Touppinkia joka tuutista.

Nyt on lyöty kovat piippuun taistelussa poskiontelontulehdusta vastaan (vielä sitä ei nimittäin ole; sain siitä juuri tänään diagnoosin). Antihistamiini-pseudoefedriini -yhdistelmää (oikein sieviä, sini-valkoisia tabletteja) menee kaksi päivässä. Eivät auta nenän tukkoisuuteen, mutta janottavat kyllä ihan pirusti. Vettä menee siis kaksi litraa päivässä. Kuten kai kaikkien vesiuskovaisten mielestä kuuluisi mennäkin, mutta minun sisuskaluni eivät oikein tahdo taipua vesimiehen / -naisen sisuskaluiksi.

Lääkärit ja tuttavat ovat suositelleet nenähuuhtelukannua. Ihmiselle, joka pelkää laittaa päätään veden alle, ajatus veden kaatamisesta ihan vapaaehtoisesti suoraan nenään ei ole ihan se ykköshoukutteleva juttu, mutta niin minä vain tänään tuollaisenkin sarvikuonon itselleni hankin. Mielestäni tuo on hieman, tuota, härskin näköinen kapistus, mutta jostakin syystä design on tuollainen. Mikäpä minä, tavallinen jörndonner, sitä olen arvostelemaan. Näitä tauteja on nyt ollut ihan riittämiin, jos tämä nyt yrittävä on jo neljäs kymmenen kuukauden sisällä, ja jos taistelussa tarvitaan kaikkia aseita, kai siinä tarvitaan sitten tuollaistakin. Tuumasta toimeen, merisuolaa ja lämmintä vettä sisään ja - kaatamaan.

Se tuntui vähemmän inhottavalta kuin kuvittelin. Oikeastaan se ei tuntunut miltään. Vain ajatus etoi etukäteen. Nyt olen lorotellut suolavettä jo kolmeen kertaan rööreistä läpi, kertaalleen Eka Vekaran suuuuuureksi hämmästykseksi, ja odotan mielenkiinnolla, miten poskionteloni puuhaan reagoivat.

Nenän alapuolella olevasta tuutista meni sitten inkivääriteetä ja ruisleipää, jossa oli tomaattia ja purjonrenkaita. Eespäin, eespäin, tiellä taistojen sinuiittia vastaan! Raakaa sipulia ja inkivääriä. Ei maailman maukkain kombinaatio. Erikseen parempaa, ehdottomasti. Mutta mitäpä sitä ihminen ei hädän alla aseekseen ottaisi.

Sielu sai kuitenkin päivän parhaat tropit. Kyllä eilisen päivän lämpö teki lumikinoksille ihmeitä. Tajusin sen jotenkin vasta tänään. Puoleksi lumeen hautautuneet terijoensalavat eivät enää ole puoleksi lumeen hautautuneita. Ensimmäisestä äitienpäivälahjastani, rusokirsikasta, näkyy niinikään jo alaoksatkin - jotka valitettavasti näyttävät lumen painosta katkenneen ihan oksanhangasta. Onneksi runko ei ilmeisesti ole revennyt. Vielä en pääse tarkastelemaan vahinkoja läheltä, sillä puun ja minun välillä on metrin levyinen ja lähes metrin korkuinen hanki. Eli ei se yksi pääsky vielä kesää tehnyt.

Näiden ja minun välillä ei sen sijaan ole enää MITÄÄN!!! intopii proudly presents, only today and for the next eight months (if we´re lucky): Arabis procurrens variegata, Viola labradorica, Sedum spurium 'Purpurteppich' (tai ainakin sillä nimellä myyty) sekä Sedum album, paras bändi ikinä! Ja tähtivieraana pari keväistä kurjenmiekan piippaa, jotka ihan ilmiselvästi töröttävät purppuraorvokin lehtien oikealla puolella. (No, ovat ne siellä, klikkaa vaikka kuvaa!) Ovat joko kevät- tai jääkurjenmiekkoja. Hard rock halleluja!

Kirjavalehtinen suikeropitkäpalko



Purppuraorvokki ja pari kevätkurjenmiekan piippaa.



Valko- ja kaukasianmaksaruohoa

Mutta ei sellaista paratiisia, minne ei käärme(lauma) luikertelisi: eiköhän vain illalla taivaalta rynnistänyt valkoinen kosto. Kamera ei ehtinyt mukaan, kun ISOT hiutaleet viuhtoivat tuulessa edestakaisin; se sai tallennetuksi vain hirvittävän sotkun. Mutta toisaalta, sitähän se. Hirveä sotku. Taas!