Annoit pikkusormen, se vei koko käden.

No niin. Minä siis rapistelin niitä siemenpusseja. Ja ajattelin kevättä. Sitten istahdin sohvannurkkaan katsomaan SVT:lta tallennettuja brittiläisiä puutarhaohjelmia Open Gardens, joissa ihmiset kilvoittelevat mitä uskomattomimpia puutarhojaan englantilaisten Tärkeään Opukseen, The Yellow Bookiin. (Harmi, että suomalainen puutarhakulttuuri on niin nuorta, jos sellaista edes todellisuudessa lie syntynytkään, ettei  meillä ole mitään lähellekään NGS:iä vastaavaa olemassa. Taitavat Kotipuutarha-lehden visiittikupongit yksityisiin puutarhoihin olla ainoa yritelmä tuohon suuntaan. Olisihan se hienoa, jos Suomessakin yksityiset avaisivat kauniit pihansa ja keräisivät pääsymaksuilla rahaa hyväntekeväisyyteen.)

Kyllä voi maailmassa olla paljon kauneutta! Vihreää! Värejä! Punavioletin ja keväänvihreän yhdistelmä sai melkein kyyneleet silmiin. Maisemat jatkuivat silmänkantamattomiin. Oli ihania pyöreitä kuuportteja kivimuurissa, mahtava pieni piha täynnä huikeita ruukkuistutuksia. Valtava vanha seetri. Voi itku...

Kevään ikävä äityi niin kovaksi, että kun lähdin hakemaan EV:tä päiväkodista, menin sadanviidenkymmenen metrin matkan autolla, jotta pääsimme jatkamaan siitä suoraan kukkakauppaan. Oli pakko saada iso kukkakimppu!

Aioin ensin pistää likoon viimeisetkin siemenperunat ja ostaa jotain isoa ja näyttävää, monilajista. Kävi kuitenkin niin kuin usein keväällä (mitäs minä sanoin! Nyt ON kevät.) käy ja ostinkin kaksi isoa punttia tulppaaneja.

Eivätkös ole kertakaikkiaan hemaisevia!

Nyt pää raksuttaa hirveästi huristen: mihin tähän aikaan vuodesta voi mennä, jotta pääsee keskelle vihreää? Gardeniaan Viikissä? Viherpajaan Vantaalla? Kaisaniemeen kasvitieteelliseen? Kumpulaan? Eikun se ei ole auki talvella. Puutarhamessutkin ovat vasta keväällä.

Tuota kutsutaan kipeäkissasyndroomaksi. Mau.