Einari Epätoivo

Mikähän siinä on, että yksi ihmisen perusolotiloista on "odotan"?

Minä odotan:
- siementen itämistä
- hetkeä, jolloin ehtisin kylvää lisää siemeniä (kuu nousee, ja minä teen kaikkea muuta kuin kylvän!)
- itäneiden siementen ensimmäisiä oikeita lehtiä sirkkalehtien yläpuolelle
- että jää vihdoinkin alkaisi sulaa etupihalta eikä aamuisin tarvitsisi jännittää, kaatuuko vai eikö kaadu
- lumikinosten häipymistä huitsinnevadaan!
- mullan tuoksumista
- sitä, että saisin taas kääntää viimevuotisen kompostin ja levittää toissavuotisen perennapenkkeihin
- viime vuonna istuttamieni perennojen jälleennäkemistä
- sitä, että syksyiset kukkasipulit kasvaisivat oikein komeiksi
- näkeväni pionit kukassa (tai edes hengissä)
- kahden ja puolen viikon päästä koittavaa Tukholman puutarhamessumatkaa (toivottavasti en pety...)

Odottaminen on vihoviimeistä. Todellakin Einari Epätoivon elämää. Kärsivällisyys ei ole koskaan ollut hyveitäni, ja nyt minulla on kaksi asiaa, jotka sitä erityisesti koettelevat: yksi puutarha ja yksi viisi ja puolivuotias, jota ei huvita pukea toppahaalaria.

Minä olen zen. Minä olen täysin zen. Tyyni, rauhallinen, kuin vedenpinta. Meditoin, hengitän. Ei tuulenvirettäkään. Vain tämä hetki, ei odotusta.

Bullshit. Heti mulle kaikki tänne nyt. Minulle luvattiin, minulle NÄYTETTIIN kevätaurinkoa. Missä se on nyt, kysyn vaan. Haluan rahat takaisin, tämä on huijausta. Minä TUNSIN, kuinka se lämmitti. Minä näin sen omin silmin. Minulle on ilmestynyt pisamia, joten auringon täytyi olla olemassa. Poljen jalkaa kuin se viisivuotias, niin, että lattiaan tulee reikä (hei, saisikohan tällä asfaltin pihalta hajalle?). Minä TAHDON kevään, terveisin intopii, 5 vuotta.

Huokaus.

Huomennakaan en ehdi kylvöpuuhiin. Ehkä keskiviikkona. Tai torstaina.

Edellisessä postauksessa oli merkintä siitä, että joku oli löytänyt tänne ensimmäistä kertaa. Tervetuloa vain! En minä oikeasti ole näin sekopäinen... ainakaan joka päivä. Joskus vain iskee puutarhaikävä avokämmenellä poskelle. Läts.