Iirikset ovat yksi ehdottomista suosikeistani. Niissä on jotakin majesteettista, juhlavaa, herkkää ja kertakaikkiaan eleganttia. Pidän myös siitä, että saksan- / tarhakurjenmiekoilla ja siperialaisilla serkuillaan on niin erilainen lehdistö, että halutessaan niitä voi häpeilemättä istuttaa melko runsaastikin lähekkäin tekemättä ei-kukinta-ajasta tylsää. Niitä lehtiä kun sitä kuitenkin suurimman osan ajasta tuijottaa.
Tällä kertaa kuitenkin istutin ostokseni varsin kauas toisistaan, ja kauas myös muista pihan kurjenmiekoista. Valkoiset siperialaiset päätyivät niille suunnittelemaani paikkaan niin, että ne kukkiessaan näkyvät sisään tullessa ja ulos lähtiessä. Aina välillä toivon, että kaikki kussakin penkissä olevat kasvit myös kukkisivat yhtä aikaa, jotta näkisi senkin osan sommittelusta. Kurjenmiekat nimittäin ovat itseoikeutettuja tähtiä tässä valkoisena ja vaaleanpunaisena kukkivassa penkissä, jossa muutoin kukkivat vuorenkilvet (takarivissä, sillä en erityisesti pidä niiden epäsiististä ulkomuodosta tai suurista lehdistä, mutta kukat ovat oikeastaan aika kivat), tuoksukurjenpolvet, verikurjenpolvet 'Max Frei', jotka ihme kyllä sain itse siemenestä kasvatetuksi, keijuangervot ja pihlajat. Penkki vielä päättyy valkoiseen syreeniin ja vaaleanpunaiseen harmaamalvikkimassaan.
Valkokukkaiset keltakurjenmiekat saivat istutusvaiheessa kaiken sympatiani. Valitsin juuri ne ruukut siksi, että muoviruukut pullistelivat suuntaan ja toiseen, eli kasvit olivat ehtineet aika kookkaiksi. Ajattelin myös, että niillä oletettavasti olisi myös aika vahva juuristo. Olin oikeastaan aika järkyttynyt ottaessani ruukut sitten lopulta pois: mullan tilalla oli lähes pelkästään juuria. Reppanat olivat kyllä ihan viimeisillä elannonrippeillään olemassa, ja uskon niiden olevan ehkä ihan hieman kiitollisia - ja kiittävän runsaalla kukinnalla, näin toivon - päästyään kunnon kuoppaan paikkaan, jossa ihan kyljessä ei ole muita kasveja. Levittäytykää vapaasti, juuret!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti