Että minä vihaan siivoamista. Olen tainnut mainita asiasta aiemminkin. Inhoan kyykkimistä nurkissa ja kurottelua huonekalujen alle, lattialla ympäriinsä lojuvien tavaroiden väistelyä ja siirtelyä (ovat lattialla tietysti siksi, että meillä on liikaa tavaraa ja aina liian vähän säilytystilaa), nyhräämistä ja nykertämistä pienten, väistämättä muutamien olemassa olevien koriste-esineiden kanssa.
Siksi kiitän muinaista onnistumistani Naisten Kympin slogan-kilpailussa ja sieltä kiitokseksi saamaani Lotus-logolla varustettua MP3-soitintani. Pieneen muistitikkuun mahtuu yllättävän paljon musiikkia, jota sitten huudatan aina pahan paikan iskiessä, eli imurin varressa, kuntopyörän päällä tai... no, siinäpä ne pahimmat kai olivatkin.
Musiikki liikuttaa minua, sekä fyysisesti (Robbie Williamsin Let me entertain you on ihan hillitön, samoin vaikka Toton Can´t stop loving you tai maailman ehkä paras Queenin biisi Don´t stop me now) että emotionaalisesti. Tuskinpa minä muuten siivotessani itkisin, ellen kuuntelisi samalla Alan Parsons Projectin Old and wisea, Rajattoman Dobbin´s flowery valea, Styxin Don´t let it endiä tai - hyvin henkilökohtaisista syistä Celine Dionin That´s the way it is´iä.
Tom Jonesin If I only knew tuo edelleen mieleen vuoden -95 Tukholman MM-kisat ja Suomen ainoan kultamitalin, vaikka Den glider in se vasta sykäyttääkin; en ikikuuna päivänä olisi uskonut näkeväni ulkoiselta habitukseltaan virkamiesmäisen harmaan, charmantin professorin tanssivan sen kappaleen tahdissa kuin hurjapää - tätäpä ette tainneet, Mummot, tietääkään ;-)
Vaihdoin juuri tikulle muutaman biisin. Poistin pari harhaiskua - ei ihminen viittä Bon Jovin kappaletta kestä kuunnella - ja tallensin tilalle joitakin aarteita, jotka olin tyystin jopa unohtanut. Huikein löytö niistä taisi olla Electric Light Orchestran Wild west hero. Levy vain sattui käteen, kun selasin vanhoja aarteita, ja toi aivan valtavan hyvän mielen, kuten aina, kun nostalgia-aalto iskee. Että sitä oli joskus nuori, ja että sitä levyä piti kuunnella. Samassa rytäkässä menivät Abbat, Styxit, Alan Parsonsit, Genesikset ja Queenit. Ja voi, vaikka mitä muuta.
Onneksi oma biisikärpäseni, Herra Mies, pitää minua kiinni myös tuoreemmassa musiikissa. Hänen kauttaan olen aikanaan tutustunut mm. N´Synciin, Backareihin, Anastaciaan, ja iloiseen brittipoppispurkkabändi Stepsiin, jolla on niin hyväntuulisia rallatuksia, että siinä polkee kuntopyörällä vaikka Utsjoelle.
Sinne 90-luvun, 2000-luvun alun katveeseen kappaleeni ovatkin sitten jääneet. Uusinta uutta ei repertuaariini mahdu, ehkä siksi, että en niin halua tai jaksa tutustua nykyisimpään tarjontaan. Ennen kuulin hittikavalkadin pitkillä automatkoilla, nykyään ainoat äänet reissujen aikana tulevat takapenkiltä, jossa Salama McQueen käy puolessatoista tunnissa läpi ihm... öh, autoksi kasvamisen polkua.
Siivous lienee aina Last thing on my mind, yksi Tragedy, mutta aina se, Abracadabra, tulee tehdyksi. Thank you for the music!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti