Aamulla olin vielä hereillä. Kitkin penkeistä ja pensaiden alta rikkaruohoja ihan hyvillä mielin. (Rikkaruohojen kitkeminen ja ikkunanpesu ovat vähän samanlaisia puuhia. Ryhtyminen tuntuu helpolta kuin narun työntäminen, mutta kun sitä sitten ryhtyy, homma onkin kivaa ja nopeasti näkyvät tulokset motivoivat tekemään eteenpäin.)
Sitten kello tuli n. yksitoista ja tein sen virheen, että laitoin välipalaa ja söin sen etukuistin penkillä istuskellen. Aurinko ja lämpö valuivat ympärilleni, sulkivat minut pehmeään pussiin ja muuttivat luut edellä mainittujen narujen kaltaisiksi. Työntele siinä sitten kehoa kitkentään.
Aivot tamheina (tottakai pitäisi aina kirjoittaa oikein, mutta tuo on minusta niin erinomainen ja tunnelmaa kuvaava kirjoitusvirhe. Terveisiä vaan Pärskikselle, joka virheen on jo, harmi kyllä, korjannut.) liikehdin ameebamaisesti autotalliin, hain aurinkotuolin, nostin sen kuistille ja valahdin siihen. Jos tuuli ei olisi niin pirullisen voimakas ja toukokuisen viileä, olisin varmaan tuolissa vieläkin. Havahduin nimittäin välillä hyvin epänaiselliseen korahdukseen (Rakas, minä EN kuorsaa, minä hengitän raskaasti.) ja sen jälkeen hieman jopa palelin. Loppu meni jo väkisin makkaamiseksi, joten tulin sisälle lämmittelemään ja syömään lounaaksi lohisalaattia. Sitä en mene syömään kuistille. Ehkä minä lounaan jälkeen jaksan kitkeä vielä lisää. Jos vaikka kahvit vielä keittäisi...
Hei, taikasauva. Kohta olisi tarvetta niille isoille piharuukuille. Kesäkuun kymmenes lähestyy ja hallanvaara häipyy, kesäkukat voisi istuttaa etukulmaan.
Ihan siinä vetelöitymisen kynnyksellä olin vielä menossa katsastamaan ruukkuvalikoimaa lähimyymälöihin, mutta en ehtinyt.
Ehkä huomenna?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti