Tuo lienee puutarhaharrastelijoiden ja -puuhastelijoiden mielessä kohtalaisen usein häilyvä kysymys. Tunnustan: samaa minäkin mietin. Sitä on niin helppoa nähdä pihallaan kaikki tekemättömät työt: kitkemättömät rikkaruohot, kanttaamattomat istutusalueet (hemmetin pikkuvarvas, paranisi jo!), yhdessä nurkassa - haaveiden kasvihuoneen paikalla - lojuvat tukinreuhkat, joilla mansikka- ja raparperipenkki oli muinoin rajattu, ja jotka nostettiin ylös poisvietäviksi. Joskus viime kesänä. Reuhkat edustavat itseään siinä edelleen, sillä me peräkärryttömät ja -koukuttomat emme ole saaneet itsestämme sen vertaa irti, että olisimme työntäneet kymmenkunta likaista, pieneliöitä kihisevää, märälle puulle haisevaa yli kaksimetristä puolilahoa runkoa henkilöautoomme ja kuljettaneet ne pois... (Eikä ole kiirettä, taikasauva ei ole taikonut kasvihuonetta lähimaillekaan.)
Pihalla on myös hieman meidänkin tyyliämme suoraviivaisemmin rakennetut kivetyt käytävät, joissa kivien välit on nykyään pääosin saumattu pitkähköllä nurmiheinällä ja sopivissa kohdin väleihin levinneillä hopeahärkillä, mirrinmintulla ja maanpeitemaksaruohoilla. Jos osaisimme / jaksaisimme / ehtisimme / saisimme aikaiseksi ryhtyä, kivet pitäisi nostaa ylös, tehdä pohjatyöt uudelleen ja latoa kivet sitten takaisin. Muttakun. Emme osaa / jaksa / ehdi / saa aikaiseksi. Eikä siinä vielä kaikki. Minähän en tietenkään haluaisi pihallemme juuri noita kiviäkään. Miksi ihmeessä keltaisen, mustakattoisen talon pihaan on tehty käytävät punasävyisestä pihakivestä? (Siksi, että sitä on ollut edullisesti saatavana...?) Miksi ihmeessä käytävästä on pitänyt tehdä viivasuora (HAH! No se oli liioittelua!) putki pitkin talon pitkää sivua? Highway to hell? Ei ollenkaan feng shui. Ei ollenkaan viehättävää. Ei ollenkaan tunnelmallista. (Jos tämä olisi keskustelu Herra Miehen kanssa, hän sanoisi, miten kätevää on a) kuljettaa puuta etupihalta kottikärryillä highwayn toisessa päässä seisovaan puuvajaan ja b) pitää kulkuväylä talvella puhtaana, kun ei tarvitse arvailla, missä käytävä menee. Hmph. Onhan se YKSI näkökulma tuokin.)
Ja se nurmiheinä / hopeahärkki / mirrinminttu / maksaruohosaumaus? Pitäisikö sille tehdä jotain? Hieno työkalukin on sitä varten hankittu, oikein Fiskars. Se oli vissiin niin hieno, että minun pitää säilyttää sitä autotallissa ja varoa naarmuttamasta sitä mitenkään. Olin minä jo työhön ryhtymässä, mutta sitten tuli helle, enkä jaksanut (vaan jaksoin kuitenkin kuusi tuntia kitkeä mansikkamaata), sen jälkeen alkoi vesisade, nyt on kuumetta ja muutenkin hutera olo.
Tuleeko tästä ikinä valmista?
Ei. Ei saa tulla. Mitä minä sitten tekisin??
Olen omalta osaltani oivaltanut, että puutarhaharrastus on kuin purjeveneily. Ne, jotka siitä jotain ymmärtävät, sanovat olevansa perillä, kun astuvat veneeseen. Mitä tehdään ja minne mennään menettävät merkityksensä. Sama täällä. Minä olen perillä, kun pääsen pihalle. Olen opetellut - opettelen edelleen - olemaan asettamatta tavoitteita "tänään - huomenna - ensi viikolla senjasen pitää olla tehtynä" ja antamaan itselleni luvan tehdä edes yhdessä asiassa, edes yhdessä paikassa vain sitä, mikä tuntuu hyvältä. Tänään tuntui hyvältä kitkeä rikkaruohot terijoensalavien alla kasvavien pikkutalvion ja pienten kuunliljojen joukosta. Hyvä, minä.
Huomenna sitten jotain muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti