kyllä suomin itseäni tästä blondiudesta (vau, mikä mahtava sana!) oikein avokämmenellä. Pöljä ostin pintakäsittelyaineet sille saunajakkaralle, mutta en työkalua, millä sen levittäisin. Purkin kyljessä lukee nimittäin vaahtomuovisivellin, vaahtomuovisieni tai tekokuitusivellin. Mutkueiole. Eli en päässyt puusta pitkään, kirjaimellisestikaan, jakkaran kanssa.

Olisi pitänyt ajaa kurssin jälkeen vielä rautakauppaan eilen illalla ja tehdä se yksi ainoa kahden euron ostos, mutta en viitsinyt. Tänään en TODELLAKAAN lähde yhtä sivellintä hakemaan (harmi, ettei vaahtomuovia löydy varastostakaan), sen verran pehmeä tuo ajokeli on. Ja - voi kerppolan väki - lunta sataa edelleen, traktori kuulostaa juuri työntelevän ajotietä puhtaaksi = pihaväyläämme umpeen eikä autostakaan näytä olevan enää esillä kuin sitikan viikset, vaikka sen tunti sitten harjasin puhtaaksi.

Pitäkää tunkkinne. Ja vaahtomuovisiveltimenne. Minä luen nyt puutarhakirjaa ja kylvän koristeheiniä.

P.S. Oli niiden lumitöiden tekeminen onneksi hieman palkitsevaakin: löysin nimittäin siinä kolatessani Herra Miehen perjantaina pihalla nurin liukastuessaan pudottaman bussimatkakortin. Uskomaton mäihä, että kaiken tuon valkoisuuden keskellä osuin ottamaan lunta juuri siitä kohdasta tyhjällä kolalla. Kortin löytyminen säästi toista sataa. HUH.

Nenä valkoisena.

Taas on nenä täynnä puupölyä, kun kävin puuhailemassa harrastuksen parissa. Hirmuista aivastelua aiheuttaa tämä puuha!

Mutta asiat etenevät. Saunanpenkin osat ovat nyt aivan valmiita pintakäsiteltäväksi. Ruuvinreiät on porattu, ja samalla opin taas uutta: ruuvinkannoille tehtävää upotusta kutsutaan senkkaukseksi, ja sillekin on olemassa oma teränsä (jösses, millepä ei olisi! Löysin puutyöluokan kaapista erityisen ikävännäköisen hammaslääkärin työkalunkin, sen, jolla rapsutellaan hammaskiveä tai muuta töhnää hammasväleistä. Mitähän sillä puutöissä tehdään, en tiedä, enkä ole varma, haluanko tietääkään. Brrr!). Eli reikiin on tehty myös senkkaukset.

Myös tiikkihyllyn valmistuminen lähestyy pikkuhiljaa. Saimme kuin saimmekin Puusepän kanssa (= Puuseppä sai) liukuovikaapin ovet irti siklattavaksi, ja nyt sekin on "kahta milliä" vaille tehty. Enää kaapin runko, ja sitten on kaikki lakka irrotettu joka ainoasta hyllyn pinnasta! Voi sitä nautintoa, kun pääsen vetelemään sellakkakerroksia ja näkemään tiikin ihanan kuvioinnin ja upean kiillon... Minusta tiikki(viilu) on yksi kauneimmista ja ilmeikkäimmistä puupinnoista, mitä perushuonekalussa voi olla.

Tänään puutöiden pariin pääseminen oli aivan erityisen terapeuttista. Aamulla oli nimittäin taas siivouspäivän ilot ja riemut käsillä, eikä puuhaa kohtaan tuntemaani pohjatonta ällötystä lieventänyt edes kuntopyöräily, joka sekin maistui tänään - ei puulta vaan... no, vaikka... hernekeitolta, minkä luen kaikkein viheliäisimmäksi ruokatuotteeksi maan päällä. Muutenkin jostain syystä tänään kaikki oli hankalaa ja naama oli nutturalla. Pienen autuaan tauon toi kampaajalla käynti, mutta sitten alkoi hirvittävä ruuanvalmistusurakka (kukas käski valita ruuaksi pitkään haudutettavan lihapadan, häh?), enkä edes ehtinyt syödä sitä ennen kuin piti ampaista kohti puutyöluokkaa.

Poran äärellä ja siklin kanssa piti onneksi keskittyä vain puuhun, joten kaikki muut, harmittavat ajatukset sai työnnetyksi poispois. Ja nyt ei harmita yhtään. Paitsi se, että aivastuttaa. Atshii!! Pöly on niin hienoa, ettei sitä kertakaikkiaan saa niistämälläkään nenästä pois. Se häipyy pikkuhiljaa, suurinpiirtein vuorokauden kuluessa. Parin-kolmen suihkussakäynnin jälkeen nenä alkaa tuntua jo ihan siedettävältä.

Ai niin: aamu alkoi melkoisella väri-ilottelulla. Aamurusko on illan pas... ei onneksi pitänyt paikkansa, sillä ainakaan vielä lumi- tai muutakaan sadetta ei ole tullut. Taivas oli kyllä huikean sävyinen!

Eilisellä pulkkamäkireissulla (vasemmalla väijyy EV:n Stiga nälkäisenä mäen laella) nappasin muutaman epätavallisen lumikuvankin. Kaikkea se tuuli värkkää.



Sielläkin sai nenän valkoiseksi: vaikka ilma oli muuten aivan täydellisen upea ja aurinko sai jopa hien valumaan selkää pitkin, kun työntelin pihalla kolalla tuulen kasaamaa lunta hetken aikaa, mäellä sen sijaan tuuli melkein kehosta läpi. Luojan kiitos toppatakin hupusta!! Muuten olisi mennyt valkoiseksi muukin kuin nenä.

Vain yksi sateenvarjo.

Innoissani perustin viime syksynä puutyöharrastukselleni kokonaan oman blogin, Puutöistä pihalla. Nyt, kun tästä on tullut tällainen "yleismiesjantusblogi", jossa kirjoitan puutarhateeman lisäksi kaikesta muustakin elämääni kuuluvasta, päätin yhdistää puutyöaiheenkin tähän. PP muuttuu siis hiljaiseksi ja kaikki elämäni tärkeät teemat löytyvät jatkossa tämän yhden sateenvarjon alta.

Siksipä kerron tässä ja nyt, että peukaloita SÄRKEEEEEEE!!

Puutyökurssi alkoi taas tänään, ja kun päässä ei kilissyt kristallinkirkkaana mikään uusi erityinen puuaskare, otin autonperään sen kahdella eurolla ostamani tiikkihyllyn päätylevyt ja yhden hyllytason ja karautin kuuden jälkeen koululle. Ajattelin, että puutyöluokassa on riittävästi pöytäpinta-alaa voidakseni hioa korkean päätylevyn kunnolla lakattomaksi.

Pöytäpintaa löytyi, mutta hiontahommiin pääsin vasta ihan viime metreillä. Ensin Puuseppä tarjoili nimittäin minulle käteen siklin. Sellaisen kahden tulitikkuaskin kokoisen teräslattanan, jolla piti kynsimäni joka ainoa lakankipene päätylevyn pinnalta. "Pinnalta" tarkoittaa siis kahta pari metriä korkeaa ja parikymmentä senttiä leveää tiikkiviilualuetta.

Koska kyseessä oli a) koulun puutyöluokan sikli ja b) täysin noviisi käyttäjä, onnistumisen elämyksiä ei aluksi meinannut oikein syntyä. Puuseppä onneksi sekä teroitti raudan (=teräksen) että näytti pariin kertaan siklauksen mallia, jotta pääsin vähän jyvälle puuhasta.

Sikli otetaan molempiin käsiin niin, että sitä painetaan peukaloilla levyn keskeltä itsestä poispäin kaarelle (jos jaksetaan) ja tässä asennossa, pitäen terää noin 45 asteen kulmassa itsestä poispäin, sillä "siivutetaan" puupintaa. Oikeassa terässä oleva sikli irrottaisi ilmeisesti pinnasta mitättömän pientä höyläyslastua, mutta minä sain aikaan vain järkyttävän määrän keltaista, mikroskooppisenminipientä pölyä.

Mutta vasta sen jälkeen, kun olin käyttänyt työstämiseen aika vallattoman paljon peukalovoimaa. Kahden tunnin jyystämisen jälkeen peukkujen tyvet ja "sormenjälkipinnat" ovat lähes kosketusarat, mutta voi himmatti, että lähti lakkakin. Levyn pinnat ovat nyt niin mattaa, niin mattaa, että!

Lisäksi, ja nyt päästään siihen hiomiseen, sain tutustua uuteen sähkötyökaluun. Siklaus kuulemma sulkee puun syyt tiukasti kiinni, ja silloin pintaan on hankalampaa levittää tarttuvasti pintakäsittelyainetta. Siklattu pinta piti siis kevyesti karhentaa auki, jotta tuleva sellakka - sitä aion käyttää - imeytyy ja pysyy. Siispä hiomaan.

Mutta ei millä tahansa hiekkapaperilla, vaan tasohiomakoneella! Varsin miehekkään näköisellä vempeleellä, joka varomattoman käsissä hioo puupintaan kolon yhdellä suhauksella. Hiottava kappale pöytään puristimella kiinnitä, hiomakone käteen ota, virta päälle kytke ja sen jälkeen pidä laite koko ajan pienessä, puun syiden suuntaisessa edestakaisessa liikkeessä.

Täytyy tunnustaa, että minun piti pyytää Puuseppä kertomaan, milloin pinta on tarpeeksi hiottu. En nimittäin ensin itse huomannut mitään eroa siklatun ja koneella hiotun pinnan välillä... Blondihko mikä blondihko.

Toinen hyllypäädyistä on nyt sitten kuitenkin hartiapankkivoimin (tämä pankki on ihan konkurssikypsä päivän jälkeen) käsitelty sellakattavaan kuntoon. Toin sen jo kotiinkin. Toinen pääty jäi koululle odottamaan ensi viikkoa. Toivottavasti käteni toipuvat siihen mennessä! Huomenna tai toisena hyvänä päivänä vetelen sitten ensimmäisen, toisen ja toivottavasti jonakin päivänä kolmannenkin sellakkakerroksen. Ja muistan välillä hioa hienolla teräsvillalla.

Olen taas ihan intoa täynnä tästäkin puuhasta, ja minä sentään jätin tänään melkein menemättä! Väsytti ja laiskotti ihan vietävästi, unet jäivät taas yöllä niin vähiin (nukuin nimittäin sunnuntaina himppasen ylipitkät yöunet, kun kerrankin oli mahdollisuus). Jos käsiä ei särkisi niin kovasti, lähtisin varmaan saman tien autotalliin jatkamaan hommia. Vaannyeipysty.

Jos vaikka nukkuisi välillä? Ja jatkaisi sitten huomenna.