Amatööri puutarhaharrastelija, aktiivinen marttailija ja ammattimainen taivaanrannanmaalari kirjoittaa puutarhasta ja muista itselleen rakkaista aiheista.



tiistai 24. elokuuta 2010

Luonto tuli lähelle.

Pesin ikkunat.

Hyvänen paikka sentään, miten laiskuus voikaan potkaista hevosenpotkulla päähän, ja irvistää ikävästi. Ei meillä kovin iso talo ole, mutta kuusi tuntia - ruokataukoineen, myönnän - meni, kun kaikki ikkunat pesin sisältä ja ulkoa ja väleistä myös. Mind you, en ole mikään ammattilainen, eikä vanha ole muutenkaan mikään vauhtikone, mutta lisäksi ikkunoiden pesuun liittyy aina kaikkea ikävää värkkäämistä. Milloin ikkunan avaaja ei kolmeen minuuttiin - siltä se tuntui - osu sille tarkoitettuun nelikulmaiseen reikään, milloin ulkopuolisten karmien kesäinen maalausoperaatio on jumittanut ikkunat ja on mentävä puukon kanssa sateeseen (no tottakai satoi, eihän sitä ikkunoita muuten voi edes pestä) vetelemään saumoja auki. Kasvit ja muut tärkeystavarat on siirreltävä pöydiltä ja tasoilta pois, jotta ikkunat saa ylipäätään avattua. Huonekalut, joita ei voi siirtää, on suojattava. Ikkunanpesuaine loppuu ja pitää keksiä korvaava tuote tilalle.

No, yhtä kaikki, nyt pihalle taas näkee. Ällistys!

Huomasin muun muassa, että naapurinrouvan komea mongolianvaahtera on jo saanut punaista väriä lehdilleen. Ja omalla pihalla syysleimujenkin kukinnastakin pitää alkaa puhua imperfektissä. Kukki. Hei, jos käyttää monikkoa, onhan leimujakin enemmän kuin yksi, silloinhan ei tiedä, onko preesens vai imperfekti. Kukkivat. Hurraa!!

Istutusurakka sai viikonlopun Savon reissun jälkeen jakson 34, tai jotain. Mikkelissä sain takakonttiin levyllisen paratiisililjan erittäin terhakoita taimia, sekä parissa pikkupurkissa valkoisen ja punaisen tarhakylmänkukan taimia. Ne - tarhakylmänkukat ylipäätään - ne ovat ihania. Olen hurjan onnellinen, että värivalikoimani lisääntyi! Paratiisililjat eivät kaikki jää meille, vaan jatkavat matkaa ainakin yhdelle toiselle puutarhaharrastelijalle, mutta kyllä moni kuitenkin saa paikan tältäkin tontilta. Ovat nimittäin "koeponnistuksessa" optimaalisen kasvatuspaikan löytämiseksi. Osan laitan portinpieleen, osan talonkulmaan, osan ehkä vielä sini-valko-violetti jnejne penkkiin, jos siellä on kohta enää tilaa.

Siitä tulee kyllä huomattavasti kiinnostavamman näköinen istutusalue nyt, kun olen lopultakin ymmärtänyt rytmitellä kasvien korkeuksia eri tavoin kuin aiemmin. Luulen, että voin aika levollisin mielin katsella penkkiä ensi kesänä. Jo nyt voin todeta, että siihen tarvitsee istuttaa enää kukkasipuleita kevääksi. Loppukesän kukkijoitakaan siinä ei kyllä kovin ole, mutta en minä lähde niitä siihen toistaiseksi ehdoin tahdoin haalimaankaan. Nyt haluan antaa itselleni edes yhden penkin osalta tunteen siitä, että se on vähäksi aikaa valmis (=ei tarvitse joka välissä hämmennellä uuteen uskoon).

Muutama muukin kohta pihalla tuntuu tällä hetkellä aika tyydyttävältä. Aukkoja ei ole, tai jos on, ne näyttävät siltä, että siinä on jätetty vain kasvunvaraa ympärillä oleville kasveille. (Näinhän ei välttämättä todellisuudessa ole, mutta en pane illusiota pahakseni.)

Ehkä on hyväkin, että pahin pihapolte alkaa hiipua, kesä kun tuntuu hiipuvan samaa vauhtia. Viikonlopuksi luvattiin iltapäivälämpötilaksikin enää 12-15 astetta. Tänään piti laittaa takki päälle aamulla, kun vein Eka Vekaran päiväkotiin. Sinne on 250 metriä matkaa.

Kuuntelin ikkunoita pestessäni Rajattoman parhaita, ja muiden laulujen seassa oli muutama heidän loistavista joululaulutulkinnoistaan. Hämmentävä tunne oli, kun sain hetkeksi kiinni joulutunnelmasta ja mielessä välähtivät joulukoristeet... No, vaikka Selfridges Lontoossa oman joulupuotiinsa jo avasikin, en ehkä aivan vielä antaudu talven juhlan tunnelmaan. Kyllä minä sitten aikanaan hehkutan siitäkin.

Jaa-a, ajattelin minä tänään joulua toisenkin kerran. Tein nimittäin tekeytymään lisää likööriä. Musta- ja punaherukkaherkkujen lisäksi ikkunan edessä on nyt pikkuhiljaa valmistumassa myös meripihkan oranssia appelsiinikonjakkia ja jääkarhukarkin väristä limettilikööriä. Vielä pitäisi saada aikaiseksi ostaa puolen litran maitopurkki (kokomaitoa), että saisi tehtyä Latte di vecchia -sitruuna-vaniljalikööriä. Sen valmistusaineet kuulostavat niin herkulliselta (sitruunankuorta, kirkasta viinaa, maitoa, sokeria ja vaniljatanko), ettei nimikään - vanhan naisen maito - aiheuta kuin vinon virnistyksen. Ei se nuoruus olekaan aina ainoa autuaaksi tekevä asia ;-/)

Ei kommentteja: