Minä lasken päiviä. Marraskuun neljästoista, marraskuun viidestoista, marraskuun kuudestoista, marraskuun seitsemästoista. Ja yhä edelleen voi tehdä puutarhatöitä. Mitä pidemmälle kuukausi etenee, sitä lyhyemmäksi pakollinen puutarhailutauko jää. Luotan nimittäin siihen, että tammikuun ensimmäisen nousevan kuun aikaan voin aloittaa siemenkylvöt (googlaa: hm. Ensimmäinen uusikuu on jo 4.1.).
Nyt on mustaselja piilotettu oikean pakkaspeitteen alle (takaan ja alleviivaan, että kaikki rakennelmani näkevät ohikulkijat ynnä muut naapurit lennähtävät henkisesti sepposen selälleen hämmästyksestä: "Nyt sillä on joku täkki tuolla pihalla!"), hennoimmille perennoille heitelty näennäiset havut päälle, ja korkeiden perennojen korsetit on siirretty talveksi varastoon. Sillä talvi on vissiin nyt tulossa. Ainakin sekä mattihuutonen että pekkapouta lunta ennustivat huomiseksi. Eipä haittaa, heitellään sitä kasoiksi sitten niiden havujen päälle. Suojaamaan, suojaamaan, joka aamu sännätään, ja kun päivä on ohi niin lisää suojataan...
Totta puhuen olen aina aiemmin ollut sitä mieltä, että jos ei meidän pihassa kylmiltään selviä, sen ei tarvitse selvitäkään. Vaan jostakin syystä nyt olen tullut hentomielisemmäksi. Vanhuus ei tule yksin? Tai sitten jalokellot, salviat ja muut ovat minusta niin ihania, etten haluaisi menettää niitä talven aikana. Suurimman riskin aion ottaa Eucalyptus gunniin (onko sillä suomenkielistä nimeä?) kanssa ja jättää sen pihalle. Taisin siitä mainitakin. Siellä se vieläkin töröttää ilman peitettä; ehkä huomenna olisi aika kietaista pari kerrosta hallaharsoa sen ympärille.
Maa on edelleen sula. Eli vielä voisi istuttaa tulppaaneitakin. Katselin juuri kovalevyltä syys- (vai loka?)kuulle ajoittuvaa, Ruotsin SVT:ssä pyörinyttä Trädgårdsfredagin jaksoa, jossa ihanasti brittiläisittäin paksua ruotsia puhuva puutarhuri John Taylor kuskasi ohjelman juontajalle, Pernilla Månsson Coltille, kottikärryllisen (jep) kukkasipuleita. Meinasi silmät nyrjähtää aivojen kanssa yhtä aikaa: TUOLLAISTA määrää sipuleita en ikikuunaan istuttaisi, ainakaan kerralla. Hui! Olen ollut koko ajan sitä mieltä, että yhtään sipulia en enää maahan laita, mutta entä jos laittaisinkin? Tässä tietysti saattaa tulla himppasen kiire, sillä sipulin sipulia ei ole kuistin nurkissa lojumassa ja huomisaamuksi on luvattu 10 senttiä lunta. Poishan se sulaa, se on selvä, mutta silti.
Voi ITKU. 10 senttiä lunta aamulla tarkoittaa lumitöitä. Missä on kola?!? Autotallin takanurkassa, tietysti. Onneksi on edes lumentyönnin käden ulottuvilla: pääsee työnnellen autotalliin. Jos ylipäätään pääsee niin pitkälle, se nimittäin tarkoittaisi, että olisin saanut viedyksi Eka Vekaran päiväkotiin. Veikkaan, että jos aamulla on edes väriksi lunta, häntä on melko vaikeaa saada liikkeelle. Ensin pitäisi hakea hänelle oma kola sieltä autotallin takanurkasta - eli pääsisin sittenkin itsekin sinne, sitten pitäisi ottaa kuormurit, mönkijät, lapiot, ämpärit ja muut tärkeät lumityökalut ja ruveta vähän miesten hommiin.
Lumityöt eivät kuulu suosikkipuuhiini ulkona. Meillä kun lumi on jostain syystä yleensä märkää ja painavaa, ja kun etupiha on tavattu pitää puhtaana sekä jalankulkijoille että autolle helposti liikkua, kolaamista riittää yleensä noin tunniksi. Eikä se ole mitään hentojen naisten hommaa. Mikä minä en onneksi tietenkään ole. Ihmeellistä sinänsä, että jos lapiolla pitää heiluttaa vähintään yhtä painavaa (ja märkää) savimultaa, homma sujuu kuin liukumäestä laskeminen. Lumityöt ovat ilmeisesti minusta yhtä tarkoituksettomia kuin liikunta liikkumisen vuoksi. Konkreettista muutosta ei synny yhdellä kerralla, vaan homma pitää aloittaa kohta taas uudestaan. Eikä missään näy, tai tunnu. Paitsi käsivarsissa, sen tunnin pukkaamisen jälkeen. Uhhuh. No, saavatpa kasvit suojaa.
Lumentulo tarkoittaa muuten myös sitä, että en tänä syksynä saanut sittenkään paikoilleen kasvien merkkaustikkuja. Se muinoin ostamani laminointilaite on siis edelleen testaamatta. Olen kyllä saanut sen verran aikaan, että kirjoitin koneella "tikunnäköisiä" liuskoja kasveista, mutta homma kaatui siihen, etten päässyt pihalle saakka laskemaan, montako yksilöä kutakin kasvia löytyy. Voi tätä kotirouvan ongelmaa: hirveä määrä aikaa, paljon kaikenlaista tekemistä, ja silti päivät kuluvat "narun työntelyssä". Kädet ovat niin jäykät, etteivät vissiin taivu sen vertaa, että saisin itseäni niskasta kiinni :-/
Vaan eihän sitä ehdi, kun pitää katsoa puutarhaohjelmia samalla, kun silittää pyykkiä. Tai lukea päivän posti - tänään tuli Kotipuutarha. Kirjoittaa joulupukin listaan kiinnostavimmat puutarhakirjat. Jatkaa sitä ystävättären puutarhan suunnittelua. En usko, että on enää kovin montaa muuta keinoa olemassa, millä lykätä väistämättömän eron kohtaamista. Oikein nauratti, kun Trädgårdsfredagissa puuhailtiin syystöiden parissa ja todettiin, että nyt pitäisi jo olla "tid att vila". Hehheh, minä en lepää KOSKAAN >-I
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti