Hups, mihin se viikko vierähti??

Miten voi olla, että olen kirjoittanut viimeksi viikko sitten? Olen ihan ymmällä. Vaikka olen käynyt lukemassa toisten blogeja - ja jopa kommentoimassa niitä - en ole ollenkaan noteerannut, että omat päivitykset puuttuvat kokonaan. So sorry! Olen minä hengissä, enkä ole ollut edes poissa kotoa / koneen äärestä hiihtolomaviikosta huolimatta. En vain ole tajunnut kirjoittaa.

Hiihtoloman päätteeksi pääsin (vasta) eilen ladulle, ensimmäistä kertaa tälle talvelle. Eka Vekara ja Herra Mieskin ovat hiihtäneet, minä olen ilmeisesti sitten ollut vain kameran takana jalkamiehenä. Eilen oli niin taivaallisen ihana ilma (on vaikeaa uskoa, että se -28 on nyt vaihtunut -2:een), että olisin voinut vauhtiin päästyäni hiihtää vaikka Kemijärvelle. Jumalaista voida olla ULKONA. Kyllä kuntopyöräily kivaa on, mutta ei siinä kuistin viileydestä huolimatta sellaista ulkoilun tuntua kyllä oikein ole, vaikka kuinka olisi ikkunoita joka puolella :-D

Kävimme EV:n kanssa hiihtelemässä tänäänkin, hänellä kun oli toivomansa vapaapäivä päiväkodista. Säästä sekopäisinä heittelimme frisbeetä kotipihalla jo aamupäivällä, oli niin huikean hieno keli. Hauska tilanne oli, kun EV heittäytyi ottamaan frisbeetä kiinni, ja jäi hetkeksi makaamaan maahan aika rentoutuneen näköisenä. Kun kysyin, mikä on, hän vastasi: "Odotan tässä kesää." Kyllä lapsi tietää!

 

Ja aurinko. Oli pakko napsaista kuva siitä torstaiaamuna, se näytti olevan niin tuiki tosissaan omassa tehtävässään: nyt rupes tuleen lämpöä!! Ei se turhia luvannut: pakkanen tosiaan lauhtui parisenkymmentä astetta vuorokauden aikana. Hyvähyvä, pallukka!!

Sunnuntaina menin jopa niin pitkälle, että vein lakanat ulos kuivumaan. Pyykit tuoksuvat aina niin mahtavalle, kun ne on kuivatettu ulkona, myös talvella. Hyvin homma olisi mennytkin, ellen olisi unohtanut niitä narulle ja alkanut lämmittää saunaa... No, pienenpieni savuaromi ei koskaan ole pahitteeksi. Onneksi Herra Mies teki lumihommia ulkona ja huomasi erheeni ennen kuin aromi oli ehtinyt syventyä hajuksi.

Tässä on sitten tämäniltainen aikaansaannokseni: saunajakkara on valmis. EV auttoi osien pintakäsittelyssä mitä suurimmalla antaumuksella, ja lopputuloskin olisi ollut aivan superhyvä, ellei saunavaha olisi ollut varsin valuvaista sorttia, sellaista, jota lapsi ei oikein sitten osannut pyyhkiä pois. Vaan ei haittaa, yhteinen ylpeydenaihe tämä on yhtä kaikki. Saatan minä salaa joku päivä hioa pahimmat valumat pois ja levittää vielä muutamankin kerroksen vahaa pintaan männyn sävyn häivyttämiseksi. Ostin, Supikohan sen nimi oli, saunavahaa ja valitsin vain silmää miellyttävän värisävyn sen kummemmin sävyn nimeä tutkimatta. Vasta, kun EV touhuinnossaan kippasi lähes täyden vahapurkin kumoon autotallin lattialle - ja sain niinmuodoin tutustua purkin pohjassa olevaan tuotetarraan - huomasin, että olen tekemässä maailman ihmettä ja vahaamassa mäntyä Pähkinäpensaaksi.

Olen ihan tyytyväinen omaankin osuuteeni. Kaikkien osien reunat on pyöristetty ja jakkaralla on siksi miellyttävää istua (uskon sen miellyttävän paljastakin istuimustoa), osat eivät hölsky eikä jakkara keiku. Yksikään osa ei edes haljennut tai rutissut kokoamisvaiheessa! Lisäksi opin taas uutta porakoneen käyttämisestä sekä poraamiseen että ruuvinvääntimenä. Hyvä, minä.

Laskin, että jäljellä on enää viisi puutyökertaa ennen kuin tämä kausi on päätöksessään. (Kuudeskin kerta olisi, mutta Tuusulassa on silloin mielenkiintoinen luento lapsen aggressioiden käsittelystä ja ajattelin mennä sitä kuuntelemaan ihan kaiken varalta, vaikka EV yksi pieni enkeli onkin ;-> ) Sinänsä harmi, sillä nyt pitää ihan tosissaan miettiä, mitä viiden kerran aikana enää ehtii tehdä. Olisi monen monta hyvää ideaa, joista valita, päällimmäisinä vaihtoehtoina ovat ulkokuistin penkki ja sen alle pyörillä liikkuvat laatikot EV:n ulkoleluja ja muuta pientä rompetta varten, muutama linnunpönttö sekä yksinkertaisimpana kaikista sopivanmittaisten lautojen pätkiminen valmiiksi kompostikehikoiden rakentamista varten. Niitä nimittäin saa jonkin verran pätkiä: tavoitteeni on rakentaa kolmeosainen kehikkokokonaisuus, kunkin osan koko on metri kertaa metri, ja korkeuttakin ehkä ainakin sen verran. Etummaiset sivut jokaisessa kehikossa tehdään niin, että laudat ovat yksi kerrallaan nostettavissa pois paikoiltaan, jotta kehikon voi tyhjentää tai massaa työstää ilman, että tarvitsee kurotella kehikon reunojen yli.

Kehikoita varten pitäisi enää löytää "ilmaista" lautaa jostakin; sitä kun ei tähän tarkoitukseen viitsisi millään mennä lautatavaraa puutavaraliikkeestä ostamaan. Taidan lähteä notkumaan lähiseudun rakennustyömaiden paikkeille ja väijyä, milloin puuta ollaan lähdössä viemään kierrätykseen... Seuraavan kuukauden sisällä paikalliset voinevat sitten Keski-Uusimaasta lukea: "Hämäräperäisen näköinen naisihminen hengailee raksoilla silmät viiruina kiiluen - rakennusmiehet pelkäävät oman turvallisuutensa puolesta!"

Huu.

Valoa ja iloa ystävälliseen päivään!

 

Tämän päivän aamu valkeni huikealla auringonnousulla. Näytti aivan kuin puut olisivat olleet liekeissä. Eikä aurinko ole hylännyt muutoinkaan koko päivänä, vaan lämmittänyt - sisälläolijoita; ulkona siitä ei tarkene jäädä nautiskelemaan - sydämensä kyllyydestä. Kolmeen suuntaan ikkunallisella etukuistilla on ollut reilusti yli 20 astetta lämmintä, vaikka sen peruslämpö on n. 18 asteessa. Siellä olevat viherkasvit ovat varmasti ihmeissään lämpötilan vaihteluista, eivät kuitenkaan onneksi ole nokkiinsa ottaneet.

Viimekesäiset pelargonini ovat talven ajan olleet riipin raapin kuistilla hengissä, mutta nyt, kun valoa - ja ilmeisesti myös vettä - on ollut enemmän, ne näyttävät vihertyvän hyvää vauhtia rehevämmiksi. Ja toinen teki KEVÄÄN (on se! Pidän tästä nyt jääräpäisesti kiinni, vaikka mittari näytti -22 astetta aamulla) kunniaksi ensimmäiset puhtaanvalkoiset kukkansakin.

Niiden kera toivotan kaikille täällä käyville erinomaisen hyvää tätä päivää. Olen iloinen siitä, että olette olemassa ja kiinnostuneita lukemaan blogiani. On ihanaa saada palautetta ja kommentteja kirjoituksista! Se kannustaa jatkamaan.

Nenä valkoisena.

Taas on nenä täynnä puupölyä, kun kävin puuhailemassa harrastuksen parissa. Hirmuista aivastelua aiheuttaa tämä puuha!

Mutta asiat etenevät. Saunanpenkin osat ovat nyt aivan valmiita pintakäsiteltäväksi. Ruuvinreiät on porattu, ja samalla opin taas uutta: ruuvinkannoille tehtävää upotusta kutsutaan senkkaukseksi, ja sillekin on olemassa oma teränsä (jösses, millepä ei olisi! Löysin puutyöluokan kaapista erityisen ikävännäköisen hammaslääkärin työkalunkin, sen, jolla rapsutellaan hammaskiveä tai muuta töhnää hammasväleistä. Mitähän sillä puutöissä tehdään, en tiedä, enkä ole varma, haluanko tietääkään. Brrr!). Eli reikiin on tehty myös senkkaukset.

Myös tiikkihyllyn valmistuminen lähestyy pikkuhiljaa. Saimme kuin saimmekin Puusepän kanssa (= Puuseppä sai) liukuovikaapin ovet irti siklattavaksi, ja nyt sekin on "kahta milliä" vaille tehty. Enää kaapin runko, ja sitten on kaikki lakka irrotettu joka ainoasta hyllyn pinnasta! Voi sitä nautintoa, kun pääsen vetelemään sellakkakerroksia ja näkemään tiikin ihanan kuvioinnin ja upean kiillon... Minusta tiikki(viilu) on yksi kauneimmista ja ilmeikkäimmistä puupinnoista, mitä perushuonekalussa voi olla.

Tänään puutöiden pariin pääseminen oli aivan erityisen terapeuttista. Aamulla oli nimittäin taas siivouspäivän ilot ja riemut käsillä, eikä puuhaa kohtaan tuntemaani pohjatonta ällötystä lieventänyt edes kuntopyöräily, joka sekin maistui tänään - ei puulta vaan... no, vaikka... hernekeitolta, minkä luen kaikkein viheliäisimmäksi ruokatuotteeksi maan päällä. Muutenkin jostain syystä tänään kaikki oli hankalaa ja naama oli nutturalla. Pienen autuaan tauon toi kampaajalla käynti, mutta sitten alkoi hirvittävä ruuanvalmistusurakka (kukas käski valita ruuaksi pitkään haudutettavan lihapadan, häh?), enkä edes ehtinyt syödä sitä ennen kuin piti ampaista kohti puutyöluokkaa.

Poran äärellä ja siklin kanssa piti onneksi keskittyä vain puuhun, joten kaikki muut, harmittavat ajatukset sai työnnetyksi poispois. Ja nyt ei harmita yhtään. Paitsi se, että aivastuttaa. Atshii!! Pöly on niin hienoa, ettei sitä kertakaikkiaan saa niistämälläkään nenästä pois. Se häipyy pikkuhiljaa, suurinpiirtein vuorokauden kuluessa. Parin-kolmen suihkussakäynnin jälkeen nenä alkaa tuntua jo ihan siedettävältä.

Ai niin: aamu alkoi melkoisella väri-ilottelulla. Aamurusko on illan pas... ei onneksi pitänyt paikkansa, sillä ainakaan vielä lumi- tai muutakaan sadetta ei ole tullut. Taivas oli kyllä huikean sävyinen!

Eilisellä pulkkamäkireissulla (vasemmalla väijyy EV:n Stiga nälkäisenä mäen laella) nappasin muutaman epätavallisen lumikuvankin. Kaikkea se tuuli värkkää.



Sielläkin sai nenän valkoiseksi: vaikka ilma oli muuten aivan täydellisen upea ja aurinko sai jopa hien valumaan selkää pitkin, kun työntelin pihalla kolalla tuulen kasaamaa lunta hetken aikaa, mäellä sen sijaan tuuli melkein kehosta läpi. Luojan kiitos toppatakin hupusta!! Muuten olisi mennyt valkoiseksi muukin kuin nenä.