Onnen hetkiä ja kutkuttavaa odotusta.

Ei malta tännekään kirjoittaa, kun on niin paljon kaikkea tehtävää ja nähtävää. Ja sitten on ne työt, jotka oikeasti on leipänsä eteen hoidettava.

Pihalla tapahtuu koko ajan, vaikka puutarhuri itse onkin välillä aivan lamassa. Uhkaavasti tämäkin kesä meinaa välillä kääntyä nautinnosta narinaksi ja rakkaudesta raadannaksi. On se kumma, että ihminen ei osaa vain iloita - vaikka oli minulla onnenhetkikin tässä eräänä päivänä: ajattelin, että kyllä tämä piha paikka paikoin on jo jonkin näköinen - ja katsella ja nautiskella, vaan aina kaiken pitää muuttua työleiriksi.

Etupihan aidan viereen raivaamani istutusalue on edelleen lähes tyhjä. Tuomen lisäksi siinä on vasta yksi japaninmarjakuusi ja yksi hopeapensaan piiskarykelmä. Huhuuu, missä toinen kasvi??? Entä missäs se ensimmäinen...?? Jos puutarhan osa voisi kumista tyhjyyttään, se tekisi juuri sitä.

Ikävän todellisuuden kanssa jouduin silmätysten sen tuomen kanssa. Tuli puutarha-asiantuntijaystävä Saila kylään ja sanoi, että olisi ehkä kannattanut istuttaa tuomi toiseen paikkaan. Pirskatti, että hän oli oikeassa, mutta pahalta tuntuu. Juuri, kun sen on saanut muka paikalleen, se täytyy vielä SIIRTÄÄ. Ärk.

Olen ollut silmätysten kyllä kaiken sellaisenkin kanssa, joka on onneksi edes hetkiseksi aikaa laittanut minut polvilleni - kirjaimellisesti. Luojalle kiitos pienistä ihanista!

Tässä esimerkkinä haltiankukka (Heucherella) 'Pink skyrocket'

 Karhunlaukka kukkii mustaseljan edessä.

Tämän 'Omoshiro' -kärhön ostin Kauppilan puutarhalta Turussa käydessäni. Aivan VALTAVAT kukat. Kuunliljojen lehdet eivät ole vielä täysikokoiset, vaan vasta tulollaan, mutta niihin kukkia voi silti verrata.

Vuorikaunokin kukka on minusta aivan ihanan värinen.

Taas yksi niistä mikälie-tulppaaneista. Mutta eikös ole soman värinen!

Kun aamulla avaan makuuhuoneen verhot, näen tämän. Joka ikinen kevät, vuodesta toiseen. Koristeomenapuu 'Aamurusko' on niin täynnä kukkia, että ei oksiin paljon tyhjää tilaa jää.

Muhkeapartainen pikkukurjenmiekka, ensimmäinen, joka on kokonaan auki.

Enpä näitä vierekkäin istuttaessani ajatellut, että voisivat näyttää yhdessä näin älyttömän hyvältä. Purppuramaksaruoho ja valkoinen sammalleimu.

Ja yksi herkimmistä kukkasista koko tällä tontilla: valkoinen varjohiippa kalliokielon edustalla.

Pihallani suurin osa kasveista kukkii alku- ja keskikesällä. Loppukesän kukkijat ovat joko keltaisia, oransseja tai astereita, ja ne ovat siksi jääneet hankkimatta lukuunottamatta kallionauhuksia, joiden kukan väri on niin kiinnostava ja häikäisevä, että niitä on ollut pakko hankkia useampia. Sen kukintaa saa - onneksi - odottaa vielä kauan, joten ei siitä sen enempää tässä vaiheessa. Minulla on nimittäin tällä hetkellä paljon muuta odotettavaa! Kuten viereisessä kuvassa - nauhuksen lehtien edessä - tiukasti nupussa sinnittelevät tarhakurjenmiekat. Näistä mikään ei muistaakseni ole kukkinut aiemmin, joten jännitän ihan niska jäykkänä ja silmät lautasen kokoisina, minkä värisiä ihanuuksia tuolta lopulta paljastuu. Vasemmalla lienee jotakin punaista, keskellä ja oikealla, uskallanko toivoa, valkoista.

Unelmatädyke tulossa kukkaan niinikään ensimmäistä kertaa tällä pihalla. Viime kesäisen taimivaihdon tulosta. Nuppujen herkkä vaaleansini lumoaa minut jo nyt...

Tätäkin tuijotan kuin lumoutuneena. Tästä odotan nimittäiin 'Royal Wedding' -unikkoa. Royal Wedding! Kukassa minun pihallani!! Siis Royal Wedding!!! Ymmärränkö tätä itsekään...?

Suuri kasvirakkauteni, ukkolaukka, tämän vuoden kauneudessaan.

Tämän olen jo aiemmin nähnyt kukkivana, mutta odotus on aina yhtä kutkuttava. Unikoilla on kyllä todellista draaman tajua! Ja miten ne saavatkaan kaiken sen terälehtiensä tyllin ja rypytykset mahtumaan tuollaiseen vaatimattomaan karvapalloon?

Illan jännittävin "ultrakuva". Luulen, toivon, mutta en oikein uskalla uskoa, että tuolla keskellä olisi kukan aihio. Mutta eikö voisikin olla...? Iris pallida variegata. Tuoksukurjenmiekka kai tämä on suomeksi. Tuoksuneeko lie, en tiedä, kun tämä ei TODELLAKAAN ole kukkinut vielä aiemmin.

Tuoksusta puheen ollen: yllättävä havainto Sailan vierailulta oli, kun hän kertoi oman perussaksankurjenmiekkani tuoksuvan. En ollut ikinä edes yrittänyt nuuhkaista sen kukkaa ennen tätä, mutta toden totta. Se tuoksuu!

Kielolta.

Juudo. Tottavie. Se tuoksuu ihan kielolta. Ei voimakkaasti, mutta selvästi. Nenä täytyy työntää kiinni kukkaan, mutta sitten sen aistii. Jestas, miten ihana tuoksu.

Odotusta tämäkin: jakopalat matkalla taimivaihtoon keskiviikkona. Ovat tosi surullisen näköisiä tässä vaiheessa, kun ne on juuri irrotettu, mutta kyllä niistä vielä siperiankurjenmiekkoja ja erilaisia kurjenpolvia ja maksaruohoja ja valkoalpia tulee.

Ja voi, mitä kaikkea sieltä onkaan tulossa takaisin!

Sitä odotellessa.