Vain yksi sateenvarjo.

Innoissani perustin viime syksynä puutyöharrastukselleni kokonaan oman blogin, Puutöistä pihalla. Nyt, kun tästä on tullut tällainen "yleismiesjantusblogi", jossa kirjoitan puutarhateeman lisäksi kaikesta muustakin elämääni kuuluvasta, päätin yhdistää puutyöaiheenkin tähän. PP muuttuu siis hiljaiseksi ja kaikki elämäni tärkeät teemat löytyvät jatkossa tämän yhden sateenvarjon alta.

Siksipä kerron tässä ja nyt, että peukaloita SÄRKEEEEEEE!!

Puutyökurssi alkoi taas tänään, ja kun päässä ei kilissyt kristallinkirkkaana mikään uusi erityinen puuaskare, otin autonperään sen kahdella eurolla ostamani tiikkihyllyn päätylevyt ja yhden hyllytason ja karautin kuuden jälkeen koululle. Ajattelin, että puutyöluokassa on riittävästi pöytäpinta-alaa voidakseni hioa korkean päätylevyn kunnolla lakattomaksi.

Pöytäpintaa löytyi, mutta hiontahommiin pääsin vasta ihan viime metreillä. Ensin Puuseppä tarjoili nimittäin minulle käteen siklin. Sellaisen kahden tulitikkuaskin kokoisen teräslattanan, jolla piti kynsimäni joka ainoa lakankipene päätylevyn pinnalta. "Pinnalta" tarkoittaa siis kahta pari metriä korkeaa ja parikymmentä senttiä leveää tiikkiviilualuetta.

Koska kyseessä oli a) koulun puutyöluokan sikli ja b) täysin noviisi käyttäjä, onnistumisen elämyksiä ei aluksi meinannut oikein syntyä. Puuseppä onneksi sekä teroitti raudan (=teräksen) että näytti pariin kertaan siklauksen mallia, jotta pääsin vähän jyvälle puuhasta.

Sikli otetaan molempiin käsiin niin, että sitä painetaan peukaloilla levyn keskeltä itsestä poispäin kaarelle (jos jaksetaan) ja tässä asennossa, pitäen terää noin 45 asteen kulmassa itsestä poispäin, sillä "siivutetaan" puupintaa. Oikeassa terässä oleva sikli irrottaisi ilmeisesti pinnasta mitättömän pientä höyläyslastua, mutta minä sain aikaan vain järkyttävän määrän keltaista, mikroskooppisenminipientä pölyä.

Mutta vasta sen jälkeen, kun olin käyttänyt työstämiseen aika vallattoman paljon peukalovoimaa. Kahden tunnin jyystämisen jälkeen peukkujen tyvet ja "sormenjälkipinnat" ovat lähes kosketusarat, mutta voi himmatti, että lähti lakkakin. Levyn pinnat ovat nyt niin mattaa, niin mattaa, että!

Lisäksi, ja nyt päästään siihen hiomiseen, sain tutustua uuteen sähkötyökaluun. Siklaus kuulemma sulkee puun syyt tiukasti kiinni, ja silloin pintaan on hankalampaa levittää tarttuvasti pintakäsittelyainetta. Siklattu pinta piti siis kevyesti karhentaa auki, jotta tuleva sellakka - sitä aion käyttää - imeytyy ja pysyy. Siispä hiomaan.

Mutta ei millä tahansa hiekkapaperilla, vaan tasohiomakoneella! Varsin miehekkään näköisellä vempeleellä, joka varomattoman käsissä hioo puupintaan kolon yhdellä suhauksella. Hiottava kappale pöytään puristimella kiinnitä, hiomakone käteen ota, virta päälle kytke ja sen jälkeen pidä laite koko ajan pienessä, puun syiden suuntaisessa edestakaisessa liikkeessä.

Täytyy tunnustaa, että minun piti pyytää Puuseppä kertomaan, milloin pinta on tarpeeksi hiottu. En nimittäin ensin itse huomannut mitään eroa siklatun ja koneella hiotun pinnan välillä... Blondihko mikä blondihko.

Toinen hyllypäädyistä on nyt sitten kuitenkin hartiapankkivoimin (tämä pankki on ihan konkurssikypsä päivän jälkeen) käsitelty sellakattavaan kuntoon. Toin sen jo kotiinkin. Toinen pääty jäi koululle odottamaan ensi viikkoa. Toivottavasti käteni toipuvat siihen mennessä! Huomenna tai toisena hyvänä päivänä vetelen sitten ensimmäisen, toisen ja toivottavasti jonakin päivänä kolmannenkin sellakkakerroksen. Ja muistan välillä hioa hienolla teräsvillalla.

Olen taas ihan intoa täynnä tästäkin puuhasta, ja minä sentään jätin tänään melkein menemättä! Väsytti ja laiskotti ihan vietävästi, unet jäivät taas yöllä niin vähiin (nukuin nimittäin sunnuntaina himppasen ylipitkät yöunet, kun kerrankin oli mahdollisuus). Jos käsiä ei särkisi niin kovasti, lähtisin varmaan saman tien autotalliin jatkamaan hommia. Vaannyeipysty.

Jos vaikka nukkuisi välillä? Ja jatkaisi sitten huomenna.