Tuleeko tästä ikinä valmista?

Tuo lienee puutarhaharrastelijoiden ja -puuhastelijoiden mielessä kohtalaisen usein häilyvä kysymys. Tunnustan: samaa minäkin mietin. Sitä on niin helppoa nähdä pihallaan kaikki tekemättömät työt: kitkemättömät rikkaruohot, kanttaamattomat istutusalueet (hemmetin pikkuvarvas, paranisi jo!), yhdessä nurkassa - haaveiden kasvihuoneen paikalla - lojuvat tukinreuhkat, joilla mansikka- ja raparperipenkki oli muinoin rajattu, ja jotka nostettiin ylös poisvietäviksi. Joskus viime kesänä. Reuhkat edustavat itseään siinä edelleen, sillä me peräkärryttömät ja -koukuttomat emme ole saaneet itsestämme sen vertaa irti, että olisimme työntäneet kymmenkunta likaista, pieneliöitä kihisevää, märälle puulle haisevaa yli kaksimetristä puolilahoa runkoa henkilöautoomme ja kuljettaneet ne pois... (Eikä ole kiirettä, taikasauva ei ole taikonut kasvihuonetta lähimaillekaan.)

Pihalla on myös hieman meidänkin tyyliämme suoraviivaisemmin rakennetut kivetyt käytävät, joissa kivien välit on nykyään pääosin saumattu pitkähköllä nurmiheinällä ja sopivissa kohdin väleihin levinneillä hopeahärkillä, mirrinmintulla ja maanpeitemaksaruohoilla. Jos osaisimme / jaksaisimme / ehtisimme / saisimme aikaiseksi ryhtyä, kivet pitäisi nostaa ylös, tehdä pohjatyöt uudelleen ja latoa kivet sitten takaisin. Muttakun. Emme osaa / jaksa / ehdi / saa aikaiseksi. Eikä siinä vielä kaikki. Minähän en tietenkään haluaisi pihallemme juuri noita kiviäkään. Miksi ihmeessä keltaisen, mustakattoisen talon pihaan on tehty käytävät punasävyisestä pihakivestä? (Siksi, että sitä on ollut edullisesti saatavana...?) Miksi ihmeessä käytävästä on pitänyt tehdä viivasuora (HAH! No se oli liioittelua!) putki pitkin talon pitkää sivua? Highway to hell? Ei ollenkaan feng shui. Ei ollenkaan viehättävää. Ei ollenkaan tunnelmallista. (Jos tämä olisi keskustelu Herra Miehen kanssa, hän sanoisi, miten kätevää on a) kuljettaa puuta etupihalta kottikärryillä highwayn toisessa päässä seisovaan puuvajaan ja b) pitää kulkuväylä talvella puhtaana, kun ei tarvitse arvailla, missä käytävä menee. Hmph. Onhan se YKSI näkökulma tuokin.)

Ja se nurmiheinä / hopeahärkki / mirrinminttu / maksaruohosaumaus? Pitäisikö sille tehdä jotain? Hieno työkalukin on sitä varten hankittu, oikein Fiskars. Se oli vissiin niin hieno, että minun pitää säilyttää sitä autotallissa ja varoa naarmuttamasta sitä mitenkään. Olin minä jo työhön ryhtymässä, mutta sitten tuli helle, enkä jaksanut (vaan jaksoin kuitenkin kuusi tuntia kitkeä mansikkamaata), sen jälkeen alkoi vesisade, nyt on kuumetta ja muutenkin hutera olo.

Tuleeko tästä ikinä valmista?

Ei. Ei saa tulla. Mitä minä sitten tekisin??

Olen omalta osaltani oivaltanut, että puutarhaharrastus on kuin purjeveneily. Ne, jotka siitä jotain ymmärtävät, sanovat olevansa perillä, kun astuvat veneeseen. Mitä tehdään ja minne mennään menettävät merkityksensä. Sama täällä. Minä olen perillä, kun pääsen pihalle. Olen opetellut - opettelen edelleen - olemaan asettamatta tavoitteita "tänään - huomenna - ensi viikolla senjasen pitää olla tehtynä" ja antamaan itselleni luvan tehdä edes yhdessä asiassa, edes yhdessä paikassa vain sitä, mikä tuntuu hyvältä. Tänään tuntui hyvältä kitkeä rikkaruohot terijoensalavien alla kasvavien pikkutalvion ja pienten kuunliljojen joukosta. Hyvä, minä.

Huomenna sitten jotain muuta.

Elämisen sietämätöntä keveyttä

Aamulla olin vielä hereillä. Kitkin penkeistä ja pensaiden alta rikkaruohoja ihan hyvillä mielin. (Rikkaruohojen kitkeminen ja ikkunanpesu ovat vähän samanlaisia puuhia. Ryhtyminen tuntuu helpolta kuin narun työntäminen, mutta kun sitä sitten ryhtyy, homma onkin kivaa ja nopeasti näkyvät tulokset motivoivat tekemään eteenpäin.)

Sitten kello tuli n. yksitoista ja tein sen virheen, että laitoin välipalaa ja söin sen etukuistin penkillä istuskellen. Aurinko ja lämpö valuivat ympärilleni, sulkivat minut pehmeään pussiin ja muuttivat luut edellä mainittujen narujen kaltaisiksi. Työntele siinä sitten kehoa kitkentään.

Aivot tamheina (tottakai pitäisi aina kirjoittaa oikein, mutta tuo on minusta niin erinomainen ja tunnelmaa kuvaava kirjoitusvirhe. Terveisiä vaan Pärskikselle, joka virheen on jo, harmi kyllä, korjannut.) liikehdin ameebamaisesti autotalliin, hain aurinkotuolin, nostin sen kuistille ja valahdin siihen. Jos tuuli ei olisi niin pirullisen voimakas ja toukokuisen viileä, olisin varmaan tuolissa vieläkin. Havahduin nimittäin välillä hyvin epänaiselliseen korahdukseen (Rakas, minä EN kuorsaa, minä hengitän raskaasti.) ja sen jälkeen hieman jopa palelin. Loppu meni jo väkisin makkaamiseksi, joten tulin sisälle lämmittelemään ja syömään lounaaksi lohisalaattia. Sitä en mene syömään kuistille. Ehkä minä lounaan jälkeen jaksan kitkeä vielä lisää. Jos vaikka kahvit vielä keittäisi...

Hei, taikasauva. Kohta olisi tarvetta niille isoille piharuukuille. Kesäkuun kymmenes lähestyy ja hallanvaara häipyy, kesäkukat voisi istuttaa etukulmaan.

Ihan siinä vetelöitymisen kynnyksellä olin vielä menossa katsastamaan ruukkuvalikoimaa lähimyymälöihin, mutta en ehtinyt.

Ehkä huomenna?

Kas, siinähän on kukkapenkki.

Niin se vaan löytyy kukkapenkkikin, kun tarpeeksi kitkee voikukanalkuja ja muuta roskaa.

Olen jo jonkin aikaa suunnitellut mainitun penkin pienentämistä, kun se sijaitsee sisääntulon vieressä niin, että kuistin valokatteen päältä lotisee kaikki sadevesi kutakuinkin tasan keskelle penkkiä. Siihen on jo muotoutunut "sadevesikouru" penkin koko pituudelta. Tuumailin, että jos ottaisi akileijat ja suikeropitkäpalot siitä ei-kuistinkaiteen puolelta ylös ja sijoittaisi ne talonkulmapenkkiin, jossa tilaa on vieläkin reilusti.

Etukuistin puolelle jäisi kylläkin sellainen ihme soiro, mutta siihen voisin joka kesä istuttaa vaikka kesäköynnöksiä, "Liitelin" hienoja kiharaisia köynnöstukia pitkin kasvamaan. Virittelin tuet tänään paikoilleen ja noppailin niiden juureen eilen liotukseen laittamani tuoksuherneiden siemenet. En ehtinyt aloittaa niiden esikasvatusta viime kuussa nousseen kuun aikaan, joten oli tyydyttävä suorakylvöön nyt. Toivottavasti ne jaksavat kasvaa ja toivottavasti ne TUOKSUVAT. Olisi hienoa istuskella kuistin pienellä penkillä ja tuoksutella... ohhoijaa. Taitaa tulla tainnutus kesä-heinäkuun vaihteessa, penkillä istuskellen selän takana nimittäin alkaa silloin kukkia pihajasmikekin.

Muuta hyödyllistä en tainnut sitten tehdäkään. Illalla kastelin vähän muita siemenkylvöjä. Muutoin nautin superhelteisestä säästä, makoilin jopa hetken aikaa aurinkotuolissakin (nousin kyllä melko rivakasti, kun muistin, että jalat ovat ilman aurinkosuojavoiteita). Hirn hirn, levittelinhän minä hevonkakkaa, jota puutarhatuttava toi isolla laatikolla pihaan eilen. Ei tainnut tuttava edes tajuta, kuinka ylivoimaisesti minä vaihtokaupassa voitin: hän sai siihen isoon laatikkoon kaksi pientä etelänruusuruohon tämän kevään siementainta. (No, on hän joskus aiemmin kantanut meiltä pihalleen joitakin naisenkorkuisia kartiotuijia...)

Tuolinjalkaan potkaistun pikkuvarpaan kanssa on ollut pirullista nilkuttaa. Hermo on ollut tiukassa, kun mitään en ole voinut kunnolla tehdä. Kanttausrautajalka hajalla keskellä parasta kevättä ei ole kovin hyvä yhtälö.

Taikasauva, oi taikasauva, parannathan varpaan ja poistat mustelmat, kiitos! Mulla olis hommia.