Sen sanonut ei ollut nähnyt vuoden 2010 toukokuun 4. päivää.
Päätin eilen kartalta poistuneen Backaksen ikävissäni, että tänään käyn tutustumassa kahteen minulle ennestään tuntemattomaan puutarhamyymälään. Olen ihan leipääntynyt kaikenmaailman kodinterroihin, jotka eivät mitenkään korvaa Backasta - eivät taida edes yrittää - ja tuontikasvien myyjiin, joiden valikoima on sitä samaa joka paikassa.
Niinpä suuntasin aamulla autonkeulan kohti Helsinkiä. Lentokenttää lähestyttäessä etuikkunaan alkoi läiskähdellä epätavallisen kookkaita osumia ollakseen pelkkiä vesipisaroita. Auton mittari näytti plus kahta ja tietokoneen näyttö vilkutti "risk of icea", ja silloin päätin ottaa rain checkin - kirjaimellisesti. Ainoa myymälä, jonka tiedän pitävän perennoitaan sisätiloissa (citykanit kun lähestyvät hyvää vauhtia pääkaupunkiseudun pohjoisia reunoja), sijaitsee lentokentän kupeessa Tuusulanväylän toisella puolella. Sinne siis, edes hetkeksi pois pahasta maailmasta.
Sydän heitti ylimääräisen voltin, kun pääsin sisään: pitkän kasvihuoneen keskellä kukki aivan huikean hieno ruusumantelipuiden ryhmä. Mikä ero ulkoilmaan! Pöydillä oli jo ihania kesäkukkia, eksoottisia vaahteroita, bonsain tapaan kasvavia ja melkein tulenpunaisena kukkivia japaninruusukvittenin lajikkeita... Voi onni ja autuus. Tulin vahingossa taivaaseen.
Eilen illalla etsin perennakirjoista muiden valkoisten haaveiden (nyt on valkoinen kausi menossa) ohella portinpielen penkkiin sopivaa, melko korkeaa kukkivaa kasvia, jonka lehdet olisivat sopivasti erilaiset kuin siellä nyt olevan lapinnauhuksen munuaisen muoto ja sinne vielä tulevan syyskimikin teräväkärkinen... mikähän muotomääre siihen sitten sopisikaan. Yksi vaihtoehdoistani heilutteli lehtiään myymälän pöydillä. Aikani kiersin ruukkuja kuin kissa kuumaa puuroa, mutta sitten annoin periksi (liha on heikko, vaikka mieli olisi vahva kuin muuri).
Jatkoin matkaani kolmen valkokukkaisen punatähkän kanssa.
Seuraavaksi tähtäsin osumaan Kehä I:n kyljessä majaa pitävään Matti Kokkosen puutarhamyymälään, josta olen kuullut kovasti kehuja. Sitä lähestyessäni sade kiihtyi, ja oloni oli melko absurdi, kun näin myymälän seinässä Kehälle näkyvän ison lakanan: "Olemme avanneet!" Minulla täytyy viirata päässä, kun kaarran renkaat vinkuen puutarhamyymälään, en ihanassa kevätsäässä vaan kelissä, joka muistuttaa lokakuun loppupuolta aidoimmillaan.
Vaan kun en ollut ennen käynyt ja päätin mennä, niin meninhän minä. Tien varrella ollut kaivuutyökään ei estänyt minua pääsemästä päämäärääni, mutta lompakkoni kiitti kyllä sitä, että kutakuinkin kaikki tutustumisen arvoinen oli vielä yli kaksi metriä korkeissa rullakoissa ja vielä oikein ovelasti niin päin, että kummastakin päädystä lukien purkit oli sijoitettu kasvikyltit rullakon keskiosaa kohti.
Minua tervehtimään tullut myyjäneitokin totesi aikamme juteltuamme, että tule uudestaan sitten, kun aurinko paistaa. Siitä olisi pitänyt ymmärtää, että ei tämä ihan tervejärkisen puuhaa ole. Myyjä oli siis oikein ystävällinen ja toivotti toivotuksensa pelkästään hyvässä hengessä, mutta itse olisin voinut sisäistää viestin myös jarruksi.
Mutta ei. Taas mentiin, netistä tulostettujen karttojen avulla: aja Kehä I:ää 5,76 km ja käänny vasemmalle liittymästä Kontulantie. Siinä vaiheessa taivaalta tuli kahden euron kolikkoa suurempia lumihiutaleita kohtalaisen tiheästi. Nauroin jo ääneen.
Käännyin vasemmalle yhtä risteystä liian aikaisin ja absurdi päiväni jatkui. Näin, kun erään talon pihalta ajoi ulos Itellan jakeluauto takaluukku ylhäällä. Ihmettelin sitä, mutta mietin, olikohan kyydissä jotain autoa pitempää. Koska tie oli umpikuja, pyöräytin autoni takaisin tulosuuntaan Itellan perään ja seurasin tapahtumaa kuin hidastetussa elokuvassa: auto pysähtyi liikennevaloihin viereiselle kaistalle, ja valon vaihtuessa vihreäksi lähti liikkeelle postipinot auton takaosasta räntäiselle tielle läiskähtäen kuin vesipommit. Koska itse seisoin punaisissa valoissa toiseen suuntaan kääntymässä, en voinut todella tehdä muuta kuin katsella, miten Itella hurruutti tapahtuneesta autuaan tietämättömänä eteenpäin, kohti uusia haasteita. Sen takana tulevat kaksi autoa näkivät tapahtuneen - toinen joutui kertakaikkiaan pysähtymään keskelle tietä postipinojen tukkiessa sen kaistan. Toinen mitä ilmeisimmin lähti kiivaaseen Itella-takaa-ajoon. Viimeinen, mitä näin ennen kääntymistäni kohti Muhevaista oli, että tielle pysähtynyt auto laittoi fiksusti hätävilkut päälle ja lähti siivoamaan Itellan sotkuja.
Mutta Muhevaiseen, siis. Säässä, josta talvi olisi ylpeä. Nauratti niin, että oli pakko istua autossa parkkipaikalla hetken aikaa ettei myymälän henkilökunta olisi pitänyt minua täysin kajahtaneena. Tai miten sen nyt ottaa: siellä minä kiertelin harras ilme kasvoillani jättisuuren sateenvarjon alla ja pyyhin enimpiä lumia ruukkujen päältä, jotta näkisin, onko siellä elämää vai ei. Haaveilemani valkoisuus oli todella nyt otettu tosissaan jossakin...
Ja niin siinä kävi, että tästä tuli hyvä reissu. Punatähkät saivat takapenkille seurakseen isotähtiputki 'Sunningdale variegated'ia (jonka tuotekyltissä oli hauska ilmaus "kukkii laiskasti". Sama se sille; sen lehtien takia minä ne ostin. Kukat ovat kiva yllätys, jos niitä tulee!), valkokukkaisia siperiankurjenmiekkoja sijoitettavaksi siihen eilen kanttaamaani ja perkaamaani pitkään penkkiin vaaleanpunaisena kukkivien muiden kasvien joukkoon, ja valkokukkaisia keltakurjenmiekkoja, jotka saavat paikan talon toiselta puolelta, kutakuinkin tontin kosteimmalta kohdalta. Imeköön ne nyt sitten vaikka kaikki kevään sulamisvedet!
Päätän lähetyksen Absurdistanista tähän ja toivon, että huomenna pääsen istuttamaan ostokseni omille paikoilleen.
Nyt on ollut virtasesta puutetta, tekemistä on kyllä ollut. Torstaina olin mukana perustamassa Keski-Uudellemaalle Naisten Pankin solua (=toimintaryhmää). 18 naista into piukassa yhden asian vuoksi! Siinä sitä olisi kuulkaa saatu vaikka talo rakennetuksi, mettä kaadetuksi (jos olisi ollut tarvetta) tai alikulkutunneli poratuksi jonnekin, mistä ei vielä ali pääse. Hurraa, NP Keski-Uusimaa!
