...ja ruokavieraita.

Tässä se nuoruus hupenee, kun vahtii lounasasiakkaita kameran kanssa. (Ei minusta olisi paparazziksi, liian vaativaa puuhaa!)

Päivän saalis:

Sinitiainen

Talitiainen



Herra Mustarastas.
Rouva vältteli kameroita; liekö ollut Rouva ollenkaan vai ihan salarakas vain?



Tätä herraa eivät kamerat tai luonnon valokeila häirinneet. Huomatkaa, olen nyt täällä!



Rouva sen sijaan kursaili, minkä ehti: "Älkää te minusta välittäkö..."







Punatulkkurouva pörhisteli itseään luonnon hiustenkuivaajassa oikein täysin rinnoin.







Ja herra näytti kärsivältä: "Aina teitä naisia saa odottaa!"





No hehheh, on sulla jutut!



Ulkoruokintaa.

Pihalla alkoi olla melkoinen vilinä. Rastaat tulivat ja veivät ne pihlajanmarjat - ei se yksi punatulkku kaikkia syönyt - talitintit ja sinitiaiset pörräsivät sekopäisinä edestakaisin, tilhiparvet helisivät tienvarren pihlajissa ja punatulkkuleidit pitivät naisten kokousta naapurin lännenheisiangervopensaissa, joiden oksista osa riippuu ihanasti meidänkin puolelle aitaa.

Homma alkoi olla sellaista tohinaa, että katsoin viisaimmaksi lähteä virittelemään tirpposille Eka Vekaran kanssa talviruokintapaikkoja.

Meillä on kaksi lintulautaa. Toinen on periytynyt talon (puuvajan) mukana. Se on sellainen punamultamökin näköinen, korkeahko tönö, jonka katosta kasvaa pikkusormenpaksuinen ripustusköysi. Toisen, hirsisaunaa muistuttavan pikkuisen, ostin jostakin marketista joskus. Nostimme molemmat mökkeröt ulos, puhdistimme ne (ei siis ollut puhdistettu keväällä, hyhhyh minua huolimatonta!) ja ripustimme ne paikoilleen. Punamultamökin paikka on tänä vuonna olohuoneen ikkunan maisemassa ja hirsimökin näkee kodinhoitohuoneen ikkunasta. Siis onhan se selvää, että yksi lintujen ruokinnan päämotiiveista on puhdas tirkistelynhalu. Kuka käy ulkona syömässä kenenkin kanssa, tuleeko perheriitoja, kenellä on vahvin tahto tänä vuonna. Heti, kun ravintoloihin ilmaantui ruokaa, alkoi hirveä pikkulintukuhina. Viherpeippoja en vielä nähnyt, enkä keltasirkkuja, mutta tiaisia kyllä, ja pikkuvarpusia. Fasaanipariskuntakin löysi mökkien alle keräilemään muiden maahan pudottamia kauranjyviä. Tulkaa nyt, keltasirkutkin, teillekin olisi kyllä jo ruokaa!

Talipalleroita vääntelimme myös omiin ripustustelineihinsä (jösses, että voi metallikierre olla tiukkaa tavaraa) ja harkitsimme pitkään, mistä ikkunasta niitä olisi mukavinta katsella. Eka Vekara sai toisen oman huoneensa eteen ja toisen hän halusi lähimpänä ulko-ovea olevaan omenapuuhun. "Että niitä voi sitten katsella, kun on lähdössä ulos." Täytyy toivoa, että huomaamme kurkkia lintuja kuistin ikkunoista ENNEN kuin avaamme oven.

Kyynärvarren mittainen ja paksuinen talipötkylä (Bäst före 30.5.2011. Oikeasti.) pääsi roikkumaan neonoranssiin muoviverkkosukkaansa keittiön ikkunasta näkyvien tikkaiden puolaan. Tätä tosin Herra Mies hieman kritisoi löydettyään välikatolta kolme hiirenraatoa loukuista... Kai ne hiiroset pääsevät ja päätyvät välikatolle ilman pötkylääkin, jos sinne halajavat lämmittelemään, mutta ehkä täytyy perhesovun nimessä edes miettiä pötkylälle toistakin sijoituspaikkaa.

Paitsi että toivomme kyllä koko perhe, etteivät ne hiiret päädy välikatolle. Siellä on jo jatkuvassa käytössä loukkujen lisäksi joku äänitaajuuskarkotin, jonka piipitysäänen Herra Mies vaihtoi - syystäkin, jos jyrsijäkanta noin ylenkatsoo nykyistä ääntä - ja sääti ihan discovolyymille (piipitys kuuluu ulos saakka, jos sitä osaa kuunnella). Viime vuonna me kuuntelimme pienten jalkojen, jos nyt ei töminää niin ripsutusta ainakin, iltaöisin kodinhoitohuoneen tietämillä. Ei se oikein kivaa ollut, joten päädyimme varustamaan itsemme edellä mainituilla korkean teknologian hiiriaseilla. Jossakin sen ulkoruokinnankin raja menee. Linnut ja siilit ovat tervetulleita, jyrsijät, jyrsivät nisäkkäät ja limaa erittävät matelijat (onko etana matelija? Vai nilviäinen? Apua! Kai se nilviäinen vissiin...?) älköön vaivautuko.

Simo Siiliä ei ole muuten enää näkynyt. Viimeinen havainto ruokakupilta: naapurin mustavalkoinen RUMA kissa. Kissa koiranruuan kimpussa? Hitto! Simpan ruuat! Toivottavasti Simo on vain painunut talviunille eikä päätynyt koristamaan kenenkään naapurin autonrengasta. Itsekin olen aina puutyökurssilta kotiin tullessani ihan paniikissa: enhän vain aja Simon yli?

On minulla vähän huono omatunto siitä, että asetin omat intohimoni Simon turvallisen talvilevon edelle enkä tehnyt sille pesää. Ehkä yritän tehdä sen vielä. Ennen ensi talvea.

Minä kirjahyllyssä.

Luin Sailan Saaripalsta-blogia ja päätin, että kokeilen minäkin kuvailla itseäni kirjahyllyni kautta. Vastaan siis kysymyksiin käyttämällä kirjahylly(i)stä löytyviä otsikoita:

Oletko mies vai nainen?
Maisa ja Kaarina - Aikuisen naisen aapinen

Kuvaile itseäsi
Uskollinen puutarhuri

Kuinka voit?
Bridget Jones - elämä jatkuu

Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi
Tarinoita Muumilaaksosta

Mihin haluaisit matkustaa?
Bella Toscana

Kuvaile parasta ystävääsi
Jumalaiset jajasiskot

Mikä on lempivärisi?
Kuningas Harmaa

Millainen sää on nyt?
Lumen tuloa ei voi estää

Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Aamiainen Tiffanylla

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Hengitysharjoituksia

Mitä elämä sinulle merkitsee?
Nalle Puh ja elämisen taito

Millainen parisuhteesi on?
Lapsekas parisuhde

Mitä pelkäät?
Sadan vuoden yksinäisyys

Päivän mietelause
Ankantekijät 3: Itsehillinnän mestari

Minkä neuvon haluaisit antaa?
Pysähdy - olet jo perillä

Miten haluaisit kuolla?
Helmeilevä kuolema

Mottosi
Kotipiha kauniiksi

On äärettömän vaikeaa kertoa itsestään. Siitä vielä seuraava vaikeuskerroin on kertoa itsestään kirjanselkämysten avulla. Tuossa minä kuitenkin kai olen.

Taistelua ruuasta ja uusia näköaloja.

Puutarha-aamuni sai lentävän lähdön tänään, kun olin vienyt Eka Vekaran päiväkotiin. Huomasin parin räkättirastaan laskeutuvan meidän marjoja tekevän pihlajamme (toinenkin on, mutta hän vain töröttää komeana takapihan portin vieressä ja pukkaa ehkä yhden tertun joka vuosi) oksille sen näköisenä, että nyt lähtee. Ja silloin lähdin minäkin kuin hauki rannasta: I don´t think so, kehvelit! Tänä vuonna te ette syö minun pihlajanmarjojani.

Kaappasin vauhdilla mukaan ensimmäisen kipon, mikä käteen osui (iso muovinen taikinakulho), ryntäsin autotalliin hakemaan tikkaita ja sen jälkeen asemoin itseni suurin elein pihlajankupeeseen. Riivin joka ainoan marjan niistä oksista, joihin ilman tikkaita ja tikkaiden kanssa ylsin. Tänä vuonna minä teen sitä hyytelöä, ja teen vielä hilloakin omenoiden kanssa. Lällällää, senkin sotkupetterit.

Aikani siinä kerättyäni seisoin vielä tikkailla - olin kyllä ajatellut lopettaa keräämisen - kun pääni yläpuolella olevalle oksalle lennähti yhtäkkiä punatulkkunaaras. Se sanoi hennosti "hii" ja alkoi syödä, ihan täysin piittaamatta siitä, että seisoin vajaan metrin päässä sen alapuolella. Minua rupesi naurattamaan niin, että hyvä, kun en kellahtanut tikkailta! Pidä marjasi, tuumasin, olinhan jo saanut astian lähes täyteen.

Tästä sitten taas uutta säilöttävää!

Sitten siirryin huseeraamaan takapihalle. Latasin sinkilällä kasvilaatikoihin kiinnitetyt multasäkkien puolikkaat kunnolla kiinni, irrotin nurmituppaita uuden hyötyalueen reunoilta, heittelin nurmikonpalaset ylösalaisin kasvilaatikoiden pohjalle ja peitin ne sitten ohuella kerroksella lehtiä. Siihen sitten vielä kompostia ja multaa, niin eiköhän tuosta lähde joku kesä hyötykasvimaa kasvamaan.

Koko sen ajan, jonka olemme tässä asuneet, minua on takapihalla häirinnyt yksi mielestäni vallan ihmeellisesti keskelle kulkureittejä istutettu omenapuu. Se on joka kesä tehnyt hyvänmakuisia omenoita, mutta ei kovin paljon. Lisäksi se on kasvanut oksistaan ikävästi "kiinni" kahteen terijoensalavaan, ja tämä tekee pihan siitä nurkasta kaikin puolin hankalan. Ja kaikkein epämiellyttävintä: se tököttää kompostialueelle vievällä väylällä. Kottikärryjen kanssa saa aina mennä puolikumarassa sen oksien alta ja kuitenkin jotenkin onnistun melkein joka kerta kopauttamaan pääni siihen.

Arvatkaas mitä? Nyt se lähti.

Otin isot oksasakset ja -sahan, työnsin tunteet täysin syrjään ja annoin kylmästi mennä. Ensin leikkelin oksasaksilla rungosta kaikki ne oksat, joihin ylsin ja sakset purivat, ja sen jälkeen sahasin loput oksat irti perusrungosta. Jäljelle jäi vain metrinen tappi, jonka naapurin isäntä saa tulla moottorisahansa kanssa hurauttamaan hiivattiin.

Tuntui ihan hirveältä pätkiä elävää, meitä ruokkivaa puuta! Kuitenkin nyt, kun se on tehty, takapihalla näyttää aivan erilaiselta. Vaikka se lopputöpö töpöttää vielä paikoillaan, näen silti, miten älyttömän hyvän ratkaisun tein. Salavat näkyvät kauniisti ja muodostavat nyt suloisen parin ilman kolmatta pyörää. Komposteille pääsee jatkossa erittäin miellyttävän näköistä ja riittävän leveää reittiä pitkin. Nurmikko on todella paljon helpompi leikata, kun ei tarvitse kiertää sitä saakutin puuta (terveisiä vain Herra Miehelle!). Ja melkein parasta kaikista: olen joku kesä sitten istutellut salavien alle vähän niinkuin "varastoon" vuorenkilpeä, pikkutalviota sekä kahta erilaista kuunliljaa. Nyt ne näkyvät vallan mainiosti salavien välistä, ja ta-daa, siinähän on nyt siis paikka ihan kunnon kukkapenkille! Näin heti sieluni silmin siinä varjopenkin (ainoan, jonka tänne saa), ja voi tätä onnea, nyt saan lopultakin ostaa sormivaleangervon, joka on mielestäni aivan mahdottoman hienolehtinen kasvi.

Näettekö tekin sen: oikealla ovat salavat ja niiden alle tuleva kaunis (no tottakai!) varjoistutus. Salavien ja istutuksen ohi vie nurmikkokäytävä kompostikehikoiden luo (niiden, jotka ennen kevättä tässä nikkaroin, nyt siellä on vain metallisia lehtikompostiverkkoja ja muutama siistinpihan säkki rutussa). Ai, ja salavien alle varjoonhan saa vielä jonkun kivan penkinkin, jossa voi sitten istuskella ja kehitellä uusia potager-ideoita.

Vasemmalle jäävät sitten uusi muuri, mansikkamaa ja kasvilaatikot. Edessä on marjapensasrivistö ja niiden takana - sitten joskus - vadelmat, vaikka juuri luinkin jostakin hyötykasvioppaasta, ettei uusia vadelmantaimia saisi istuttaa maahan, jossa on äskettäin kasvatettu vadelmaa, tai mansikkaa (kuten meillä). Jaa-a. Saattaa silti käydä niin, että istutan.

Mahtava näköala!  Tuota ajatellessa on helpompaa selvitä talvesta.

Kaikki on pakko hillota.

Ei tässä minun hilloamisessani ole enää mitään järkeä, mutta en voi itselleni mitään. Niin kauan kuin pöydällä tai koreissa on kvitteneitä (ei ole enää: niistä tuli yksi vajaa pikkupurkillinen aivan tajunnanräjäyttävää hilloa! Ja keräsin kaikki siemenetkin talteen tulevia kasvatusprojekteja varten.), omenoita tai luumuja, minun on keksittävä, mitä minä niistä teen. Sielu ei anna periksi heitellä mitään kompostiin.

Tottakai minä kysyn itsekin itseltäni saman kysymyksen kuin kaikki tuttavani: kuka tuon kaiken syö? Mihin minä kaiken omenasoseen tai luumuhillon (ei tullut kylläkään hilloa, vaan epämääräistä keitonomaista löysää... jotakin. Harmittaa.) käytän? Alan ehkä elää puurolla tulevaisuudessa itsekin, tai vaihdan aamiaisruisleipäni maustamattomaan jogurttiin, mysliin ja hillo(hko)on.

Ja nyt vielä toistaiseksi hilloan vain hedelmiä ja marjoja. Entäs ensi vuonna, kun hyötypuutarhakin alkaa tuottaa - toivottavasti, ehkä - satoa? Meillä EI ole kellaria. Meillä EI ole maakellaria. Meillä EI ole kylmiötä. Voi, kunpa pystyisin rakentamaan sellaisen hyötytarhan, jonka tuotteet saamme syödyksi kevään, kesän ja syksyn aikana niin, että mitään ei tarvitsisi säilöä. Silti pohdin jo tänään sitä, minkälaiset säilykkeet ja säilöttävät sopisivat yhteen usein syömämme thai-ruuan kanssa. Josko kasvattaisin pihalla jotain siihen sopivaa? Ja mitä se voisi edes olla? Meillä kun papaijat ja mangot eivät niin kukoista...

Kuten näkyy, mietin ehkä vähän liikaa asioita etukäteen. Go with the flow on ystävättäreni (heissan!) tunnus tälle syksylle, ja tuloksia on syntynyt mitä huikeimmassa määrin. Ehkä minäkin vain katson, mitä ensi keväänä tuleman pitää ja huolehdin vasta sitten säilönnästä.

Vielä on kuitenkin pari kiloa luumuja ja USEITA kiloja omenoita odottamassa käsittelyään. Puhumattakaan niistä raparperinpaloista, puna- ja mustaherukoista sekä karviaisista, jotka on hätäratkaisuja pakastettu odottamaan mielekästä käyttöä.

Soppa ja soosi -osasto avautuu siis jälleen huomenna.

Julistan jouluvalmistelukauden alkaneeksi.

Minun jouluvalmisteluni ovat jo useana vuonna alkaneet - anteeksi "mainostus" - Stockan syksyisistä Hulluista Päivistä. Sieltä (viimeistään) alan katsella hyviä joululahjaideoita läheisille, ja kaukaisemmillekin. Olen nimittäin vähän... tuota... no, ostan mielelläni lahjoja. Minusta on ihanaa löytää joku aivan supersopiva lahja jollekin tärkeälle ihmiselleni. Aina se ei tietenkään onnistu rauhassa, vaan viime metreillä sinkoilen päättömänä kauppakeskusten seinien sisäpuolella ja, kai se on myönnettävä, joskus on tullut myös hätäostoksia. Hullarit ovat kuitenkin usein avanneet lahjasesongin.


Kehtaanko silti myöntääkään: yhden lahjan ostin jo kevään Hullareilta. Juu. Kyllä. Mutta kun vastaan tuli niin sopiva artikkeli! Pakkohan se oli ostaa. En vain valitettavasti voi kertoa, mitä hankin, ja kenelle, sillä epäilen ko. henkilön salaa käyvän lukemassa tekstejäni, vaikka ei ole rekisteröitynyt lukijaksi :-) . Fakta, joka on jouluteemaa käsiteltäessä hieman haasteellinen. Miten hehkuttaa hyvillä löydöillä, jos "se" lukee tätä? Ei siis kertakaikkiaan mitenkään. Joudutte tyytymään tarinoihin ihan muista asioista, ellen sitten uskaltaudu kirjoittamaan joistakin hankinnoista luottaen siihen, että ko. henkilö ei ikuna löydä tähän blogiin.


Kelta-musta esite on siis käsillä. Ja käsissä. Tein muuten sen virheen, että luin sitä tiiviisti heti sen jälkeen, kun olin laittanut käsivoidetta puutarhatöiden jälkeen kynsiharjalla hinkattuihin käsiini. Hyvästi, käsivoide, ja uudelleen käsienpesulle. Ei kestänyt Stockan muste meikäläisen tummeleita. Vai päinvastoinko rakastui siihen, sen verran mustat sormet sain!


Olen superhuono shoppaaja, jos jotakin pitäisi itselleni hankkia. En muista, milloin viimeksi olisin löytänyt esitteestä jotain itselleni. Mutta kyllä vihkonen (joka ei ole enää vihkoNEN, vaan lähestyy akuankan taskukirjan paksuutta!) väistämättä joka kerta jotakin lahjarintamalla poikii. Nytkin poimin sieltä jotain pientä, vaikka voi, miten mielelläni hehkuttaisin keväisen löytöni onnistuneisuutta. Tämäpä onkin todella ärsyttävää: kerrankin olisin onnistunut jossakin, mutta en voi kertoa siitä kenellekään. :-(


Lahjapaketteihin olen joskus yrittänyt myös panostaa. Pakko on myöntää, etten toiveistani ja yrityksestäni huolimatta ole mikään visualisti niiden suhteen, mutta joskus olen saanut aikaan onnistumisen elämyksiä. Olen pakannut lahjoja voimapaperiin, jonka olen sitten somistanut jollakin lahjaan tai lahjan saajaan liittyvällä rekvisiitalla, etsinyt lahjaan tai saajaan juuri sopivaa paperia tai jopa kangasta, somistanut paketteja jouluisilla karkeilla... Mitä milloinkin on mieleen juolahtanut. Silti ihaillen katselen joululehtien - joita rakastan aivan valtavasti ja ostan aina kaikki - somia ja vielä somempia ideoita, joissa jo pelkkä kääre tekee paketista aivan erityisen.


Ehkä yritän tänä loppuvuonna miettiä joulun yksityiskohtia joululehtiä ja -kirjoja hyvissä ajoin selaamalla. Aloitanko jo huomenna, kun vielä olisi aikaa? Voihan olla, että jossakin vaiheessa nämä vapaaherrattaren päivät käyvät vähiin.


Heetkinen, nyt on lokakuun alku, ja puutarhassakin voisi ymmärtääkseni vielä tehdä jotakin.


Mutta miksei joulusesonkia voisi aloittaa lokakuussa? Eihän sitä kukaan kiellä. Vakiomarketissanikin näin tänään jo ensimmäiset paperiset jouluaiheiset servietit. Joo, oikeasti. Siellä ne tontut kirmasivat lumihangessa. Ja saatte olla varmoja, että kaupat alkavat soittaa joulumusiikkia heti hullarikiireiden päätyttyä.


Hassua sinänsä, että kritisoin hieman tuon joulumusiikin soittelua, olenhan itse joskus haaveillut jopa jouluputiikin perustamisesta. Siellä kai pitäisi Kulkusten soida läpi vuoden? Joulukoristeita, jouluaiheisia kankaita, leivontatarvikkeita... Miksi juhannuksenakin ei voisi olla joulu jossakin Suomen kolkassa, kai me vielä ainakin joidenkin turistien mielestä olemme Joulumaa?


Tästä postauksesta tulee nyt kyllä aivan raivostuttava markkinointipuheenvuoro, mutta mainostan nyt samalla Rovaniemen SantaParkiakin. Kävimme siellä kesällä, ja jouduin kyllä nielemään pikkuvarpaan kynnen alle kaikki ennakkoluuloni sitä paikkaa kohtaan. Jopa kesälläkin siellä sai hieman joulutunnelmaa, ja kun vielä kiersimme paikkaa Eka Vekaran ehdoilla, saimme paikasta aika tavalla enemmän irti kuin olimme kuvitelleet. Jos tie vie Rovaniemelle, jouluihmisen kannattaa kyllä käydä lapsettumassa joulupukin luona. (Kyllä, hän oli paikalla.)


Ei tämä voi olla totta... Kello on vartin yli kaksitoista tavallisena lokakuun yönä ja minä olen aivan joulufiiliksissä. Minun on lähdettävä nukkumaan, muuten huomiseksi suunnittelemani hillonkeittopäivä menee porkkanalaatikoksi.

Jingle bells, jingle bells, jingle all the way...

Frosty morn.

Tänään oli ensimmäinen pakkasaamu. Nurmikko oli kuurassa, samoin kasvit. Vaikka se kertoo vääjäämättä siitä, että väritön aika lähestyy, kyllä kuura kuitenkin tuo oman hohdokkuutensa puutarhaan.

Jättipoimulehti on minusta varsin viehättävä kasvi. Ei mikään varsinainen katseenvangitsija, mutta silti sitä on pakko aina pysähtyä katsomaan. Lehden muoto on elegantti, ja pidän kovasti siitä, miten siihen sateella kerääntyy vettä isoiksi helmiksi. Eikä tämä pakkasaamun asukaan ole hullumpi. Aika kiva kirjailu!

Purppuralehtisiä kasveja minulla on paljon. Ne tuovat syvyyttä istutuksiin, ja joskus myös tarvittavaa särmää. Ja ne, jos mitkä, näyttävät kuuraisina erityisen viehkoilta. Tässä esimerkkinä keijunkukka 'Palace purple'.

Vielä meillä kukitaankin. Ainakin tämä verikurjenpolvi yrittää olla niin kesää, niin kesää, että. Kukan väri on tähän aikaan syksystä erilainen kuin kesemmällä. Sävy on nyt paljon violetimpi.

'Brunette'-kimikki on yksi pitkäaikaisista ihastuksistani, ja niitä onkin ollut pihallani jo muutamia vuosia. Silti olen nähnyt sen huikeanvalkoiset kukat vain kerran. Ei ehdi, ei. Se on sääli, sillä purppurainen lehdistö ja se valtavan kirkas valkoisuus kukissa on aika pysäyttävä näky.

Valkoinen kesäpikkusydän, kuten vaaleanpunainen kaverinsakin, ovat minulla vähän mietintälistalla. Pidän kyllä tämän lehtien sävystä, se on kauniin harmaanvihreä, ja poikkeaa suurimmasta osasta muuta lehtimassaa, mutta nuo kukat eivät oikein minua puhuttele. En tiedä, miksi, varsinkin, kun niin moni muu puutarhaihminen vannoo näiden nimiin. Ovathan ne käteviä, kun ne kukkivat niin pitkään, mutta... Ehkä olen vähän kummallinen. En minä pidä keijunmekostakaan, jota taas valtaosa nettituttavistani rakastaa. Olenko vastarannan kiiski? Ehkä olen vastavirtaan uiva lohi.

Maksaruohot ovat myös suosikkikasvejani. Niitä tässä pihassa oli jo valmiiksi melkoinen määrä, erityisesti matalia lajeja. On keltamaksaruohoa, kaukasianmaksaruohoa, kamtsatkanmaksaruohoa, pääskynmaksaruohoa, turkestaninmaksaruohoa... Olen täydentänyt kokoelmaa valkomaksaruoholla, kaukasianmaksaruohon kirjavalehtisellä ja punalehtisellä muodolla, sekä näillä korkeilla törröttäjillä, joita niitäkin on jo aikamoinen määrä. 'Frosty morn' on mielestäni yksi kauneimmista, ja ihan nimensä mukainen.

(Uhhuh. Nyt on pakko lopettaa kaikki sijaistoiminnot ja tarttua imurinvarteen. Että mä inhoan siivoamista! Minusta on raivostuttavaa siivota ennen kuin alan siivota: lattioilla on hirveä määrä kaikkea, ja niiden nostelussa pois imurin ja mopin tieltä menee ikä ja terveys. Tarvitsen isomman kodin ja enemmän säilytystilaa. Lienen tässäkin maailman ainoa tuosta ongelmasta kärsivä ihminen.)