Koska en ole mikään maidonjuoja, saan tosissani tehdä töitä, että paikkaan oksaalihapon kalsiuminjanon oman janoni sammuttamisen jälkeen. Mielikuvitusta saa käyttää... ei oikein tunnu mielekkäältä kulauttaa maitolasillista raparperimehun perään. Hölskyykin ikävästi. Jäätelöä? Ei kiitos, en erityisemmin pidä jäätelöstä. Jogurttia? Viiliä? Juustoa? No ei aivan. Apua, olen raparperin ongelmakäyttäjä! Ja tuleva luukatopotilas.
Yritän ehkäistä osteoporoosia pomppimalla tuolla pihalla. Hain juuri aamulla lähipostista "pahamaineisia" postimyyntiperennoja taas istutettavaksi. Rakkauven penkki saa nyt ne täydennykset! Paketissa oli somissa pikku ruukuissaan korallikeijunkukat valmiina, ja syysleimun juurakot pusseissa. Tilasin lisäksi lisää pikkukurjenmiekkoja, jotka ovat minusta aivan hurmaavia! Yksi aiemmin tilaamistani 15 mini-iiriksestä innostui jopa kukkimaan tänä keväänä, muut vielä vähän harkitsee sen kasvamisenkin kanssa.
Olen monta kertaa yrittänyt päättää, mikä perenna olisi suosikkini. Vain yhden valitseminen on hirvittävän vaikeaa, kun kaikilla tänne valitsemillani on oma tärkeä asemansa ja oma viehätyksensä. Ehkä iiristen suku on kuitenkin se, joka aiheuttaa suurimman sykähdyksen sydänalaan. Niiden kasvutavat ovat viehkoja, olivatpa sitten heinämäisiä, keveitä tuppaita tai miekkamaisia, täsmällisiä ryhmiä. Kukkien värit ja moninaiset muodot ovat - no, pysäyttäviä. Ikinä en kyllästy niiden katselemiseen ja kuvaamiseen. Joka alkukesä odotan kukkanuppujen avautumista mitä suurimmalla hartaudella, käyn tuijottamassa niitä toimimaan nopeammin, ja niiden avauduttua yritän jäädyttää ne paikoilleen katseellani. Viime keväänä huomasin, että siperiankurjenmiekkojen nuput ovat kuin suoristuneita katkarapuja. Otin niistä kuvankin. Löydänköhän sen vielä...?
No siinä ne ovat. Kaksi katkarapua heinien keskellä. Vielä tuota näkyä joutuu tänä kesänä hetken odottelemaan.
Nyt muuten yhtäkkiä tajusin jotain. Sen lisäksi, että iiristen suvun edustajat ovat ihania, ne ovat lisäksi faniystävällistä väkeä. Ensin kukkivat kevät- ja jääkurjenmiekat, sitten pikkukurjenmiekat, seuraavaksi aloittavat saksankurjenmiekat ja viimeisenä (meidän pihassa) siperialaiset. Siinä riittää kauneutta koko alkukesäksi!
Mitäs minä ihailen loppukesästä? Päivänliljoja. Ja syysleimuja. Ritarinkannukset ovat siinä välissä. Ja kärhöt (vieläkään ei näy Madame le Coultrea...) Sammalleimujen ja hopeahärkin kukkamatot. Rönsyleimut. Preeria-angervon ja - jos jaksaa kukkia - mustaseljan marjapuurovaahtokukinnot. Perhoangervon ja suikeropitkäpalon herkät, valkoiset kukat, kumpikin omassa aikataulussaan. Kaikista kauniista lehtimuodoista puhumattakaan!
Elämä on ihanaa, ja puutarha kaunis. Ei ehkä vielä muille, mutta minulle jo nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti