Viime kesänä yksi pääkaupunkiseudun suosikkipuutarhamyymälöistäni, Backas, lopetettiin. S-ryhmä teki kovalla tohinalla Terraa Tuusulaan ja halusi keskittää puutarhatoimintonsakin siihen yhteyteen. Eivät onnistuneet. Terrassa on, anteeksi nyt vain, suppea ja vaatimaton perennavalikoima, kesäkukat vain sitä yhtä samaa petuniaa, orvokkia ja lobeliaa, enkä puita tai pensaita ole edes katsonut. Myös palvelu on yhtä ketjuohjausta: "Ei meille sitä saada, kun meidän valikoima tulee ketjuohjauksella." No, Terra ei ole minun myymäläni, ellen hae sitä tavallista. (Perkatkaa nyt sitten nettisivuiltannekin pois kaikki se, mitä valikoimaanne ei todellisuudessa kuulu.)
Nyt yritän saada alkuun toisen eroprosessin. Olen jo jonkin aikaa kyllä tiennyt sen olevan lopulta väistämätöntä, mutta kuten missä tahansa kiintymyssuhteessa, sitä haluaa vain antaa toiselle vielä mahdollisuuden, ja vielä yhden. Järki kuitenkin sanoo, että lykkääminen vain pidentää tuskaa. En vain haluaisi erota...
Puhun toisesta "omasta" puutarhamyymälästäni, Keravan Muhevaisesta. Tänä keväänä niiden kukkapurkeista, laatikoista ja pöydiltä löytyy niin paljon etanoita ja kotiloetanoita, että en voi enää asioida siellä. Siellä on ihana kasvivalikoima, mutta tuholaisia en kotiini enempää kanna, niitä on ilmaantunut jo tähän mennessä ihan tarpeeksi.
Mainitsin asiasta tänään eräälle myymälän henkilökunnasta, ja huomasin heti, että aihe on heille hankala. Nuori naisihminen vastasi vähän väistellen ja vaisusti, ja yritti selvästi saada keskustelun tyrehtymään. Toki sen ymmärrän; etanoiden saastuttama puutarhamyymälä ei liene kovin hyvässä huudossa. Keravan myymälän sijainti metsittyneen ja rikkaruohottuneen ison tontin vieressä ei ole tietenkään paras mahdollinen, mutta ei kai myymälä silti voi vaieta ongelmaa kuoliaaksi? Hankala tilanne heillekin. Jos eivät kerro, ehkä asiakkaat eivät huomaa. Jos kertovat, pakka leviää käsiin ja kaupanteko loppuu.
Hyvä lukijani (terveisiä! Pian nähdään!) ja muut sivulleni tiensä löytävät: olkaa vaativia asiakkaita. Jos käyttämässänne puutarhamyymälässä näkyy tuholaisia tai epäilette jotakin kasvia sairaaksi, kertokaa siitä henkilökunnalle ja edellyttäkää, että he ryhtyvät torjuntatoimenpiteisiin. Ja vaihtakaa, vaikka se olisi kuinka tuskallista (kuten nyt minun tapauksessani), myymälää. Asiakasuskollisuus on iso asia sekä meille kuluttajille että myymälöille. Asiakkaalle luopuminen on merkittävä päätös. Ja jos yksi kanta-asiakas lakkaa käymästä myymälässä, se on - tai sen pitäisi olla - myös kaupalle vakava paikka. Entinen sitoutunut asiakas kyllä kertoo pettymyksestään muillekin (tässähän minäkin siitä vuodatan maailmaneetteriin, toivottavasti kosmos kuulee). En usko käynnistäväni perhosefektiä, mutta ehkä pienenpienen puutarhakuluttajaliikkeen kuitenkin.
Miksi Keski-Uudellamaalla ei ole hyviä puutarhamyymälöitä??? Sellaisia, joissa myytäisiin muutakin kuin brabantintuijaa ja kärhöjä (selvyyden vuoksi totean, että kummassakaan ei sinänsä ole mitään vikaa. Tai no ehkä kartiotuijasta en niin piittaa...). Myymälöitä, joissa voisi olla oikeasti laaja tarjonta, ja jos asiakas kysyy tuotetta, jota ei löydy, se yritettäisiin etsiä jonkun kauppapuutarhan valikoimasta (nyt puhun historiallisesta käsitteestä nimeltä "asiakaspalvelu").
Ite pittää sekin perustaa. Perustaisinkin, jos osaisin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste puutarhamyymälä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste puutarhamyymälä. Näytä kaikki tekstit
torstai 3. kesäkuuta 2010
tiistai 4. toukokuuta 2010
Huhtikuu on kuukausista julmin.
Sen sanonut ei ollut nähnyt vuoden 2010 toukokuun 4. päivää.
Päätin eilen kartalta poistuneen Backaksen ikävissäni, että tänään käyn tutustumassa kahteen minulle ennestään tuntemattomaan puutarhamyymälään. Olen ihan leipääntynyt kaikenmaailman kodinterroihin, jotka eivät mitenkään korvaa Backasta - eivät taida edes yrittää - ja tuontikasvien myyjiin, joiden valikoima on sitä samaa joka paikassa.
Niinpä suuntasin aamulla autonkeulan kohti Helsinkiä. Lentokenttää lähestyttäessä etuikkunaan alkoi läiskähdellä epätavallisen kookkaita osumia ollakseen pelkkiä vesipisaroita. Auton mittari näytti plus kahta ja tietokoneen näyttö vilkutti "risk of icea", ja silloin päätin ottaa rain checkin - kirjaimellisesti. Ainoa myymälä, jonka tiedän pitävän perennoitaan sisätiloissa (citykanit kun lähestyvät hyvää vauhtia pääkaupunkiseudun pohjoisia reunoja), sijaitsee lentokentän kupeessa Tuusulanväylän toisella puolella. Sinne siis, edes hetkeksi pois pahasta maailmasta.
Sydän heitti ylimääräisen voltin, kun pääsin sisään: pitkän kasvihuoneen keskellä kukki aivan huikean hieno ruusumantelipuiden ryhmä. Mikä ero ulkoilmaan! Pöydillä oli jo ihania kesäkukkia, eksoottisia vaahteroita, bonsain tapaan kasvavia ja melkein tulenpunaisena kukkivia japaninruusukvittenin lajikkeita... Voi onni ja autuus. Tulin vahingossa taivaaseen.
Eilen illalla etsin perennakirjoista muiden valkoisten haaveiden (nyt on valkoinen kausi menossa) ohella portinpielen penkkiin sopivaa, melko korkeaa kukkivaa kasvia, jonka lehdet olisivat sopivasti erilaiset kuin siellä nyt olevan lapinnauhuksen munuaisen muoto ja sinne vielä tulevan syyskimikin teräväkärkinen... mikähän muotomääre siihen sitten sopisikaan. Yksi vaihtoehdoistani heilutteli lehtiään myymälän pöydillä. Aikani kiersin ruukkuja kuin kissa kuumaa puuroa, mutta sitten annoin periksi (liha on heikko, vaikka mieli olisi vahva kuin muuri).
Jatkoin matkaani kolmen valkokukkaisen punatähkän kanssa.
Seuraavaksi tähtäsin osumaan Kehä I:n kyljessä majaa pitävään Matti Kokkosen puutarhamyymälään, josta olen kuullut kovasti kehuja. Sitä lähestyessäni sade kiihtyi, ja oloni oli melko absurdi, kun näin myymälän seinässä Kehälle näkyvän ison lakanan: "Olemme avanneet!" Minulla täytyy viirata päässä, kun kaarran renkaat vinkuen puutarhamyymälään, en ihanassa kevätsäässä vaan kelissä, joka muistuttaa lokakuun loppupuolta aidoimmillaan.
Vaan kun en ollut ennen käynyt ja päätin mennä, niin meninhän minä. Tien varrella ollut kaivuutyökään ei estänyt minua pääsemästä päämäärääni, mutta lompakkoni kiitti kyllä sitä, että kutakuinkin kaikki tutustumisen arvoinen oli vielä yli kaksi metriä korkeissa rullakoissa ja vielä oikein ovelasti niin päin, että kummastakin päädystä lukien purkit oli sijoitettu kasvikyltit rullakon keskiosaa kohti.
Minua tervehtimään tullut myyjäneitokin totesi aikamme juteltuamme, että tule uudestaan sitten, kun aurinko paistaa. Siitä olisi pitänyt ymmärtää, että ei tämä ihan tervejärkisen puuhaa ole. Myyjä oli siis oikein ystävällinen ja toivotti toivotuksensa pelkästään hyvässä hengessä, mutta itse olisin voinut sisäistää viestin myös jarruksi.
Mutta ei. Taas mentiin, netistä tulostettujen karttojen avulla: aja Kehä I:ää 5,76 km ja käänny vasemmalle liittymästä Kontulantie. Siinä vaiheessa taivaalta tuli kahden euron kolikkoa suurempia lumihiutaleita kohtalaisen tiheästi. Nauroin jo ääneen.
Käännyin vasemmalle yhtä risteystä liian aikaisin ja absurdi päiväni jatkui. Näin, kun erään talon pihalta ajoi ulos Itellan jakeluauto takaluukku ylhäällä. Ihmettelin sitä, mutta mietin, olikohan kyydissä jotain autoa pitempää. Koska tie oli umpikuja, pyöräytin autoni takaisin tulosuuntaan Itellan perään ja seurasin tapahtumaa kuin hidastetussa elokuvassa: auto pysähtyi liikennevaloihin viereiselle kaistalle, ja valon vaihtuessa vihreäksi lähti liikkeelle postipinot auton takaosasta räntäiselle tielle läiskähtäen kuin vesipommit. Koska itse seisoin punaisissa valoissa toiseen suuntaan kääntymässä, en voinut todella tehdä muuta kuin katsella, miten Itella hurruutti tapahtuneesta autuaan tietämättömänä eteenpäin, kohti uusia haasteita. Sen takana tulevat kaksi autoa näkivät tapahtuneen - toinen joutui kertakaikkiaan pysähtymään keskelle tietä postipinojen tukkiessa sen kaistan. Toinen mitä ilmeisimmin lähti kiivaaseen Itella-takaa-ajoon. Viimeinen, mitä näin ennen kääntymistäni kohti Muhevaista oli, että tielle pysähtynyt auto laittoi fiksusti hätävilkut päälle ja lähti siivoamaan Itellan sotkuja.
Mutta Muhevaiseen, siis. Säässä, josta talvi olisi ylpeä. Nauratti niin, että oli pakko istua autossa parkkipaikalla hetken aikaa ettei myymälän henkilökunta olisi pitänyt minua täysin kajahtaneena. Tai miten sen nyt ottaa: siellä minä kiertelin harras ilme kasvoillani jättisuuren sateenvarjon alla ja pyyhin enimpiä lumia ruukkujen päältä, jotta näkisin, onko siellä elämää vai ei. Haaveilemani valkoisuus oli todella nyt otettu tosissaan jossakin...
Ja niin siinä kävi, että tästä tuli hyvä reissu. Punatähkät saivat takapenkille seurakseen isotähtiputki 'Sunningdale variegated'ia (jonka tuotekyltissä oli hauska ilmaus "kukkii laiskasti". Sama se sille; sen lehtien takia minä ne ostin. Kukat ovat kiva yllätys, jos niitä tulee!), valkokukkaisia siperiankurjenmiekkoja sijoitettavaksi siihen eilen kanttaamaani ja perkaamaani pitkään penkkiin vaaleanpunaisena kukkivien muiden kasvien joukkoon, ja valkokukkaisia keltakurjenmiekkoja, jotka saavat paikan talon toiselta puolelta, kutakuinkin tontin kosteimmalta kohdalta. Imeköön ne nyt sitten vaikka kaikki kevään sulamisvedet!
Päätän lähetyksen Absurdistanista tähän ja toivon, että huomenna pääsen istuttamaan ostokseni omille paikoilleen.
Päätin eilen kartalta poistuneen Backaksen ikävissäni, että tänään käyn tutustumassa kahteen minulle ennestään tuntemattomaan puutarhamyymälään. Olen ihan leipääntynyt kaikenmaailman kodinterroihin, jotka eivät mitenkään korvaa Backasta - eivät taida edes yrittää - ja tuontikasvien myyjiin, joiden valikoima on sitä samaa joka paikassa.
Niinpä suuntasin aamulla autonkeulan kohti Helsinkiä. Lentokenttää lähestyttäessä etuikkunaan alkoi läiskähdellä epätavallisen kookkaita osumia ollakseen pelkkiä vesipisaroita. Auton mittari näytti plus kahta ja tietokoneen näyttö vilkutti "risk of icea", ja silloin päätin ottaa rain checkin - kirjaimellisesti. Ainoa myymälä, jonka tiedän pitävän perennoitaan sisätiloissa (citykanit kun lähestyvät hyvää vauhtia pääkaupunkiseudun pohjoisia reunoja), sijaitsee lentokentän kupeessa Tuusulanväylän toisella puolella. Sinne siis, edes hetkeksi pois pahasta maailmasta.
Sydän heitti ylimääräisen voltin, kun pääsin sisään: pitkän kasvihuoneen keskellä kukki aivan huikean hieno ruusumantelipuiden ryhmä. Mikä ero ulkoilmaan! Pöydillä oli jo ihania kesäkukkia, eksoottisia vaahteroita, bonsain tapaan kasvavia ja melkein tulenpunaisena kukkivia japaninruusukvittenin lajikkeita... Voi onni ja autuus. Tulin vahingossa taivaaseen.
Eilen illalla etsin perennakirjoista muiden valkoisten haaveiden (nyt on valkoinen kausi menossa) ohella portinpielen penkkiin sopivaa, melko korkeaa kukkivaa kasvia, jonka lehdet olisivat sopivasti erilaiset kuin siellä nyt olevan lapinnauhuksen munuaisen muoto ja sinne vielä tulevan syyskimikin teräväkärkinen... mikähän muotomääre siihen sitten sopisikaan. Yksi vaihtoehdoistani heilutteli lehtiään myymälän pöydillä. Aikani kiersin ruukkuja kuin kissa kuumaa puuroa, mutta sitten annoin periksi (liha on heikko, vaikka mieli olisi vahva kuin muuri).
Jatkoin matkaani kolmen valkokukkaisen punatähkän kanssa.
Seuraavaksi tähtäsin osumaan Kehä I:n kyljessä majaa pitävään Matti Kokkosen puutarhamyymälään, josta olen kuullut kovasti kehuja. Sitä lähestyessäni sade kiihtyi, ja oloni oli melko absurdi, kun näin myymälän seinässä Kehälle näkyvän ison lakanan: "Olemme avanneet!" Minulla täytyy viirata päässä, kun kaarran renkaat vinkuen puutarhamyymälään, en ihanassa kevätsäässä vaan kelissä, joka muistuttaa lokakuun loppupuolta aidoimmillaan.
Vaan kun en ollut ennen käynyt ja päätin mennä, niin meninhän minä. Tien varrella ollut kaivuutyökään ei estänyt minua pääsemästä päämäärääni, mutta lompakkoni kiitti kyllä sitä, että kutakuinkin kaikki tutustumisen arvoinen oli vielä yli kaksi metriä korkeissa rullakoissa ja vielä oikein ovelasti niin päin, että kummastakin päädystä lukien purkit oli sijoitettu kasvikyltit rullakon keskiosaa kohti.
Minua tervehtimään tullut myyjäneitokin totesi aikamme juteltuamme, että tule uudestaan sitten, kun aurinko paistaa. Siitä olisi pitänyt ymmärtää, että ei tämä ihan tervejärkisen puuhaa ole. Myyjä oli siis oikein ystävällinen ja toivotti toivotuksensa pelkästään hyvässä hengessä, mutta itse olisin voinut sisäistää viestin myös jarruksi.
Mutta ei. Taas mentiin, netistä tulostettujen karttojen avulla: aja Kehä I:ää 5,76 km ja käänny vasemmalle liittymästä Kontulantie. Siinä vaiheessa taivaalta tuli kahden euron kolikkoa suurempia lumihiutaleita kohtalaisen tiheästi. Nauroin jo ääneen.
Käännyin vasemmalle yhtä risteystä liian aikaisin ja absurdi päiväni jatkui. Näin, kun erään talon pihalta ajoi ulos Itellan jakeluauto takaluukku ylhäällä. Ihmettelin sitä, mutta mietin, olikohan kyydissä jotain autoa pitempää. Koska tie oli umpikuja, pyöräytin autoni takaisin tulosuuntaan Itellan perään ja seurasin tapahtumaa kuin hidastetussa elokuvassa: auto pysähtyi liikennevaloihin viereiselle kaistalle, ja valon vaihtuessa vihreäksi lähti liikkeelle postipinot auton takaosasta räntäiselle tielle läiskähtäen kuin vesipommit. Koska itse seisoin punaisissa valoissa toiseen suuntaan kääntymässä, en voinut todella tehdä muuta kuin katsella, miten Itella hurruutti tapahtuneesta autuaan tietämättömänä eteenpäin, kohti uusia haasteita. Sen takana tulevat kaksi autoa näkivät tapahtuneen - toinen joutui kertakaikkiaan pysähtymään keskelle tietä postipinojen tukkiessa sen kaistan. Toinen mitä ilmeisimmin lähti kiivaaseen Itella-takaa-ajoon. Viimeinen, mitä näin ennen kääntymistäni kohti Muhevaista oli, että tielle pysähtynyt auto laittoi fiksusti hätävilkut päälle ja lähti siivoamaan Itellan sotkuja.
Mutta Muhevaiseen, siis. Säässä, josta talvi olisi ylpeä. Nauratti niin, että oli pakko istua autossa parkkipaikalla hetken aikaa ettei myymälän henkilökunta olisi pitänyt minua täysin kajahtaneena. Tai miten sen nyt ottaa: siellä minä kiertelin harras ilme kasvoillani jättisuuren sateenvarjon alla ja pyyhin enimpiä lumia ruukkujen päältä, jotta näkisin, onko siellä elämää vai ei. Haaveilemani valkoisuus oli todella nyt otettu tosissaan jossakin...
Ja niin siinä kävi, että tästä tuli hyvä reissu. Punatähkät saivat takapenkille seurakseen isotähtiputki 'Sunningdale variegated'ia (jonka tuotekyltissä oli hauska ilmaus "kukkii laiskasti". Sama se sille; sen lehtien takia minä ne ostin. Kukat ovat kiva yllätys, jos niitä tulee!), valkokukkaisia siperiankurjenmiekkoja sijoitettavaksi siihen eilen kanttaamaani ja perkaamaani pitkään penkkiin vaaleanpunaisena kukkivien muiden kasvien joukkoon, ja valkokukkaisia keltakurjenmiekkoja, jotka saavat paikan talon toiselta puolelta, kutakuinkin tontin kosteimmalta kohdalta. Imeköön ne nyt sitten vaikka kaikki kevään sulamisvedet!
Päätän lähetyksen Absurdistanista tähän ja toivon, että huomenna pääsen istuttamaan ostokseni omille paikoilleen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)