Lunta tulvillaan on raikas talvisää

...ei liinakkommekaan nyt ennee ulos mää...

Täällä tuulee niin, että tukka lähtee. Yritimme iltapäivällä Eka Vekaran kanssa pulkkamäkeen, mutta liekö mäessä olleet isot pojat säikäyttäneet vai pitikö se todella paikkansa, mutta EV ehti seisoa mäentökyrän päällä vain viisi minuuttia liukuri kädessä (minä olin kiskonut rattikelkan ylös) ennen kuin hän sanoi, että mennään kotiin, mulle tulee kylmä. Ja niin pohjoisen arktisiin olosuhteisiin varautunut äiti (kalsarit, leggingsit, toppahousut, untuvatakki, huopatossut, turvaliivi) veti rattikelkan takaisin kotiin hiekoitussora jalasten alla ratisten.

Toisaalta nyt tekisi mieleni mennä ulos kuvaamaan. Yö ja lumi saavat minut jotenkin aina vähän uteliaaksi. Toisaalta nykytilanne - joulunpunainen plyysifrotee-kylpytakki päällä, anopin neulomat punaiset villasukat jalassa ja espanjalaisten tuottamaa punaista viiniä lasissa - ei erityisemmin houkuttele status quon järkyttämiseen. Olisinko mielummin kylmästä sininen? No en.

Sen sijaan sytyttelin erilaisia kynttilöitä.

 Nämä saippuakuplat tai vanhanaikaiset sukeltajankypärät Herra Mies sai viime jouluna asiakkaalta tai muulta tärkeyskontaktilta joululahjaksi. Pallurat ovat vajaan vuoden verran hakeneet paikkaansa lepäämällä laatikoissaan takkahuoneen vitriinien päällä, kunnes nyt saivat luvan päästä leijumaan keittiön ikkunaan. Taustalla näkyy aavistus jasmikkeeseen ripustetusta led-valosarjasta, josta vallan tykkään.

Klaffilipaston päällä on kaksi "hurrikaania" (nämä ovat niin pieniä, ettei näiden kohdalla tunnu oikein korrektilta puhua mistään myrskyyn viittaavasta), joissa olen pitänyt vaihtelevasti erikokoisia valonlähteitä. Viimeisin onnistuminen ovat isot tuikkukynttilät, mutta niiden loputtua piti valita valkoisia pikkupötkylöitä, vaikka ne tuppaavat savuttamaan ahtaassa tilassaan koko lasiastian nokiseksi.

Tämä ihana rottinkilyhty on lahja rakkaalta ystävältä. Vuoden ajan tässä oli pieni sähkövalosarja sisällä, mutta nyt päätin antaa sille tilaisuuden olla sitä, mitä sen kuuluukin olla. Sisäpohja on hieman epätasainen, joten kynttilän kanssa sisällä pitää olla jotain "tasaavaa" (ei loiventavaa...). Nyt sirottelin pohjalle Eka Vekaran hiekkalaatikosta nyysittyä hiekkaa. Ikean tuoksukynttilä (olisiko kaffe vai jotain muuta nannaa?) toimii valonlähteenä. Tykkään.

Yöksi ja aamuksi ennustavat taas lumimyräkkää, siis pahempaa kuin mikä nyt on menossa. Josko ystävällisesti saisin sellaista lunta, jota on kevyt kolata, kiitos. Edellisiä kolatessa tuli kroppa kipeäksi.

Yllättäen piti alkaa miettiä ensi vuoden vapunseutua. Ystävättärien kanssa ollaan "hieman" kuninkaallisiin päin kallellaan, ja kesäkuussa katsastimme jo 2/3 + koejäsenen voimin länsinaapurimme häähumut. Nyt kotirouvan pitäisi pinnertää itsensä Lontooseen huhtikuun lopussa, kun prinssi William vihkiytyy. Valitettavasti kokoonpanona on jälleen 2/3 (tosin eri porukka kuin kesäkuussa 2010), sillä se 1/3 on häiden aikaan olletikin juuri synnyttänyt Westminsterin, eikä hän meidän muiden kannustuksesta huolimatta ilmeisesti aio matkustaa Lontooseen kolmeviikkoisen Westien kanssa. Höh.

No, yhtä kaikki. Lontoo on minkä tahansa Italian osan ohella suuri rakkauteni, ja sinne menen vaikka kontaten. Siellä tunnen olevani niin kotona kuin voin tuntea olevani kotona muualla kuin täällä. En tiedä, miksi. En ole koskaan viettänyt siellä muutamaa päivää pidempään kerrallaan, mutta silti se on niin oman tuntuinen kaupunki kuin olla voi. Ja jos vielä pääsen perjantaina kadunvarteen heiluttamaan Union Jackia maailman toiseksi ihastuttavimmalle prinssille (terveisiä parhaalle Norjaan!) ja hänen nuorikolleen, eivät siitä pidot juuri parane. Paitsi jos ehtisi vielä seuraavana päivänä käymään jossakin ihastuttavassa puutarhassa, puutarhamyymälässä... Huhtikuussa kun siellä ollaan hieman pidemmällä asiassa kuin meillä.

Kynttilöitä poltellessa, punaisissa tunnelmissa, keväthäistä haaveillen lopetan lähetyksen tältä illalta tähän.

(Käyköhän täällä enää kukaan...?)